Kai tää tästä

C2 on parempi, tosin tuntuu edelleen, että nollaväli ei menny mihinkään. No, eihän me sitä ehditte renkatakaan, kun kaikki energia meni alempaan kohtaan. Kasvot on edelleen typerän tuntuiset. Tai siis leuka, ohimot ja posket. Sellaiset kuivat, kumimaiset ja joskus kirvelee niin pirusti poskien kohdalta. Voi tietty tulla siitäkin, että oon nyt pari viikkoa meikannut päivittäin... Ei voi tietää.

Kävellessä puutuu välittömästi kasvot oikeelta ja silmät on edelleen aivan saatanan kipeet ja valonarat. Pahoittelen kirjoitusvirheitä, koska kirjoitan blogia nyt näppituntumalla/lihasmuistista. Totaalinen väsähtäminen. Luojan kiitos päätä ei kiristä enää samalla tavalla ku viime viikolla. Vielä tosin ojentajien päät tikkuilee, mut ehkä nekin saadaan takas kuosiin. Aikamoinen takapakki yläniskan hermoihin. Ainoa ilo on se, ettei hermo-oireet leviä enää koko kroppaan, niinkuin aiemmin. Ku yläniska rysähti, keho kompensoi välittömästi lantioon asti. Nyt se pysähtyy hartiaan. Kyllä tää tästä taas. Heitetään kylmää rättiä kasvoille, käydään peseen meikit pois ja lööpaillaan. ;) Aikamoinen "joulu" taas tulossa, mutta taatusti parempi kuin 2008. Ens joulunahan pitäis olla sit kunnossa, ennusteen mukaan. Sitä odotellen!

Dark xmas!

Kirvelee iha v*tusti kasvoja. Täällä joulu menee mukavasti kylmän liinan alla. :)

Tulkintoja ja huhuja

Olen tässä viime viikot kuullut kaikenlaista hassua spekulaatiota itsestäni ja elämästäni niskavamman kanssa. Oikeastaan ne ovat piristäneet elämääni ja saaneet meikäläisen räkättämään suureen ääneen. Kuinka jutut voivatkaan muovautua suusta suuhun liikkuessaan niin mielettömiksi, ettei niitä voi uskoa kukaan, joka minut oikeasti tuntee?! Välillä aina mietin, että kumpa nuo juorujen kehittäjät tietäisivät, että antaisin mitä vaan, että nuo juorut olisivat totta. Esimerkiksi ajatus siitä, että en ole enää kipeä, vaan kylven osakkeista saamieni rahojen ansiosta Brasiliassa auringossa jääpala-ammeessa ihana drinksu kädessä ja juoksutan tarjoilijoita kantamaan lisää juomaa ja muuten vaan hengaan ja lööpäilen, kuulostaa kieltämättä pirun houkuttelevalta! Mutta valitettavasti se ei ole totta. Lähempänä totuutta on se, että pyydän vastentahtoisesti apua puolisoltani ja lähipiiriltäni, ja sekin tapahtuu ihan täällä omassa pikkuboksissa Tampereen susirajalla, missä on helvetisti lunta ja kylmä, eikä tarjoilijoista tietoakaan. ;)

Tässä ehdotonta parhaimmistoa, mitä korviini on kantautunut.

1. Olen ollut hirvikolarissa yhtiötoverini kanssa matkalla Helsingistä Tampereelle ja neliraajahalvaantunut tuossa onnettomuudessa.

Ei onneksi ihan näin pahasti käynyt. Tosin seuraavasta isommasta rysäyksestä saa jo pelätä halvaantumisvaaraa. Eli sellaista ei saa tulla. Tämä stoori on varmaan lähtenyt siitä faktasta, että kaaduin tämän kyseisen yhtiökumppanini parkkipaikalla toisen työkaverini auton luona. Siihen on sitten jännityksen vuoksi heitetty mukaan kolarispekulaatiot ja halvaantumiset. Vähän traagisuutta lisää! ;)

2. Hengaan kaikki päivät kotona katsellen telkkaa, pörräten netissä, ommellen ja harrastaen liikuntaa niin pirusti.

En voi katsoa telkkaa, koska silmät ei kestä liikkuvaa kuvaa. Nykyään kyllä jo toisinaan kuuntelen ja katselenkin, mutta puhutaan enemmänki minuuteista kuin tunneista. Netissä tulee pörrättyä about 15 minuuttia tuntia kohti ja sellaista 4-5 tuntia per arkipäivä, koska enempää ei pysty tuijottamaan ruutua, eikä istumaan koneella tai pitään puhelinta enää rinnan päällä käsissä. Kasvot puutuu ja alkaa kiristää päätä niin saatanasti. Ompelukone taas on myynnissä, koska niskan eteentaivutus ei ole enää mahdollinen, enkä pysty katsomaan liikkuvaa kangasta ja tikittävää neulaa/paininjalkaa. Liikunta, mitä se on? Kaulan koukistajia teen selälläni, samoin hartiarenkaan vahvistusta makuullaan ja steppaan sen 15 minuuttia päivä. Mutta uimahalliin, salille, käveleen tai hiihtämään en pysty, koska en pysty hallitsemaan vartaloani juurikaan pystyasennossa. Lisäksi isot avarat hallit, vilkkuvat valot/ihmisvilinä, kovat äänet ja muut erikoiset aistiärsykkeet saa hermoston heti ylikierroksille, ja alkaa huimata ja ahdistaa.

3. En halua nähdä ihmisiä, koska olen mökkihöperö nykyään.

Voi, mitä sitä mieluummin tekisi kuin näkisi ihmisiä, nyt kun on aikaa. Todellisuudessa näen hyvin vähän ystäviäni, mutta netissä kyllä tulee pidettyä yhteyttä. Osa ystävistäni ei uskalla nähdä minua, koska he eivät osaa suhtautua tähän tilanteeseen. Ymmärrän tämän vallan hyvin. Onhan tämä hermovamma sen verran harvinainen ja erikoinen, että vähemmästäkin saattaa pienen ihmisen pää mennä sekaisin. Mutta missä on ne ihmiset, jotka tulevat tänne ja jotka saatan joutua heittämään ulos vaikkapa viiden minuutin päästä, kun hermoni saakin kilarit liiasta jutustelusta, etenkin jos se on tunteikasta. Tai ne ihmiset, jotka pääsevät piipahtamaan luonani, kun on tylsintä, eli aamupäivällä ja arkena? Ja on muuten suht hankala jutustella niin, että itse makaat ja toinen vaikka istuu, tai muuten vaan niin,ettet näe tämän toisen ihmisen eleitä ja ilmeitä. Ja hei, suurin osa ihmisistä kertoo minulle aina omia kuulumisiaan ja avautuu omista huolistaan, ja meikäläinen sairaana ei kyllä jaksa hirveen montaa tuntia sitä kuunnella. Tiedän, se on harvinaista, että minä en nyt olekaan se piirin "sosiaalityöntekijä", hyväntekijä, auttaja ja ihmissuhdekannanottaja. Sairaana ei jaksa ratkoa muuta kuin omia ja oikeasti todella läheisten ihmisten huolia, mikä on normaalia. Sorry, itsekkyys vähenee sitä mukaan, kun kunto kohenee.

Jatkan tästä joku päivä... Nyt ei passaa rääkätä silmiä. ;)

Öljyonnettomuus Tampereella, yksi uhri!

Eilen sattui aikamoinen öljyonnettomuus himassa. Ei pystynyt nostaan päätä hoidon jälkeen, niin oli pakko syödä selältään fetasalaattia. No, niinhän siinä sit kävi, että oliiviöljyllä verhottu salaatinlehdyke tiputti vasempaan silmään pari pisaraa öljyä. Silmään muodostui siisti kalvo, jossa killui pari oregaanon palasta ja vähän mausteita. Kirveli aivan saatanasti. Silmän huuhtelu ei onnistukaan lavuaarilla, koska ei saa kumartua. Tai saa, mutt huimaa ni saatanasti. Lopulta sit kekkasin kaataa vettä naamalle juomapullosta ja ronkkia oregaanon palasia pois sormilla. Tänään onkin toi toinen silmä suht iloisesti turvoksissa. Kyklooppi.

Tänään päivä alkoikin rattoisasti siihen 16 pintaan. Kotitontut oli eilen siivonnutkin täällä. Kiitos vaan! Samoin seinälle oli ilmestynyt lasienkelit (joista yhdessä roikkuu pää kaularangasta yhdellä pienellä tinajuotoksella > sopii mulle;), joululiinat ja oveen joku joulukoristekin. Kiitos! Puhelin oli jäänyt äänettömälle eilisen hoidon jälkeen ja heräsin tosiaan soiton tärinään joitain tunteja sitten.

Siitä pikainen orientoituminen pikkuiseen puhelinpaltsuun liittyen erään työntekijän kehitysprojektin raportin viimeistelyyn. Jos olisin joutunut vuosi sitten keskustelemaan järkevästi firmamme asioista tai jopa antamaan palautetta liittyen johonki rapsaan, vituiksi ois mennyt. Nyt tässä alkaa olla suht täyspäinen, niin pystyy jopa olemaan avuksi. Tai siis itsensä mielestä täyspäinen, en mää tosta rapsan tekijästä niinkään tiedä, mitä mieltä on. ;)

Jaahas, sit vähän aamupalaa. Paketti pipareita ja pannullinen kaffeeta. Ja hermosto tykkää. Jesh, päätä ei kiristä. Silmiä kylläkin viel, mut ehkä ne elpyy, ku ottaa iisisti, eikä tuijota ny ruutua. Eilen mobilisoitiin silmät aika hassusti: laitettiin pumpulityynyt silmien päälle ja sit fyssari alkoi liikutella silmiä höyhenenkevyesti eri suuntiin. Auttoi. Ja auttoi takaraivoonkin. Silmien kalvoillahan on suora yhteys muihin kalvoihin. Ja itseasiassa silmähermot kulkeekin tuolla aivokalvojen välissä jossain, toisin kuin muut aivohermot. Mutta tämä mahdollistaa niskan mobilisoinnin silmien liikkeiden avulla. Melkoista. Nyt silmät kiinni pariks päiväks, niin ehkä ne siitä taas.

Hyvää viikonloppua. Rempataankohan me taas sunnuntaina? ;) Ainaki nyt rempataan...

Varokaa vihaista kynttilää!

Tämä on esimerkki, älä kokeile kotona! Ei kynttilää hyllylle telkan ylle, eikä ilman isoa, syvää kulhoa, joka ei pala. Älä jätä kynttilää valvomatta! Retku, pidättäydy kenties kokonaan kynttilöistä... On ne kauniita, mutta... Kiitos kuitenkin ostajalle. ;)

Positiivista

Positiivista on ainakin se, että kiristää eri paikkaan. Kai se tästä taas joskus. Tänään hoidossa tuntui taas pitkästä aikaa siltä, että takaraivolla on avohaava, joka sattuu ja kipristelee, mutta ne on kuulemma "ojentajien päät" ja yläniskan kalvot. Eli ei auta laastarit eikä sidetaitokset. No, kattellaan, mihin tää tästä menee. Ei saatu koko päätä auki vielkään, koska ei sitä voi väkisin avata, vaan homma tehdään kehon ehdoilla. Aikas kovan suojajännityksen on sit heittänyt päälle 2/3-väliin. Tietty täytyy muistaa olla onnellinen, et se on vaan yhdessä kohtaa enää, mut aika tiukassa istuukin. :(

Öitä!

Hyvä hoito.

CST-hoito ja Hyalgan-piikki 2/3-tasolle ex-tempore! Kattotaan, kuinka käy... Seuraavan kerran 31.12.09. Sit oiski taas uus vuosi... Kiitos lahjasta ihqt! ;)

Akkujen latausta

Kai sitä vois sit vähän ladata akkuja huomiseks, että jaksaa fyssarille asti. Toi vasemman puoleinen on mun ja oikea, uudempi, siskon. On se hienoo, että elämästä löytyy virtaa, jännitettä ja voimaa! Ja vielä oman vessan töpselistä suoraan tarjoiltuna. Ilmaskos Tampereen Sähkölaitos muisti mua yli sadan euron jouluyllätyksellä. On nääs joutunut lataileen akkuja suht messevästi viime kuukausina.

Öitä. Poski on pikkuisen parempi. Mistä lie kyrvähti...
<3

Poski räjähti.

Auts, auts, auts. Tuli yhtäkkiä suotanan kipeeks. Hermo suuttui. Ei saa suuta auki ja korva ei kuule. Kakkosväli... Normi. Huomen onneks CST. Ja lisää ruisleipiä poskelle. ;)

Joulu

Jee jee.

Silmäparat

Mikähän hitto siinä on, että silmät ei vaan kestä valoa toisinaan. Välillä ei ole päiväkausiin ongelmaa ja joskus sattuu jopa silmien avaaminen aamulla. Herkkyys on pop. ;)

Kävin heittää roskat roskikseen ja tein ihan hirveen virheen: katoin aurinkoon, sitten lumihankeen ja lopulta kummarruin pyyhkimään kengät. Nyt onkin pyörinyt salamavaloja silmissä kohta puolisen tuntia ja ei tajuu mistään mitään. Tosi pienestä se höntti olo tulee. Onneks nää on mennyt ohi aina, mutta kaikesta tuntuu laukeavan ihmeellisiä oireita. En haluaisi olla näillä silmillä 3D-teatterissa, enkä kyllä tuijottaa isoa tykkikangasta tai poseerata kameralle. Auts, auts, auts. Ajatuskin alkaa särkeä päätä.

Huomenna ois sit fyssari. Toivottavasti saadaan silmät kuosiin. Nää on nyt kenkutellut oikein huolella pari viikkoa.

Mystinen katoamistemppu

Kyllä on aikoihin eletty, kun puhelimen akku voi hävitä niin totaalisesti 35 neliöön, ettei sitä löydy mistään. Kaikki tyynyjen sisältöä ja tenttikirjojen sivuvälejä myöten on koluttu, eikä ole sitten niin missään. Erikoista, ei voi muuta sanoa. Mutta etsinnät tuotti tulosta sen verran, että kommarin takakansi löytyi. ;) Tänään tuli N900:stakin ilmoitus, että saapumassa varastoon. Tosin, kuulin siitä suht paljon negaa käytettävyysnäkökulmasta. Kuulemma aivan paska akku ja lisäksi sillä ei oikein pysty samanaikaisesti näpyttään netissä/puhumaan, kun se on latauksessa tai muissa kaapeleissa kiinni. Kuulemma kiinnitysten paikat on surkeasti valittu. No, täytyy päästä itse kokeileen, niin sittenhän se selviää, kannattiko ostaa vai palautetaanko.

Helppoa, vaikeeta ja mahdotonta.

Mä oon rakastunut tohon stepperiin. 15 minsaa aamulla, pvällä ja illalla on hyvä. Siitä ei tuu hermo-oireilua eikä satu. Kunhan ei tartte olla kauaa etukenossa, homma rokkaa. Etukenossa syvät ei vain jaksa vastustaa maan vetovoimaa. Ne sanoo, et pöks ja ei jaksa. Tai emmä tiedä, onks se syvät, jotka ei jaksa. Virallinen selityshän menee niin, että kaikki lähtee hermoista. Hermosto on se päärakenne, joka vaan käskyttää muuta elimistöä. Hermosto on niin mielenkiintoinen systeemi, että oon lukenut ainakin 10 kirjan edestä juttua pelkästään hermostosta. Se ohjailee kaikki muita tsydeemeitä, myös tuki-ja liikuntaelimistöä, lihaksia, nivelsiteitä, kalvoja yms. tukikudoksia.

Ja jos hermot ei vörki, tuki- ja liikuntaelimistökään ei vörki. Eli hermotus ei pelaa, ja sitten pallo pääsee huojumaan, kun lihakset ei tue sitä kuten pitäis. Melkoista osaa niskan syvistä lihaksista hermottaa selkäydinhermot, jotka luonnollisesti vetäsee hirveet separit, ku pää rojahtaa yli liikeratojensa. Samoin aivohermot, jotka viestii tuolla kallon poljassa ja hoitaa mm. kaikkia aisteja, kilahtaa. Eli iha loogisesti selittyy kaikki korva/silmä/suu/pääoireet... Se siitä anatomian opista. Nyt vähän valitusta kehiin. ;)

Hiukkasin harmittaa. Värkkäsin vasten kuntoani joululahjoja netissä meitin jengille. Ja kun olin saanut viimeisen suunniteltua, naps "server failed". Kaikki hävis. Kuin tuhka tuuleen. Serveri lopetti yhteistyön ja kaikki valmiiksi suunnitellut kuvatuotteet hävis kuin siittiö Saharaan. Se siitä. Ajatus oli taas kaunis ja sehän tärkeintä. Arvatkaas pystynkö tuijottaan ruutua uudestaan kahta tuntia ja dedis ois klo 00.00? En tietenkään. Mutta onneks joulu on joka vuosi, edelleen. Voin alkaa nyt valmistella sitä vuoden 2010 joulua.

Melkein tuli stressi

Tänään aloin funtsia työkuvioita. Melkein iski stressi siitä kaikesta tekemättömästä, mikä pitäisi olla hoidettuna. Siis pitäisi olla hoidettuna itseni mielestä, tuskin muiden. Minä taidan olla itseni tarkin vartija, orjapiiskuri ja motivaattori, mikä on tavallaan hieno asia. Nykypäivänähän vannotaan omatoimisuuden ja itseohjautuvuuden nimeen! Ei tämän päivän PK-(asiantuntija)organisaatiossa ole mahdollisuuksia, eikä tarvettakaan, soveltaa muinaisia tehdas/tuotantotyöstä lainattuja johtamis-, motivoimis-, palkitsemis- ja työnorganisointimalleja. Vanhaa sanontaa mukaillen, veli on itse itsensä vartija.

Stressi loppui onneksi suht lyhyeen kestäen about 32 minuuttia ja 8 sekuntia. Itseäni viisaampi bisnestuttu sattui soittamaan juuri sopivasti. Hän muistutti, että terveys ennen kaikkea ja perusteli hiljaiseloni vallan mainiosti. "Ethän sinä ole oikeasti ollut poissa työelämästä puoltakaan tuosta ajasta, mitä olet ollut sairaana"! Hyvä pointti! Lisäksi hän laskeskeli esimerkinomaisesti, että vaikka olisin kolme vuotta osapäiväisesti saikulla, tuskin se riittäisi korvaamaan tehtyjä työtunteja, joita on kertynyt useammalta vuodelta aikamoinen kasa varastoon. Ja lisäksi hän muistutti minua siitä, että nuo työtunnit ei ole mitä tahansa tunteja, vaan niitä kaikista "kovimman panoksen uurastusta". Tunteja, joita tehtiin silloin, kun firma oli nuori, tuntematon ja aloitteleva noviisi. Tunteja, jolloin otettiin toisen osakkaan kanssa suuriakin riskejä, raadettiin perse (ja niska) tulessa ja tehtiin enemmän kuin mitä olisi (ehkä) tarvinnutkaan. Mutta mitäpä sitä ei tekisi elämäntehtävänsä eteen?

Firma on mun esikoinen ja kaikkihan tietää esikoisen roolin perheen silmäteränä! Esikoisen eteen on tehty lukematon määrä tunteja, joista ei koskaan maksettu palkkaa, eikä muutakaan korvausta. Itseasiassa en minä ainakaan ole koskaan edes laskenut todellista työmäärää tai euromääräistä hyötyä. Enkä tule laskemaankaan. Ne on "vain aikaa ja energiaa" jossain historiassa. Tunteja joiden olemassaolosta ei edes tiedä kukaan muu kuin minä ja yhtiökumppanini. Ja kun itse tietää, mitä on saanut aikaiseksi ja millä panoksilla, voi olla tyytyväinen. Näin se toivottavasti on muillakin. Kumpa ihmiset ymmärtäisivät, kuinka tärkeä rooli heillä onkaan. Ja etenkin nyt kun on ollut itse kykenemätön hoitamaan omaa tonttiaan, arvostaa vaan entistä enemmän niitä ihmisiä, jotka on oman pihansa lisäksi kuoppanut meikäläisenkin mailla. Jossei näitä osaajia olisi ollut, laiva olisi uponnut ja syvälle jo aikoja sitten.ja sitten vasta järjetön stressi olisi ollutkin. Mutta nyt voi suht huolettomasti keskittyä paranemiseen, koska tietää, että paatti pysyy pinnalla ja puksuttaa vakaasti valitulla kurssilla kohti yhteisesti asetettuja päämääriä. <3

Kiitos ystäväiseni tämänpäiväisistä fiksuista lauseista. Nyt voin polkea alkaneen stressin maanrakoon ja jatkaa hymyssä suin paranemista ilman murheita. Kyllä ne työt ehtii tehdä moneen kertaan ja siihen pisteeseen asti, että toivoisi vain pääsevänsä eläkkeelle, tai ainakin hetkeksi lepäämään. Mutta siihen pisteeseenhän meikäläinen ei enää itseään päästä. Toivottavasti. ;)

Kipu ei ole kivaa, eikä tuska tarkoitus.

Tänään on ollut sellainen päivä, että oksat pois. Tai siis eilen. Olen seurannut neuvottomana tilannetta, jossa toinen ihminen kärsii aivan järkyttävistä kivuista, eikä kukaan pysty häntä auttamaan täysin. Osa vähättelee kipua, osa varmaan epäilee, onko mitään kipua oikeasti olemassakaan. Mutta minä tiedän, että on!

Uskon tietäväni, mistä tämä toinen ihminen puhuu, kun hän kuvaa kipua niin kovaksi, että tekisi vain mieli kuolla. Siis sillä hetkellä tekisi mieli kuolla. Muistan, kuinka ajattelin itse aivan samalla tavalla vuosi sitten. Sille sattumisen määrälle ei vain ole sanaa. Ei sitä voi kuvata kellekään mitenkään. Paitsi niille ihmisille, jotka ovat itse joutuneet käymään saman läpi. Ehkä parhain kuvaus on juuri se, että antaisi mitä vaan, että kipu loppuis, jopa henkensä.

Tällä toisella ihmisellä kivut tulevat kohtauksina, itselleni kipukausi alkoi marraskuussa 08 ja päättyi tammikuussa 09. Muistan, kuinka makasin vain pimeässä huoneessa pehmeällä sängyllä ja täysin hiljaa. Puhelin oli äänettömällä ja pysäytin jopa seinäkellon, koska sen tikitys sattui päähän. Suljin oven toiseen huoneeseen, etten joutuisi kuuntelemaan veden lorotusta tai television vaimeita ääniä. Nukuin jopa yksin patjalla, koska en sietänyt toisen ihmisen kääntyilyn aiheuttamaa sängyn hytkyntää. Söin vain soseutettua safkaa, etten joutunut pureskelemaan. Jätin hiuksetkin harjaamatta viikoiksi, kun en pystynyt koskemaan päähäni kammalla. Kerran leikkasin paidan saksilla pois päältäni, koska olin ollut siinä samassa paidassa viikon käymättä suihkussa, koska en vain pystynyt. Kaikki pystyasennossa olo lisä kipua järkyttävästä tappavaksi. En olisi jaksanut kipua yhtään enempään, onneks se lieveni tuon kolmen kuukauden jälkeen, vaikka on edelleen toisinaankin raastavaa.

Voitte ehkä kuvitella, miltä tuntuu, kun joku lyö kirveellä takaraivoon ja tämän jälkeen pyörittää vartta? Tai että pään päälle pudotetaan korkealta tiiliskivi yhä uudelleen ja uudelleen. Ja samaan aikaan, kun päässä on kirves ja tiiliskivi, joku viiltää selkärankaa pitkin kehon sisäpuolella tylsällä veitsellä ja samanaikaisesti toinen hakkaa nauloja nikamaväleistä sisälle selkärankaan. Nyt kun kirjoitan näitä muistojani, meinaan oksentaa. Taidan ottaa varmuuden vuoksi Buranaa ja Triptyliä, ettei tämä kivun muistelu laukaise kuolemakipujav ahingossakaan. Kop, kop, niitä ei ole ollut enää kesän jälkeen kuin pieninä pätkinä.

Monien on vaikea uskoa, että tällaista kipua voi edes kokea, mikä on ainoastaan hyvä. Kertoo siitä, että vain pieni vähemmistö joutuu tällaista kokemaan. Mutta kyllä, valitettavasti näin on, että se pieni vähemmistö saakin sitten todistaa koko tämän kauheuden... Kun hermosto venyttyy, hermot herkistyvät. Ja venyminen siis tapahtuu pään kautta, kun niska retkahtaa ääriasentoon ensin taakse ja sitten useimmilla vielä eteenpäin. Selkäydin/aivojen pohjaosat, jotka ovat selkäydin/aivokalvojen sisällä "suojassa", venähtävät kuitenkin. Samoin nikamaväleistä ulos tulevat selkäydinhermot sekä tietenkin kaikki aivojen pohjassa kulkevat aivohermot. Selkäydin ja pää on sukka, jota venytetään äärimmilleen toisesta päästä. Ja kun hermo kerran on venähtänyt, se aistii herkemmin kaiken jatkossa, myös kivun.

Hius otsalla saattaa tuntua hikipallalta, haava sormessa avomurtumalta, omenankuori hampaankolossa isolta reiältä ja aivastus siltä, että koko horisontti keikahtaa. Niistäminen on kuin pumppaisi painetta päähän ja pelästyminen saa sydämen hakkaamaan kahtasataa, hikikarpalot otsalle ja jalat pettämään alta. Hermot toimii aivan mielivaltaisesti ja näin myös kipuaistimus on tuhat kertaa kovempi, kuin terveessä kehossa. Kipu vie myös kaiken toimintakyvyn: liikkuminen on mahdotonta, puhuminen vaikeaa, ajatteleminen sattuu ja mikä pahinta, jopa hengittäminen ja sydämen syke tekee kipeää. Siis konkreettisesti tekee aivan saatanan kipeää! Tekisi vain mieli kuolla siihen paikkaan, välittömästi ja saman tien. Mutta eihän sitä tiedä, jatkuisiko kipu sitten kuoleman jälkeenkin.

Ensimmäiset kolme kuukautta tuota kipua kesti vielä miten päin tahansa. Tiesin, että hermotoiminnan palautuessa kivut tulee ja ne kuuluu asiaan ja ne saa kenties lääkkeillä piiloon, ainakin 50-prosenttisesti. Osasin odottaa kipuja, koska ystäväni oli kertonut minulle omista kivuistaan saman vamman seurauksena. Koska tiedän, että kipu kertoo hermovamman paranemisesta (minun tapauksessa), kestin nuo ensimmäiset kolme kuukautta hampaat irveessä ja noilla em. varotoimenpitein. Kun helmikuusta kesäkuuhun 09 olin saanut olla vailla tappavaa kipua olin suunnattoman onnellinen. Ajattelin, että ihan sama, vaikka joutuisin makaamaan sängyssä seuraavat kaksi vuotta, kunhan minua ei vain enää ikinä sattuisi.

Mutta niin siinä vaan kävi, että muutto huhtikuussa 09 laukaisi kivut uudelleen toukokuussa 2009. Menin siis pakkaamaan vaatteeni vanhasta asunnosta pahvilaatikoihin ja työntelin laatikot olkkarin, koska nostaa en jaksanut. Minun oli pakko päästä uuteen asuntoon, vaikka tiesin, että ei olisi pitänyt riuhtoa tavaroita, vaan antaa muiden auttaa. Jotenkin sillä hetkellä vihasin yli kaiken elämääni vanhassa asunnossa ja vähemmän kannustavassa seurassa, joten mä pakkasin sisulla ja tahdonvoimalla koko omaisuuteni yhdessä päivässä. Tätä ennen oli lähes tulkoon maannut vuoden. Aivan järjetön yhtälö.

No, niin siinä tosiaan kävi, etten muista kesästä 2009 kuin palasia, koska kipu oli jotain niin kamalaa, etten pystynyt oikeesti ajattelemaan tai toimimaan. Taas! Olin jälleen samassa tilassa kuin 08-09 taitteessa, tällä kertaa omaa tyhmyyttäni. No, vedin lääkkeillä pään niin pöhnään, etten enää tajunnut kivun suuruutta. En pystynyt olemaan pystyasennossa 10 minuuttia pidempään ilman, että pää räjähti. Ja ihan sama, söinkö lääkkeitä vai en, tietty kipu oli ja pysyi.

Kesäinen kipu alkoi mökillä, n. 25 minuutin päässä Tamperen keskustasta. Ensimmäinen ajatukseni oli, että soitan lääkärin tänne piikittään niskani, joka auttaisi kipuun edes vähäsen. Maksoi sitten vaikka 200 euroa, niin hän sais tulla mökille, koska minä en pystyisi autossa istumaan. No, ratkaisin asian kuitenkin niin, että matkustin lääkärin vastaanotolle maaten takapenkillä. Yllätys, että oltiin tuntia liian aikaisin paikalla, mutta en vain jaksanut enää mennä kotiinkaan, joten makasin sitten parkkitalossa takapenkillä pimeessä tuon tunnin. Sitten uusi yritys lääkärille. Raahauduin hänen huoneeseen viimeisillä voimilla (makaamaan), piikit nopeasti niskaan ja takaisin autoon makaamaan. Odoteltiin ensin puolisen tuntia, että pystyttiin lähteen kohti kotia ajamaan. Pää ei kestänyt siis etanankaan vauhtia autossa tuolloin. Aivan kauheeta. Kun pääsin vihdoin kotiin, makasin putkeen kolmisen viikkoa, kunnes kipu alkoi helpottaa. Nyt olen kärsinyt vain satunnaisia päiviä kuolemankivusta kesän 09 jälkeen. Mutta kipu on todella herkällä. Nytkin ku kirjoitan tätä pimeessä, alkaa tuntua painetta silmissä ja päässä. Ja eli pakko lopettaa. Jos jatkaisin vaikka kolme tuntia, saisin taas nuo kuolemankivut päälle.

Voinette muuten kuvitella, mitä haluaisin sanoa niille ihmisille, jotka eivät ole uskoneet minun olevan "oikeasti kipeä", vaan kertoneet meitsille, kuinka kuvittelen tämän kaiken. Tai kuinka kärsin sosiaalisten paikkojen pelosta, enkä siksi poistu kotoa, tai valitan turhasta valittamisen ilosta.

Tsemppiä ystäväiseni taisteluun paremman huomisen puolesta! En sano, että kyllä se siitä ja että koitahan pärjätä. Liian laimeaa. Mutta kaiken sympatian, voiman ja tuen saat kyllä täältä(kin) suunnalta. :)