Kiitos minä!

Ystäväni sanoi tänään puhelimessa, että "Oot sää kyllä helvetin kova mimmi. Moni muu ois jo luovuttanut aikoja sitten. Kyllä mä ihmettelen, miten sä olet tämän kaiken tehnyt? Tajuutkohan sä itsekään, mitä olet saanut aikaan tämän 1,5 vuoden sairastelusi aikana?".

En mä kyllä tajua. Tuleehan sitä joskus ihmeteltyä itsekin, kuinka keksiläs, sisukas, pitkäpinnainen, oivaltava, vahva ja ennen kaikkea mukautuva tuo ihmismieli lopulta on, mutta en mä osaa sitä mitenkään ihmeellisenä asiana pitää. Olen aina ollut tällainen taistelija ja mukautuja. Tää on tää mentaliteetti "läpi harmaan kiven". Joskus se on tosi turhauttavaa, koska myöhemmin olen huomannut, että sen harmaan kiven ois voinut vaan siirtää syrjään kulkemaltani polulta, mutta tehty jo mikä tehty - reikä siis, siihen kiveen. ;)

Ystäväni oli varmasti oikeassa täydentäessään lausettaan vielä sillä faktalla, että kaikki eivät varmastikaan pystyisi samaan. Kuulemma vaatii helvetistä etenkin henkistä pääomaa, että pystyy luovimaan tällaisesta tilanteesta eteenpäin. Kysyinkin häneltä uteliaana, että mitä hän tarkoitti termillä "tällaisesta tilanteesta"? Hän selvensi, että puhui "toivottomasta ja mysteerimäisestä lähtökohdasta". Hmm... Niin, enpä ole tuota vähään aikaan ajatellutkaan. Siis lähtökohtia kaikelle. Kieltämättä lähtökohdat oli aika heikot ennen kuin löysin Suvantokadulle. Kyseistä vammaa ei ollut enemmistön mielestä olemassa, eikä kukaan tajunnut mitään, mitä yritin oireista selittää. Olin terve kuin pukki (tutkimusten mukaan) ja vain itse tiesin, että nyt ei kannatta olla samaa mieltä enemmistön kanssa. Pidin pääni tässä asiassa, että joku mua vaivaa. Ja onneksi pidin, koska löytyihän niitä ymmärtäjiä vihdoin. Ja mikä parasta, nyt vastaavaan tilaan ajautuneet eivät toivottavasti koe olevansa mitään kummajaisia, kun ymmärrys ja tieto tästä niskavammasta on levinnyt Suomessa kulovalkean lailla viimeisen vuoden sisään! Hyvä me, Googlesta alkaa löytyä paljon materiaalia hakusanoilla retkahdusvamma, niskavamma, hermoston shokkitila, kalvoteoria jne. :)

Tämän ystävän kanssa käydyn keskustelun perusteella innostuin kirjoittelemaan aiheesta foorumillekin, mutta pistetään nyt tännekin vähän kiitoksia itselleen. Eiköhän jokainen tästä vammasta itsensä voitolle luovinut ole kiitoksensa ansainnut? Siis kiitoksen jaksamisestaan, luovuudestaan, kärsivällisyydestään, kehittymisestään ja lopulta kuntoutumisestaan. Sitä tulee nääs vaistomaisesti kiiteltyä kyllä muita, mutta välillä on hyvä muistaa, että viime kädessä oma pää, kroppa ja sydänhän tämän kaiken mahdollistanut. Ja vaikka muiden rooli on suuri, se ei kuitenkaan yksin riittäisi mihinkään. Kuten eräältä Peteltä lainattu blogin tunnuslauseeni kuuluu, jossei itse usko omaan paranemiseensa, ei muiden ajatuksilla ole mitään väliä. Ja sama toisin päin, vaikka kaikki muut uskoo sun paranemiseen, mutta josset itse usko, tilanne on heikko.

Aloin miettimään, mitä kaikkea mä sitten olen tehnyt itseni eteen, ja vastaus olikin simppeli: KAIKEN. En enempää, enkä vähempää kuin kaiken mahdollisen ja mahdottoman, konkreettisen ja abstraktin. Okei, vielä puuttuu itkumuurin rukoilusessiot ja UFO-matkat oraakkelin luo Terveiden planeetalle, mut jos niihin pitää lähteä, niin ehkä tulevaisuudessa sit. Mitä toi kaikki sit on?

- Ainakin opiskelin about kymmenen kirjallista hermojen fysiologiaa, ihmisen anatomiaa, biologiaa ja psykologiaa, jotta tajuaisin, mistä tässä vammassa on kyse. Tai laajemmin, mistä tässä elämässä on oikein kyse. Kun tietää mistä materiaalista talon kukin osa on rakennettu, sitä osaa hankkia oikeita korjausaineksia, kun tarve vaatii. Opiskelut jatkuu edelleen kalvojen ja CST:n merkeissä.

- Etsin käsiini muutaman ulkomaisen kohtalotoverin satunnaisten whiplash-artikkeleiden perusteella. En ollut vielä löytänyt foorumia silloin, kun kaikki alkoi, vaan foorumi aktivoitiin vasta pikkuhiljaa heinä/elokuussa 08. Nyt siellä alkaakin olla kolmattatuhatta viestiä ja lähes sata rekisteröityä käyttäjää, ja vierailijoita sitäkin enemmän. Välillä mietin, että jos tuollainen foorumi olisi löytynyt 1,5 vuotta sitten, kuinka paljon helpommalla sitä olisikaan tietyiltä osin päässyt. No, nyt se on! :)

- Perustin tämän blogin terveyspäiväkirjaksi ja yhteydenpitovälineeksi muuhun maailmaan, etten ihan mökkihöperöityisi, eikä muut ihmiset alkaisi pitää mua ilmana. Täytyyhän tässä ajatella myös työelämää, ystävyyssuhteita, perhettä kaukana yms. Lisäksi halusin myös levittää sanomaa näistä hermovammoista sekä epäkohdista, mitä terveydenhuoltosektorilla niihin liittyy. Ilmeisesti olen onnistunut siinä melko hyvin. Ja siitäkin huolimatta, että kaiken maailman anonyymit on yrittänyt monta kertaa lyödä mun ajatukset avoimesta paranemispäiväkirjasta lyttyyn, olen tätä jaksanut kirjoittaa ja osittain mahdollistaa sillä sekä oman, että monien muidenkin ihmisten kuntoutumisen. Se lämmittää mieltä eniten, kun saa tuntemattomilta ihmisiltä sähköposteja, joissa kiitellään siitä, että joku on pistänyt niskavammapioneerina tällaisen blogin pystyyn ja että muut ovat seuranneet perässä samoja jalanjälkiä.

Joo, nää nyt oli muutamia juttuja, eikä ikinä vedä vertoja sille, miten olen joutunut mulkkaamaan koko arkisen elämäni uusiksi. Muutot, ihmissuhdejärjestelyt, pään pitäminen koossa, elämän uudelleenrytmitys, fysikaaliset hoidot, harjoitteet jne. Ei niitä jaksa edes luetella, eikä tarttekaan. Itse kun tietää, se riittää. Oikeastaan olen muokannut kaiken sen, mitä olen ollut ja miten olen ollut aiemmin. Vaikka olen Chisua lainaten "vielä sama nainen", niin silti kaikki on muuttunut. Vaikea sitä on selittää, mutta ainakin saman tyyppisiä kriisejä läpikäyneet tietävät, mistä puhun. :)

Periaatteista luopuminen

Sain erinomaisia neuvoja fyssarilta jälleen viime kerralla. Tai oikeastaan ei ne mitään neuvoja ollut, vaan enemmän fiksua keskustelua, josta yritän poimia järkevät itseäni hyödyttävät pointit. Fyssarini on niin rautainen ammattilainen, että hän lienee mieheni, perheeni ja muutaman ystäväni lisäksi ainoa, jota jaksan oikeasti kuunnella ja vielä noudattaa saamiani vinkkejä. Kai se on sitä, että vain nämä muutamat ihmiset oikeasti tuntevat minut. Monet vain luulee tuntevansa, ja antavat sitten vinkkejä sillä perusteella. Ja nehän kaikuu kuin kuuroille korville.

Näistä puhuttiin:

1. Saavutettu rasituskestävyys on pystyttävä pitämään, ja mielellään myös lisäämään, vaikka puolipakolla.

Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että vaikka kunto ei parane lineaarisesti, niin olen lisännyt rasituskestävyyttä (=harjoitteita ja tekemistä) säännöllisesti. Todellisuudessa saavutettu kunto pysyy sitä paremmin, mitä enemmän maltan mennä tutkan alla. Eli jos on kipuja tai hermosto kierroksilla, silloin pitää himmata, eikä pistää lisää vauhtia. Lisäksi pitäisi ymmärtää, että kivut ja aistiherkkyydet on aina merkki siitä, että nyt mennään liian kovaa. Niitä ei saa sivuuttaa, eikä niihin saa totutella.

Ajatus siitä, että voin hyvin, kun siedän kipua, on pelkkää paskaa ja itsensä kusetusta.
Kuntoutuminen ei ole tehokasta, jos pidennän joka viikko stepperiaikaa, tuplaan koukistajamäärät ja lisää elämää, vaikka keho ei pysyisi perässä. Aikaa vastaan ei voi kilpailla. Keho ei kestä, vaikka psyyke kestää. Jos määriä haluaa lisätä, puhutaan mieluummin kuukausista kuin viikoista ja silloinkin hillitysti.

2. Saavutettu kunto pysyy.

Ei se pysy. Paranemista tapahtuu aaltoillen. 2 askelta eteen, 1 taakse ja faktaa ei voi kieltää. Osittain tämä liittyy ekaan kohtaan. Kunto pysyy, jos tajuaa ottaa riittävän rauhassa. Jos vetää ylirasitukselle, hommaa hyppää takapakkia useamman levelin. Ja mitä enemmän pitää saavutettua kuntoa väkisin, sitä varmemmin homma romahtaa.

3. Jossei ole parantunut kahteen vuoteen, ei paranekaan.

Kuulemma täyttä bullshittiä. Ihmiskeho korjaantuu ikuisesti ja tasapainottelee koko elämän ajan. Ja mitä pidempään ongelma on vallinnut, sitä kauemmin kestää myös korjaantuminen. Neurologin höpötykset kahden vuoden dediksestä saa unohtaa. Vaikka paraneminen on nopeaa ensimmäisinä vuosina, ei se siihen lopu.

4. Kevyt puuhastelu koneella tai kotiaskareiden kanssa ei ole työtä.

Ai ei vai? Kuulemma mun luovuudella, ajatustahdilla ja älykkyydellä tiskaus tai perseen pyyhkiminenkin on työtä. Oon tästä lausahduksesta suht ylpeä... ;) Ja onhan se totta, että harvoin käyn vessassa kehittämättä matkalla muutamaa innovaatiota tai funtsimalla, millaiset vessat mun privauimahalliin sit tulee. Myös tiskatessa tulee kehiteltyä erinäisiä toimintoa nopeuttavia prosesseja, apuvälineitä yms. That's me!

5. Kyllä muut ymmärtää ja elämä jatkuu samanlaisena kuin ennenkin.

Ei ne ymmärrä, eikä kuulemma jatku. Muut ei muutu minun muutokseni tahdissa, ja se on vain tajuttava. Ja vain pieni osa ymmärtää, läheisimmät ja itsekin sairastaneet. Loput luulee ymmärtävänsä tai uskottelee minulle, että he ymmärtää. Ja suurinta osaa ei edes kiinnosta ymmärtää, joten ei kannata tuhlata energiaansa jatkuvaan vatvomiseen ja selittämiseen.

On täysin sallittua, että antaa ihmisten olla tietämättömiä ja/tai tehdä omat tulkintansa. En mä enää olekaan jaksanut selitellä, vaan luotan siihen, että ne, joita kiinnostaa ja jotka haluavat ymmärtää, lukevat blogia ja kyselevät sit puhelimessa tai täällä käydessään. Tärkeintä olisi tulla toimeen ja selvitä kaikkien kanssa, mutta se ei vaadi sitä, että kaikki ymmärtää täysin, missä mennään. Hyvä pointti!

Nyt, koska ymmärrän, että kohta 4 on tärkeä, puhelin pois. ;) Hauskaa viikontaitetta.

Pompottaa (Tahdonvoimaa)

Hehee, jälleen uusi vaihe liikkumisessa. Nyt ei enää niin paljon upota tai vajota, vaan pompottaa. Yritin epätoivoisesti selittää tuota tunnetta viime kerralla fyssarille, kuinka rintarangan kiertoja tehdessä 'heittää' yhtäkkiä ylöspäin tai alaspäin. Ihan kuin hydrauliikkajärjestelmässä ois paine jakautunut epätasaisesti.

Tai just kävellessä yhtäkkiä saattaa lähteä maa jalkojen alta tai heittää ylöspäin. Vähän kun kulkisi sellaisilla vieterikengillä. Mutta fyssaripa heitti heti vastakysymyksen: 'Siis tarkoitat, että se siis pompottaa sua kävellessä?'. Niinpä! Juuri sitä. Miten hän sen tiesi taas? No, tiesi, kun on itse kokenut. Siksipä kommunikointi on niin helppoa.

Mutta on mulla niin helvetin herkkä hermosto, että voin tasan tarkkaan nimetä paikat, joissa on vielä vikaa. Kuvittelen itseni putkeksi, jossa on laavaa. Ja sen laavan pitäisi olla siinä putkessa tasaisesti. Mutta välillä laava pakkaantuu johonkin kohtaan - tohon C6:een, välillä ristiluuhun ja välillä päähän. Koskaan se ei ole tasaisesti, vaan tukoksen paikka vaihtelee ja muuttuu koko ajan. Mutta positiivista on se, että pystyn kuitenkin sanomaan tasan tarkkaan, missä kohtaa tuntuu oudolta. Ja toisaalta yhä vähemmän se kyllä pakkaantuukin. Mutta silti toi herkkyys on ihan hirveetä...

Etenkin kun välillä se laava muuttuu edelleen sementiksi, mitä ei sitten liikuta mikään. Sitähän se siis olikin ennen kuin siitä tuli edes laavaa - toisinaan. Mutta kyllä on ihmeellisiä tuntemuksia, kun on herkistyneet hermot. Kaikki noi häiriöt kävelyssä yms. on vaan tuntohäiriöitä. Eihän se mun keho oikeesti pompi tai vajoa mihinkään, vaan ne venähtäneet hermosolut ja vasta muodostumassa olevat nivelsiteet kertoo ihan mitä tahansa tietoa päälle mun asennosta. Mutta kyllä tässä joka päivä saa vannoa itselleen ja fyssarikin koko ajan mua muistuttaa, etten ole tulossa hulluksi tai kuvittele noita olotiloja.

Flunssa tulossa tännekin (Tahdonvoimaa)

Kiitos Lady in Pinkille, joka kävi tossa viime viikolla piipahtamassa - flunssaisena - ja on tulossa uudelleen ylihuomenna. ;) Kurkku on karhea, yskittää (ja pää räjähtää) ja palelee. Eilen mittasin jo kuumetta mutta ei vielä ollut. Huomenna varmaan on... Ärsyttäviä nämä flunssat, kun ne vie sit niin huonoon kuntoon taas.

Tuntuu, että mulle on isketty maaliskuussa 08 sellainen Epäonnen leima otsaan. Aina, kun selviän yhdestä alamäestä, alkaa uusi. Käytännössä katsoen koko tämä 8 kuukautta on mennyt niin, että aina kun pääsen pikkusen jaloilleni, tapahtuu jotain, joka heittää mut taas kuilun pohjalle.

Siksipä en enää edes jaksa ajatella, että joku päivä voisin todella kuikkia sieltä kuilun reunalta ja todeta, että kappas, eipähän tartte tonnekaan enää mennä.

Tämä on niin turhauttavaa. Vähän kuin rämpisi suossa, jolla ei ole loppua ollenkaan. Vaikka kuinka kauhoo, meloo ja kiskoo käsillä sekä kokeilee jaloilla eri tekniikoita, yrittää juosta, hiipiä, kävellä, pomppia yms., niin ei vain pääse eteenpäin. Tai pääsee kyllä vähän matkaa muttei koskaan perille asti.

Varmaan vähän sama olo kuin hukkuvalla, joka näkee majakan valon loistamassa mutta tietää, ettei jaksa kuitenkaan uida sinne, vaan korkeintaan puoleen matkaan. Ja sit kun tietää, että hukkuu joka tapauksessa puolessa välissä, niin on ihan sama, vaikkei ees yrittäis päästä majakalle. Sitä keskittyy sit mieluummin katteleen öisellä taivaalla loistavia tähtiä ja antaa virran viedä mukanaan ihan sama mihin.

Eli kaiken kaikkiaan menee ihan helvetin hyvin. ;)

Retkahdusvamman ennuste positiivinen (Tahdonvoimaa)

Vaikka tätä blogia nyt sattuu kirjoittamaan pari pitkittyneestä oireilusta kärsivää, niin muistakaa kuitenkin, että n. 90 % retkahdustapauksista on suhteellisen lieviä ja paranevat täydellisesti noin vuodessa. Alla lainaus whiplashin ennusteesta eMedicine.comista.
Ja mitä positiivisemmin suhtautuu paranemiseen ja uskoo TODELLA paranevansa, sitä nopeampaa ja täydellisempää tervehtyminen on, kertoo -08 julkaistu tutkimus (Karolinska Institute, Ruotsi). Asenteella on iso merkitys - kaikessa.

OUTLOOK/ ENNUSTE

- Most people recover completely from a whiplash injury in the first six weeks.

- Others' symptoms continue to improve over the course of a year.

- There is a 40% chance of experiencing some symptoms after three months, and an 18% chance after two years. No reliable way exists to predict the prognosis.

- A worse outcome has been reported in people with a more rotated or inclined head position at the time of impact injury.

- The amount of time that elapses between injury and the onset of neck symptoms can predict the severity of injury and prognosis. A shorter time signifies a potentially severe injury with more frequent long-term complications.

Kurjat oireet (Musti)

Fedjan kirjoitusta lukiessani tunsin voimakasta myötätuntoa häntä kohtaan, kuinka tuollaiset elämää invalidisoivat kauheat oireet saataisiin helpottumaan. Eikö todellakaan suomesta tai mistään maailman kolkasta löydy ihmistä joka pystyisi sinua auttamaan.
Tahdonvoiman paraneminen on mennyt eteenpäin hänen löydettyään loistavan CST terapeutin täältä Tampereelta, jonka luona käyntiä sinullekin Fedja lämpimästi suosittelen.

Olet jaksanut urheasti sinnitellä jo 11v, joka on äärettömän pitkä aika tuollaisten oireitten kanssa. Onko sinulla lähiomaisia lähelläsi, jotka tukevat ja auttavat sinua kun siltä tuntuu?
En halua olla tungetteleva enkä utelias, mutta itse isossa perheessä kasvaneena tiedän kuinka paljon merkitsee kun ympärillä oli porukkaa joille uskoutua kun elämä ei kohdellutkaan aina silkkihansikkain.
Eihän sitä jatkuvasti kaipaa hälinää ympärilleen, joskus on mukava olla aivan yksin omien ajatustensa kanssa. Laittaa soimaan hyvää musaa ja nauttia vaan omasta seurastaan.

Uskon elämän vielä tuovan eteesi sellaisenkin ajan jolloin koettelemuksesi ovat takana päin Fedja.

Uusi vaihe? (Tahdonvoimaa)

Onkohan muuten tämäkin joku uusi vaihe, kun ei ole enää kokoaikaisjumitusta juurikaan mutta pienikin askartelu/rasitus saa kehon hepaamaan ihan täysin? Menee paikat jumiin, ei samalla tavalla kuin ennen eli niin, että kalvot kiristää, vaan että ne tuntuu sellaisilta haperoilta. Vähän sellainen tunne, mitä vois ajatella, että kuminauha on palauduttuaan liian kovasta venytyksestä. Eli tiettyyn pisteeseen asti se elastaani kestää venytystä ja palautuukin ihan normaaliksi mutta ylivenyessään ei enää palaudu ihan täysin normaaliksi. Lisäksi autonominen hermosto vetää tosi helposti separit pienestäkin rasituksesta. Eikä muuten ole hikoilua tai kylmää kokovartalolla, vaan paikallisesti rikkoutuneilla alueilla.

Paranemisen imu (Fedja)

Jaa aamulla olen aina paketissa. Joten ei hirveän nopeasti pääse eteenpäin, kun yö on aina välissä.

Se on muuten jännä kuinka kropassa tuntee sen, kun se lähtee parempaan suuntaan. Tulee sellainen imu oikein. Tällä hetkellä minulla ei ole tuota vahvaa imun tunnetta, joka oli silloin alussa pari viikkoa sitten, kun olo alkoi helpottamaan. Vähän kiikkuu, kaakkuu olo.

Voi Fedja hienoa! (Tahdonvoimaa)

Kuulostaa positiiviselta! :) :) Älä vaan lopeta niiden hermostopumppausten tekemistä, vaikka käytkin kinesiologilla. Puhuinkin omalle fyssarille sinusta ja ko. kokeilusta ja hän kannusti kinesiologiaan + liikkeiden tekemiseen - oman kropan ehdoilla.

Muutenkin hän käski muistuttaa, että kun hermosto on ollut huonona/jakissa kauan, sen paraneminenkin vie kauan mutta on kuulemma täysin mahdollista edelleen! Ja kuulemma, mitä enemmän kroppa alkaa aueta, sitä vähemmän venytyksiä ja enemmän pumppauksia. Mutta hänhän ei tunne sinun tapaustasi, kuten nuo oli sellaisia yleisohjeita.

Ihminen on niin ihmeellinen kokonaisuus. Kun vaan joku osaa aktivoida paranemisjärjestelmän, niin se hoitaa loput. Ja mulle ainakin fyssari sanoi, että aineenvaihdunta (siis kaikki: hiki, kuseminen, korvavaikut, kyynelnesteet, hiusten rasvoittuminen yms.) on hyvä merkki. Kuulemma kalvot alkaa toimia! Ensin ne toimii miten vaan/satunnaisesti, mutta alkavat kuulemma hiljalleen toimia oikein.

Kaverikin just tekstaili Pännäisistä (missä lie välillä Tre-Oulu) ja siellä oli joo tullut lunta. Sehän tarkoittaa sitä, että pitäis ostaa talvirenkaat... Voe peppu! Vedin viime talven jo niin hazardina, että ihme etten jo silloin saanut retkahdusvammaa rusauttamalla jonkun perään autolla.

Mullakin on ollut hassu päivä. Eilinen ojentajien tekeminen etukenossa + toissapäiväiset lattian lakaisut jumitti tosiaan totaalisesti C6:n ja siitä koko rangan ylös ja alaspäin mutta altaalla käynti ja lepo auttoi. Nyt naksuu taas tutusti. Mulla se suurin ongelma on kyllä just tossa C6:ssa mutta se kuulemma korjaantuu 110-prosenttisesti vannotti taas fyssari kriisiaika nro 3:lla. ;)