Pakko kehaista

Vielä tuli mieleen yllätyksistä, että pakko kehaista miestäni. Hän tietää, etten kaipaa ny mitään materiaa, enkä oikeastaan ole sellaista aiemminkaan arvostanut. Kuitenkin joka kerta, kun hän tulee kaupasta, niin tuo jonkun yllätyksen. Tai siis ei ne mitään yllätyksiä ole, vaan tuiki tavallisia elintarvikkeita, jotka hän kaivaa silmät kiiluen ja "suurin juhlapuhein" esiin kauppakassista.

Yleensä ne on jätskii, limppaa tai suklaata. Eikä mitä tahansa, vaan juuri niitä täydellisiä. Olen nääs suht tarkka siinä, mitkä herkuista kelpaa. ;) Hellyyttävä ele, kun jokaisesta kauppapäivästä tulee tuolla pienellä rituaalilla ikään kuin juhla/yllätyspäivä. Ja minä hölmö syytin aikoinani häntä tylsäksi/yllätyksettömäksi. Todellisuudessa olin itse sokea. Yllätykset oli läsnä jatkuvasti arjessa, mutta odotin niin isoja ylläreitä, etten nähnyt pienimpiä ja tärkeimpiä. No, oppia ikä kaikki. Nyt osaan arvostaa menneitä vuosia, ja tulevia etenkin, aivan eri tavalla. Ja itseasiassa jo se, että hän käy kaupassa hymyssä suin ja vain auttaakseen minua tervehtymään, riittäisi. Yllärit on extraa.

Nyt hyvää yötä!

Menettämisen kierre ja melankolista kitinää

Tänään pohdin taas kerran, kuinka vaikeaa onkaan luopua itselleen rakkaista ihmisistä, asioista ja tekemisistä. Vaikka tilalle tulee uusia korvaavia juttuja, niin joka aukkoa ei kuitenkaan voi paikata, tai edes tilkitä. Suurimman osan voi, mutta tärkeitä ihmisiä esimerkiksi ei. Koska oon taas ollut pitkään ni positiivinen, ni ny vähän surkuttelen sitä, että olen menettänyt kaiken. Ehkä tää avaa taas niiden ihmisten silmät, jotka jaksaa aina ja edelleen ruikuttaa meitsille sitä haavaa sormenpäässä tai koko elämän pilannutta vääränlaista bilemeikkiä.

Vakkarityö:
Aikaisemmin kk-palkan tilalle on tullut epäsäännöllinen korvaus epämääräisistä tunneista, joita ONNEKSI olen pystynyt tekemään, yrittäjä ku olen. No, seurauksena on tietty joka kerta kipuhelvetti ja huono olo, mutta jollain pitää itsensä elättää. Lisäksi olen kehittänyt muutamaa ideaa verkossa toteutettavasta bisneksestä, joita voisi hoitaa siis kännykällä vaakatasostakin. Katsotaan, mitä tulevaisuus tuo! Lottovoiton tai muun jackpotin? Lisäksi ajattelin taas aktivoitua kirjoittamaan lehtiartikkeleita ja myymään niitä, kuten aiemminkin keväällä.

Sivutyöt:
Kuvauksille ja malliduunille voi sanoa hyvästit. Hermosto ei kestä salamavaloa, eikä niska niitä asentoja, joihin pitäisi vääntäytyä. Korkokengät on ihan big no no. Kuvauksista luopuminen ei tapa, mutta vituttaa. Olihan se mukavaa hommaa. Etenkin reissut ulkomaille sekä suuremmat kampanjat, joilla tienasi tuhansia euroja suht simppelisti. No, se on rahaa vaan. Jos on älyä ja luovuutta, sitä voi tienata myös vaakatasosta poistumatta himastaan.

Liikkuminen:
Kun ei pysy pystyssä, ni ei pysy. Silloin ei tule mieleen lähteä kotoa kovinkaan kauas. Elinpiiri on siis n. 35 neliötä ja piha. Kun on pakko olla paljon kotona, päätin hommata ihanan kämpän luonnon helmasta. Ei mitään käryä, millä tämäkin maksetaan, mutta aina on jostain herunut apuja. Kiitos edelleen Kelalle, kun ette suostu jelppaan mua. Niin, siis tiedoks uusille lukijoille, ne pitää mua terveenä! Ja Pohjolan mielestä työmatkalla sattunut tapaturma ei ollut työtapaturma, ja näin ollen ei ole herunut mitään apuja kohta vuoteen. Tätä ihmisoikeusrikkomusta en unohda koskaan, vaikka kivut ja huimauksen aiheuttaman pakokauhun tulen varmaan unohtamaan. Nehän on vain fyysistä. Kelan ja Pohjolan toiminta sen sijaan rikkoo mun perusoikeuksia, nöyryyttää, vittuilee ja pitää pilkkanaan kärsivää ja muuten epätoivoista ihmistä.

Ystävät:
Livetapaamiset on vaihtuneet pitkältä etätapaamiseen. Ns. vanhoista ystävistä ei ole montaakaan enää jäljellä, ja tämä on ollut oma valinta, pääosin. Kummasti ne ystävätkin tosin on lopettanut pyytämästä enää mihinkään. Tietävät vissiin, etten kuitenkaan voi lähteä. Ihan sama. Ei jaksa miettiä motiiveja, eikä faktaa voi ny muuttaakaan. Jos tuntuu siltä, että ystävien näkeminen vetää kropan solmuun, ni silloin heitä ei nähdä kuin toisinaan. Ystävät eivät tätä varmaankaan ymmärrä, mutta ehkä siinä tapauksessa täytyy tarkastaa tätä ystävä-käsitettä. Niskavammafoorumilla, joka pistettiin eloon parin kohtalotoverin kanssa, on syntynyt hyviä keskusteluja ja sieltä on saanut erinomaista tukea ja neuvoja, sekä tuntenut itsensä tarpeelliseksi tykitettyään about 800 viestiä muidenkin suuntaan. Myös muut ystävät, jotka viihtyvät webissä on ihan huippuja! Eli jotain sosiaalista elämää onneksi on. Se pitää pään kuosissa ja mielen virkeenä.

Perhe:
Vaikka perhe käy täällä usein, ei se ole sama asia, kuin että voisi itseä ryysiä Lahteen. Onneksi sisko sentään muutti takaisin Tampereelle, niin nähdään. Tosin siskon tilahan ei ole kovinkaan kaksinen, vaan yhtä paskassa kunnossa hänkin. No, sisko sentään kykenee ajelemaan autolla idästä tänne susirajalle vastakkaiseen suuntaan. Äitiä, iskää ja veljeä sen sijaan ei tule nähtyä kuin pari kertaa kuussa, ehkä harvemmin. Kauhea tilanne. Ei voi valittaa, en sentään sokeutunut. Mutta tätä osaa elämästä ei kyllä voi mitenkään korvata. Kauheeta ajatella, ettei ne omat vanhemmatkaan ikuisesti ole keski-ikäisiä ja että en ehkä ikinä pysty auttamaan heitä arkisissa puuhissa, kun he vanhenevat. Minäkö kantaisin kasseja, tappelisin lääkärien kanssa, auttaisin kotihommissa tai veisin ja toisin milloin mihinkin? Niinpä. Eihän mulla ole sitä liikuntakykyä.

Koulu:
Jep, siellä oottaa muutama tonni opintolainaa, lähes valmis maisteritutkinto (nyt tosin varmaan kurssitkin vanhentuneet:) sekä ihmettelevät opettajat ja proffat. Jäin kursseilta pois just ennen graduryhmän alkamista, ja ilmoittelin palaavani, heti ku oon kunnossa. Proffille se oli pari kuukautta, mulle about 5 vuotta. No, ei tässä maailmassa ennenkään tittelit ole ihmistä tehnyt, eli tämäkään ei ole välttämätön palikka. Olenhan mä ilman tutkintoja aikamoisen firman jo saanut perustettua ja pysymään pystyssä, vaikka itte henkilökohtaisesti en ole siinä onnistunutkaan.

Huvitukset:
Olisi joskus aivan saatanan hauskaa tehdä jotain kivaa! Hahaa. Mitä se muuten on? En edes muista millainen on se päivä, kun ei satu tai pysyy pystyssä omilla jaloillaan. En itseasiassa osaa enää edes kaivata hauskanpitoa, koska kaikki on pannassa. Kaffilat ja ravintolat: ei pysty istuun autossa ko. matkaa, eikä keskittyyn jutteluun ja tasapainon säilyttämiseen yhtä aikaa. Leffaan ei voi mennä, koska silmät räjähtää. Konsertissa ei kestä korvat, enkä kyllä pysty juurikaan pianoa soittamaan tai laulamaan himassa, koska hermot tilttaa. Yks päivä lauloin 20 minuuttia, ja kappas, ääni lähti... Sähköpianon soittaminen jysäyttää hartiat aivan jumiin. Eli ei sitäkään. Nyt sentään pystyn kuuntelemaan radiota ja töllöä! Alkoikin vituttaa se kuuden kuukauden eristys hämärässä ja hiljaisessa huoneessa.

Rakas:
Niin, oikeastaan tämä oli se asia, mistä ajattelin kirjoittaa. Mut suoraan sanoen vituttaa jo nyt niin paljon, että taidan säästää tän omaksi kilkkeeksi ja masennella oikein kunnolla. Niin, Tampereeltahan ei saa vissiin millään papereilla ja pitkällä kokemuksella töitä, siis KUNNON palkalla. Tuppukylä. Näin ollen täytyypi muuttaa sit Helsinkiin. Tai vielä pahempaa, ulkomaille. Jep, tiedän, että hän voisi tänne jäädä johonkin keskinkertaiseen paskaduuniin, mut me ollaan about 7 vuotta opiskeltu, velkaannutta ja pihistelty, joten nyt on pakko jonkun alkaa ansaitakin. Ja meikäläinen se ei ole.

Tilanne on hirveä. Joudun taas luopumaan jostain minulle arvokkaasta, jota ei voi millään korvata. Toisen läsnäoloarjessa on tuonut elämääni ni paljon iloa, eloa ja toivoa, etten tiedä, miten jaksan taas kaikki päivät yksin. Sitä on jo niin tottunut siihen, että saa itkeä toisen hihaan, hilata tyynynsä kiinni toisen tyynyyn, pyytää toista auttamaan, jossei ei pysty itse tekemään jotain. Ja ennen kaikkea tämän toisen kanssa on ollut turvallinen ja rauhallinen olla, vaikka koko elämästä muuten on tullut niin turvatonta setkasotkua ja ehtaa kaaosta. Kun ei ole terveyttä, eikä toimintakykyä, ei ole mitään. Yhteisessä jaetussa arjessa tämä toinen ihminen on ollut korvaamaton apu, tuki ja energian ja rakkauden lähde.

Kun asutaan jatkossa eri kaupungeissa, elämä tulee olemaan hieman enemmän perseestä. Aattelin, etten voisi enempää menettää, mutta nähtävästi se on kuitenkin mahdollista. Voin jo kuvitella, kuinka molemmille alkaa hiljalleen muodostua omat elämät. Toinen tapaa mukavia, terveitä ja toimintakykyisiä ihmisiä ja alkaa viihtyä enemmän siellä jossain kaukana, missä nyt sitten sattuukaan asumaan. Hänelle muodostuu hiljalleen omat piirit, rutiinit ja arki, johon minä en kuulu, koska en yksinkertaisesti pääse liikkumaan toiseen kaupunkiin. Herätään yksin, nukahdetaan yksin ja eletään yksin. Ei yhteisiä kokemuksia, hetkiä tai tekemisiä. Aika vitun hankala homma parisuhteessa, vaiks molemmat ois terveitäkin.

Sit alkaa valitus, rutina ja voivottelu siitä, ettei nähdä riittävästi. Ja kappas, muutaman kuukauden päästä ollaanki siinä tilanteessa, että jomman kumman on tehtävä kompromissi, tai homma räjähtää käsiin. Joko minä menen toiseen kaupunkiin, järjestän elämäni uusiksi jälleen ja jätän ainoan mua auttavan CST-hoitajan tänne Tampereelle. Tai sitten tämä toinen tyytyy siihen keskinkertaiseen työhön täällä, vittuuntuu ainaiseen luopumiseen ja alkaa katkeroitua. Nyt taas ihmiset ajattelevat, että antaa miehen luopua, koska minähän olen jo luopunut kaikesta, mutta ei homma ole niin simppeliä. On niin monta vuotta asiaa, jotka kaikki vaikuttavat tuleviin valintoihimme ja joista ei muut tiedä, eikä tarttekaan.

Jep. Siinäpä se sitten oli. Kun nyt rehellisesti kysyn itseltäni, onko minulla mitään syytä elää tällä hetkellä, niin eipä niitä ihan hirveästi ole. Tai on, yksi. Toivo paremmasta huomisesta ja siitä, että vielä joskus saisin jatkaa elämääni siitä, mihin se päättyi 29.2.2008. Kukaan ei tiedä, toteutuuko toive. Mutta jos nyt lopettaa uskomisen ja toivomisen, sitten se ei ainakaan toteudu. Mutta aika heiveröiden oljenkorren varassa sitä tässä roikutaan. Ja vielä siitäkin siimasta voi saatana vie joutua menettämään yli 50 prosenttia. Heikommat ois jo ampuneet aivot seinään, tykittänyt Triptyleitä 200 kappaletta tai vetäny ranteet auki kuorimaveitsellä, mutta mä kärsin urheasti loppuun asti, enkä saatana luovuta. Katsotaan sit 2012 uudestaan. Mutta nyt luovutan. Niska vetäs tästä tilityksestä aivan hirveet separit. Liekö tuo yllätys kellekään. Roger. Pitäköön tunkkinsa paska elämä. Mä en murru. <3

Heikoilla jäillä - Whiplash ja parisuhde (TV)

Oon miettinyt monena päivänä, voinko kirjoittaa tästä aiheesta, mistä nyt aion. Tänään totesin, että voin. Toivottavasti nämä ajatukset antavat muille perspektiiviä, kun funtsitte omaa parisuhdettanne ja puolisonne suhtautumista sairauteenne.

Tänään totesin, että exä saattoi olla oikeessa, kun se on hokenut viimeiset kuukaudet, että mä en parane, mun elämä on perseestä ja että jos se olis mä, olis tappanut itsensä aikoja sitten. Ja siinä on kuitenkin (päällepäin) suhteellisen vahva mies, joka on kestänyt mm. avioerolapsen aseman, nähnyt paljon pahaa rauhanturvaajan tehtävissä yms. Jos noin "vahva" tyyppi sanoo noin, niin joko se
- ei tiedä rakkaudesta mitään
- on tunneälytön
- on todella katkera
- on todella vihainen, koska omakin elämänsä meni pilalle tämän sairauden myötä
- sitten mä oikeesti oon ollut heikossa hapessa tai
- joku muu syy X, josta mielelläni kuulisin muiltakin näkemyksiä
- tai kaikki mainitut syyt ja vielä paljon muutakin, mitä meikäläinen ei ees osaa ajatella

No, luulen, että tyyppi tuntee piston sydämessään, jos mua ens jouluna hautaan lasketaan hiukan yli 28- veenä. Asiaan...

Kun ilmoitin huhtikuussa, että mä en täällä negatiivisuuden pesässä enää asu, niin kaveri kattoi haavi auki ja totesi myöhemmin: "Eihän tän näin päin pitänyt mennä, että sä jätät mut. Ethän sä selviä yksin". Kysyinkin häneltä, että tuliko tämä jotenkin yllätyksenä, kun oon 7 kuukautta jankannut, että homma ei nyt ihan voi toimi niin, kuin se nyt meillä toiminut - ei molemmat voi lamaantua niin täysin toisen sairaudesta, ettei muka se tervekään pysty tekeen mitään. Vai voiko? Niin, ja kuulemma tuli yllätyksenä. Niinhän se aina on, että silmät aukeaa liian myöhään...

No, tyyppi vielä puolusteli tuota mielipidettään asiaan (siis miksi mä jätän hänet) sillä, että "kaikki kaveritkin on sanonut, että ne ois mun tilassa lempannut noin sairaan aikoja sitten". Luuli kai raukka että toi jotenkin saanut mut pitämään häntä jonain suurena sankarinakin. Huh, huh. No, mä totesin, että on sulla hyvät ystävät, jos ne todella noin on koko ajan ajatellut ja mulle (ja sullekin) päin naamaa leikkinyt jotain parasta kaveria. Kertoo tosi paljon ystäväpiirin arvoista ja näin ollen koko äijästä.

Vaikken sais ruokaa viikkoon tai eläisin ilman lääkkeitä kuukauden, asun mieluummin yksin, kun tuommoisia sammakoita suustaan päästelevän kanssa. Pitäköön tunkkinsa. Tollaset ihmiset on juuri niitä reppuloita, jotka ei todellakaan pystyisi tällaisessa true-life-helvetissä elämään. Eli kaveri oli siinäkin oikeessa, että varmaan todella tappais ittensä, jos olisi mun tilassa, koska on oikeesti niin heikko.

Se ei oo nähnytkään Jukka-poikaa, joka aina sanoo, että elämä on taistelun arvoinen... Kattellaan kauan tässä jaksaa taistella. Ja nyt sitten odotellaan niitä kommentteja, jossa sanotaan, ettei toista saa dissata näin suoraan? No, saako kotona sitten neljän seinän sisällä heittää em. lauseita ihmiselle, joka on melkein kuollut? SAAKO???!!!

KOMMENTEISTA:

Tämä ei ole haukkumista, vaan keskustelua aiheesta whiplash ja parisuhde. Eli mitään haukkumakommentteja, jotka ainoastaan loukkaa jotain, ei nyt hyväksytä. Poistan ne saman tien, ketä tahansa niissä dissataankaan. Vain perusteltuja näkemyksiä ja tarkennuksia asiaan, kiitos. Tuosaahan oli vain mun fiilarit asiasta. Voin tietysti olla ihan outo, kun tulkitsin tilanteen itselleni epäreiluksi.

Jos asianomainen haluaa jotenkin kommentoida tätä kirjoitusta, antaa tulla vaan. Tähän astihan "et ole halunnut lukea blogia, kun et halua edes tietää, kuinka paskaa mun elämä oikeasti on ja kuinka paljon kärsin". Niin se on ollut varmaan helpompaa, ymmärrän hyvin.

Ehkä jatkossa kannattaisi lukea, niin voit oppia paljon tulevaa varten. Mä en kuitenkaan ole maailman ainoa sairas ihminen. Kuten huomattu, kenen tahansa elämä voi romuttua hetkessä tuhansiksi p----n päreiksi ja jotta siitä toisen sairaudesta selviää perheenä, se vaatii aika pirun paljon.