Welcome To The Real World

Kummankohan identiteetin sitä pitäis, kun ei ole enää todella vakavasti sairas eikä kyllä todellakaan tervekään? Pitäisikö sitä alkaa hilaan asenteitaan ja suhtautumistaan hiljalleen kohti terveen elämää, vai pitämään vielä varmuuden vuoksi sairaan viitan tiukasta hartioillaan. Erittäin hankala tilanne. Kun oli oikeasti kuoleman sairas, sitä sai hyvällä omalla tunnolla keskittyä vain paranemiseen ja itsensä kuntouttamiseen. Mutta nyt kun alkaa olla pikkuisen paremmassa kunnossa, kummasti alkaa tulla paineita ja stressiä siitä, että pitäisi olla kiinnostunut yhä enenevässä määrin myös muusta ympäröivästä maailmasta. Toisaalta huomio pitäis keskittää suurimmassa määrin siihen, että EDELLEEN muistaa olevansa sairas, eikä lähde leikkimään terveydellään missään tapauksessa. Muuten sitä saa taas kohta hyvällä omalla tunnolla miettiä vain sairastelua ja kuntoutumistaan, mikä sinänsä ei ole hirveen mielekästä vuodesta toiseen jatkuessaan. Kyllä maailma vaan pyörii lopulta niin monien muiden asioiden ympärillä, ettei sitä millään raaskis vaan miettiä omaa kuntoaan ja vointiaan. Enkä nyt tarkoita tällä mitään sairasta itsensä ja oman olonsa tarkkailua, vaan lähinnä sitä tarkkaakin tarkempaa oman kropan kuuntelua ja sen hiljaisimpienkin viestien herkkää tulkintaa. :)

Tuli vaan mieleen, kun kuuntelen tossa BBC:tä ja mietin, että oisinkohan edes huomannut vuosi sitten, jos Tampereella olisi vaikka räjähtänyt joku suurempi pommi, tuhansia kuollut, Näsineula kaatunut jne. muuta mieltä ylentävää. Meinaan siis, että täytyiskö alkaa lukea uutisia maailman menosta ja muutenkin kiinnostumaan yhä enemmän siitä, miten tää muu maailma kuin omani, makaa? Tai pitäisikö niinkus alkaa stressata esimerkiksi siitä, mitähän muut ajattelee meikäläisestä tällä hetkellä, kun ei ole pystynyt itse olla livenä vuorovaikutustilanteissa kertomassa omia mielipiteitään tai ajatuksiaan ja asiat on voinut vääristyä vaikka mihin sfääreihin? Ehkä samalla tavalla kuin mitä olen kuullut mun onnettomuustarinankin vääntyneen. Joidenkin mukaan olen ollut hirvikolarissa, osa taas luulee että olen pudonnut laivan kannelta ja kolmansien mukaan olen stressilomalla tai äitiysvapaalla. Mutta niin ne jutut muuttuu, vaikka kuinka koittais kertoa ja vakuuttaa, että hei mä ihan oikeasti "vain" kaaduin ja niska meni asteen verran pahemmin, kun mitä yleensä pikkukaatumisissa. Ja tästä nyt on sattumoisin seurannut mitä suurin ja suurimmalta osin myös erittäin positiivinen elämänkoulu, eikä loppua näy. ;)

Äh, en tiedä. Nyt en jaksa stressaa mistään vaan täytyy välillä nukkuakin. Kroppa on taas ollut aivan outo. Liekö huonompi vai parempi, en tiedä. Ootan vaan sitä päivää, kun palaset loksahtaa kohdalleen, enkä ole enää tällaisessa helvetin ahdistavassa välitilassa. Tää on vähän hassua nimittäin... Ja entistä vaikeampaa muiden ymmärtää edes sitä vertaa, mitä aiemmin. Mutta koittakaa hyvät ihmiset ymmärtää, että tää on tällaista 2 askelta eteen ja 1 taakse menoa, kun paranee tällaisesta isommasta jutusta. Lääkäriäni laineten: "Nämä hommat ei etene lineaarisesti, siihen joudut ikävä kyllä tottumaan", kun valitin hänelle sitä et miksi keho aina floppaa hyvien kausien jälkeen. Kyllähän mä tuon ymmärrän mutta sitä vaan haluaa uskoa, että ehkä joskus se ei floppaakaan. :)

Nyt öitä! Voikaa hyvin.

Oloja ja oloja

Tuntuu.että tää kroppa menee vaan hassummaksi päivä päivältä. Toisaalta on parempi olo, toisaalta oudompi, koska olo on niin lähellä tavallista. Ei paljon puuttuis että oisin ihan hyvä olla muttei kuitenkaan. Todella erikoista.

Oireisto on keskittynyt tuonne ojentajien päihin, aivan päälaelle. Oisko ne sit splenius capitikset, en muista. Jotkut jotka nousee tonne aivan päälaelle ja aiheuttavat hassuja tuntemuksia nimenomaan päähän ja päälaelle. Ja lisäksi sit jakkiin joutuu suuri takaraivohermo, joka menee juuri tuolla about korvan korvaudella ja hiukka ylempänäkin. Nuo suuret pinnalliset niskaa tukevat ojentajalihakset vaurioituu kuulemma lähes poikkeuksetta whiplash-tyyppisessä vammassa, samoin kuin nuo kaulan koukistajat tuolla kaulan alla. Ehkäpä tää tästä taas iloksi muuttuu, kun muutama päivä hoidsta ln mennyt.

Oon taas tänään pitänyt puhelinta kädessä ihan liian kauan, joten nyt heipat kaikille. Siinä vaiheessa kun korvat alkaa huutaa ja kosvot puutua, on oltu liikaa koneella tai puhelimella. Vaihdetaan sit nyt telkkaan, jos enää edes kuulen mitään kitinän alta.

Sieltä alkaa kohta Dr. Phil. ;) ;)

Periaatteista luopuminen

Sain erinomaisia neuvoja fyssarilta jälleen viime kerralla. Tai oikeastaan ei ne mitään neuvoja ollut, vaan enemmän fiksua keskustelua, josta yritän poimia järkevät itseäni hyödyttävät pointit. Fyssarini on niin rautainen ammattilainen, että hän lienee mieheni, perheeni ja muutaman ystäväni lisäksi ainoa, jota jaksan oikeasti kuunnella ja vielä noudattaa saamiani vinkkejä. Kai se on sitä, että vain nämä muutamat ihmiset oikeasti tuntevat minut. Monet vain luulee tuntevansa, ja antavat sitten vinkkejä sillä perusteella. Ja nehän kaikuu kuin kuuroille korville.

Näistä puhuttiin:

1. Saavutettu rasituskestävyys on pystyttävä pitämään, ja mielellään myös lisäämään, vaikka puolipakolla.

Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että vaikka kunto ei parane lineaarisesti, niin olen lisännyt rasituskestävyyttä (=harjoitteita ja tekemistä) säännöllisesti. Todellisuudessa saavutettu kunto pysyy sitä paremmin, mitä enemmän maltan mennä tutkan alla. Eli jos on kipuja tai hermosto kierroksilla, silloin pitää himmata, eikä pistää lisää vauhtia. Lisäksi pitäisi ymmärtää, että kivut ja aistiherkkyydet on aina merkki siitä, että nyt mennään liian kovaa. Niitä ei saa sivuuttaa, eikä niihin saa totutella.

Ajatus siitä, että voin hyvin, kun siedän kipua, on pelkkää paskaa ja itsensä kusetusta.
Kuntoutuminen ei ole tehokasta, jos pidennän joka viikko stepperiaikaa, tuplaan koukistajamäärät ja lisää elämää, vaikka keho ei pysyisi perässä. Aikaa vastaan ei voi kilpailla. Keho ei kestä, vaikka psyyke kestää. Jos määriä haluaa lisätä, puhutaan mieluummin kuukausista kuin viikoista ja silloinkin hillitysti.

2. Saavutettu kunto pysyy.

Ei se pysy. Paranemista tapahtuu aaltoillen. 2 askelta eteen, 1 taakse ja faktaa ei voi kieltää. Osittain tämä liittyy ekaan kohtaan. Kunto pysyy, jos tajuaa ottaa riittävän rauhassa. Jos vetää ylirasitukselle, hommaa hyppää takapakkia useamman levelin. Ja mitä enemmän pitää saavutettua kuntoa väkisin, sitä varmemmin homma romahtaa.

3. Jossei ole parantunut kahteen vuoteen, ei paranekaan.

Kuulemma täyttä bullshittiä. Ihmiskeho korjaantuu ikuisesti ja tasapainottelee koko elämän ajan. Ja mitä pidempään ongelma on vallinnut, sitä kauemmin kestää myös korjaantuminen. Neurologin höpötykset kahden vuoden dediksestä saa unohtaa. Vaikka paraneminen on nopeaa ensimmäisinä vuosina, ei se siihen lopu.

4. Kevyt puuhastelu koneella tai kotiaskareiden kanssa ei ole työtä.

Ai ei vai? Kuulemma mun luovuudella, ajatustahdilla ja älykkyydellä tiskaus tai perseen pyyhkiminenkin on työtä. Oon tästä lausahduksesta suht ylpeä... ;) Ja onhan se totta, että harvoin käyn vessassa kehittämättä matkalla muutamaa innovaatiota tai funtsimalla, millaiset vessat mun privauimahalliin sit tulee. Myös tiskatessa tulee kehiteltyä erinäisiä toimintoa nopeuttavia prosesseja, apuvälineitä yms. That's me!

5. Kyllä muut ymmärtää ja elämä jatkuu samanlaisena kuin ennenkin.

Ei ne ymmärrä, eikä kuulemma jatku. Muut ei muutu minun muutokseni tahdissa, ja se on vain tajuttava. Ja vain pieni osa ymmärtää, läheisimmät ja itsekin sairastaneet. Loput luulee ymmärtävänsä tai uskottelee minulle, että he ymmärtää. Ja suurinta osaa ei edes kiinnosta ymmärtää, joten ei kannata tuhlata energiaansa jatkuvaan vatvomiseen ja selittämiseen.

On täysin sallittua, että antaa ihmisten olla tietämättömiä ja/tai tehdä omat tulkintansa. En mä enää olekaan jaksanut selitellä, vaan luotan siihen, että ne, joita kiinnostaa ja jotka haluavat ymmärtää, lukevat blogia ja kyselevät sit puhelimessa tai täällä käydessään. Tärkeintä olisi tulla toimeen ja selvitä kaikkien kanssa, mutta se ei vaadi sitä, että kaikki ymmärtää täysin, missä mennään. Hyvä pointti!

Nyt, koska ymmärrän, että kohta 4 on tärkeä, puhelin pois. ;) Hauskaa viikontaitetta.