On varmaan fiksua käydä paskat läpi, ennen kuin sulkee ne unohdettujen boksiin. Mutta miksi ihmeessä vatvata kaikenmaailman vähäpätöisimpiäkin juttuja päivä- tai viikkokausia? Okei, toki on ihmiskohtaista, mikä on elämässä tärkeää ja mikä ei, mut esim. sen jankkaaminen, oliko vaikka joku baariasuste huono vai tosi huono asia, on jotenkin erikoista. Eihän sillä ole väliä, kun se on mennyttä. Okei, se voi vaikuttaa takautuvasti siihen, miten asiat lutviintuu, mutta itse faktaa ei voi enää muuttaa. Seurauksia voi säädellä ja yrittää kääntää ne parhaiksi mahdollisiksi. Ja omaa suhtautumistaan ja käyttäytymistään voi aina muuttaa.
Ehkä se on tää nykypäivän päättämiskyvytön, epävarma ja erilaisten arvostusten ja asennemaailmoiden ristitulessa riutuva ihmismieli, joka kantaa kaikissa peloissaan turhaa paskaa hartioillaan. Ei osata tai haluta unohtaa. Tuntematon tulevaisuus on mörkö. Epätietoisuus siitä, mitä tuleman pitää, ahdistaa. Kai sitä sit mieluummin vatvotaan menneitä ja turvaudutuun tuttuun vanhaan juttuun. Unohtaminen on kognitiivinen kyky ja kaikki ei ole kaikessa samanlaisia tai yhtä lahjakkaita. Luulisin, että unohtaminen liittyy kyvyttömyyteen käsitellä vaikeat asiat niin, että ne todella kykenisi unohtamaan.
Mua on aina syytetty siitä, että miten voin pyyhkiä kaiken paskan mielestäni ni helposti. Ihmiset jankuttaa, että sä törmäät tohon juttuun vielä joskus ja sit sä kärsit. Ystävät on jopa väittäneet kylmäksi ja välinpitämättömäksi ihmiseksi, koska mua ei hirveen kauaa mikään omaan propelliin osunut shitti liikuta. Sit mä aina esitän vastakysymyksen: MIKSI? Miksi mun pitäisi vatvoa? Pyörittää, kääntää, vääntää,muotoilla, uudelleenkäsitellä ja vielä kerran pestä, huuhdella, lingota ja lopulta ripustaa narulle se puhdas pyykki?! Jos selviän vähemmälläkin henkisellä työllä, ni miks käyttää turhaa energiaa? Ei täst maailmasta tekeminen ja ajattelun aiheet lopu.
Entä mitä mä hyödyn siitä, että vatvon jotain jo tapahtunutta viikkokausia? On ihan eri asia käsitellä suurta kriisiä - vaikka kuolemaa, sairautta tai petturuutta - kuin vatvoa elämän pienempiä valintoja kuten eilisen päivän ruokaa tai mitätöntä sanaharkkaa. Positiivisella tavalla välinpitämättömät immeiset on kuulemma onnellisia. Kyky unohtaa ja painaa villaisella joitain pikkujuttuja vaikuttanee tähän.
Toinen ääripää historiassa elävien vastapainona on sit tää tulevaisuudessa eläminen. Mikään ei ole just nyt mallillaan ja elämän kuluvista minuuteista ei osata/haluta nauttia. Ajatellaan, et tulevaisuudessa tehdään sitä, tätä ja tota. "Huomenna kaikki on toisin...", "Sit ku oon eläkkeellä, matkustan...", "Kun lapset on isoja, me erotaan...", "Ens vuonna meen niille kursseilla...", "Vaihdan pois paskasta duunista, ku oon sen ikäinen...", "60-vuotislahjaksi ostan itselleni uudet hiukset..."Mutta eikös se tulevaisuuden tekeminen ja muotoutuminen ala nykyhetken haltuunottamisesta...?! Ja entä jos tulevaisuus ei saavukaan niinkuin odotit? Entä jos huominen on se The Last Day of Your Life? Kyllä meikää harmittais, kun kaikki haaveet ois jätetty tekemättä ja siirretty tulevaisuuteen. Ja ainakin omassa kuntoutumisessa olen huomannut, et jos oottais parempia aikoja aivohermot yläniskaa myöten ristissä, tuskin mikään itsestään muuttuisi. Kyllä sitä tulevaisuutta rakennetaan tämän päivän valinnoilla ja teoilla. Kukin tyylillään. Eimen.
Tekstit
