Viimeksi fyssarin kanssa puhuttiin siitä, miten yhteiskunnalla (eli ihmisillä) on erinomainen kyky psykologisoida useat vaivat, joille ei löydy näkyvää kliinistä selitystä tai löydöstä. Olipa kyse selkäkivusta, rintapistoksesta tai pääkiristyksestä, lopulta se menee psyykkeen piikkiin, jos fyysistä ei löydy. Sellaista tilaa ei yksinkertaisesti voi olla olemassa, jota ei pystytä rationaalisin keinoin todistamaan. Tässä valossa uskovaiset erinäisine jeesuksineen ja jumalineen, Juhan af Graanin kaltaiset UFO-bongarit sekä henkiään säännöllisesti tapaavat meediot, poppomiehet ja kokonaiset kansat kuulostavat erityisen hörhöiltä. ;)
Psyykkiseksi alun perin täysin fyysisen oireen voi muuttaa joko potilas itse tai häntä ympäröivät ihmiset asennoitumisellaan ja tietämättömyydellään. Jos miettii retkahdusvammaa ja sen oireistoa on itsestäänselvää, kuinka joidenkin vuosien jälkeen kipu, joka ei katoa lääkkeillä ja jota lääkärit ja läheiset vähättelee, muuttuu psyykkiseksi. Aluksi tietty hoetaan, että älä välitä siitä, anna mennä vaan, unohda koko juttu jne. Sitten kun huomataan, että potilas ei vaan voi tehdä niin jostain selittämättömästä syystä, nostetaan handyt ilmaan ja aletaan psykologisoida oireitta. Tai ehkä oire sinänsä ei psykologisoidu, mutta potilaan mieli on helppo leimata tahraantuneeksi. Ja kun muut riittävän kauan hokevat, ettei potilasta mikään vaivaa, hän alkaa kyseenalaistaa omat tuntemuksensa ja yhtyy ajatukseen.
Ryhmäpaine on melkoinen voima! Harva yksittäinen ihminen pystyy pitämään pintansa, jos valtaosa ryhmästä on hänen kanssaan eri mieltä. Tämän ovat näyttäneet niin monet tutkimukset kuin hirmuteot maailmanhistoriassa. Hyväksyikö kukaan vaikkapa natsitouhua tai Ruandan kansanmurhia? Ei tietenkään. Silti löytyi satoja ja tuhansia ihmisiä, jotka olivat valmiit ryhmäpaineen nimissä toteuttamaan auktoriteeteilta saamiaan käskyjä ja tappamaan viattomia kasapäin.
Erityisen hankala on olla eri mieltä yleisenä normiauktoriteettina tai vaikkapa asiantuntiajasemassa olevan henkilön ja etenkin usean henkilön - kanssa. Vähemmistö, varsinkin yksilö, jyrätään vaivattomasti. Niin tää maailma pyörii. Massa on valtaa ja auktoriteetit osaavat käyttää tätä valtaa häikäilemättä! Tätä tapahtuu kaikkialla jatkuvasti, ja moni päätöksentekotilanne perustuu tähän systeemiin, sallitusti.
Niin kauan ongelmaa ei tietenkään ole, kun vähemmistön edustaja pystyy argumentoimaan tai todistamaan mielipiteensä/kantansa/näkemyksensä, eikä tästä aiheudu hänelle itselleen ongelmia. Todistappas joku epämääräinen kipuoire, ahdistustila tai kalvoveto jotenkin. Vaikeaa on. Ahdistavaksi asia käy siinä vaiheessa, jos vaikkapa vakuutuskorvaus tai Kelan tuki riippuu tästä todistusaineistosta.
Mullakin osa frendeistä/muusta lähipiiristä on hokenut alusta asti, että "sä vaan kuvittelet oireet", "et halua lähteä enää ihmisten ilmoille", "oot erakoitunut", "pelkäät julkisia" tiloja yms. muuta tietämättömän suusta pullahtavaa paskaa. Ja viimeistään nyt, kun oireisto on pitkittynyt yli vuoden mittaiseksi, monet ajattelee, että mulla on pälli lauennut ja en esimerkiki vain halua tulla töihin, käydä ulkona, shoppailla tai suunnitella tulevaisuutta. Kukas nyt tommosta haluais tehdä? Totta helvetissä sitä mieluummin on tulottomana, työttömänä ja ilmankontaktia neljän seinän sisällä. Ja kivut sekä huimaus on ihan must-juttu, joita oon aina kaivannut tuomaan haastetta muuten liian kivaan elämääni. ;)
Kai tiettyjen ihmisten on helpompi käsitellä asia, joka on heille tuntematon, kun sille saa vain jonkun selityksen. On helpompi aatella, että päässä viiraa, kun että selkäydin/aivokalvot ja lihaskalvot on revähtänyt. Toi on niin ymmärrettävää! En mäkään voi ikinä ymmärtää täysin vaikkapa Down-lapsen vanhempien huolta, murhetta ja tuskaa, vaikka kuinka yrittäisin. Kokemusmaailma on niin erilainen, ettei se vaan ole koskaan täysin mahdollista. Ja kun tähän yhdistää sen, että retkahdusvammaherkkiksiä on Suomessa vain joitain satoja, ja heistäkin suurin osa on psyykkisesti sairaiksi julistettu ja jotkut oikeastikin psyykkisesti epätasapainossa, leima on helppo lyödä kelle tahansa.
Mutta onneksi on sit näitä ihmisiä niinkuin mun fyssari ja fysiatri, jotka ihan kirkkaalla naamalla puhuvat siitä, kuinka kyseessä on "vaan" herkän ihmisen tuki- ja liikuntaelintrauma. Luoja sitä helpotusta, kun joku puhuu samaa kieltä, eikä itte tarvi olla koko ajan joko puolustelemassa tai selittämässä kimuranttia kuviota. Tosin sit siinä käy helposti niinkuin meikäläisellä, että kun lopettaa selittelemästä asioita ja viis veisaa siitä, millaiseksi ne leimaa sut selän takana, huomaa pian olevansa suhteellisen "erikoinen" tyyppi. Ja erikoiset tyypit, jotka käyttäytyy selittämättömästi on helppo sulkea ulos "tavallisten" eli nk. normaalien ihmisten piireistä. Nooh, kuka normaaliuden määrittelee, on tietenkin eri asia. Sen tekee valtaryhmät. Niin se on aina mennyt ja tulee menemään.
Vaikka suvaitsevaisuus ja erilaisuuden sietokyky on onneksi lisääntynyt, lopulta massa on se, joka sanelee normaaliuden pelisäännöt. Mutta sitä ei saa ajatella liikaa, tai tulee ainoastaan paha mieli ja vitutus. Ette kuulkaa arvaa, kuinka kova itsetuntemus ja luotto omaan mieleen saa olla, että pystyy sanomaan satojen ihmisten edessä: "Ei, minä en ole hullu, vaikka kalvoni, joita te muut ette edes tunne olevan olemassa, kiristävät päätäni ja en pysy siksi pystyssä, että ne välittävät väärää tietoa raajojeni asennosta aivoilleni". Yksi maailman hankalimpia lauseita ymmärtää, väittäisin! Ja vaikka uskoo tuohon itse ja sanoo sen ääneen myös muile, silti ei saa hyväksyntää koskaan kaikilta. Mutta tätä varten ihmisille on luotu jalo taito sulkea asiat tietoisuuden ulkopuolelle, lopettaa stressaaminen siitä, mitä muut ajattelevat ja elää elämäänsä tyytyväisenä eteenpäin. Se riittää, että itse tietää miten asiat on oikeasti. Lähipiiri, joka sut oikeasti tuntee on kyllä sit samaa mieltä, ja muiden mielipiteillä ei olekaan juuri mitään käytännön merkitystä. Kovaa kanttia vaaditaan kaikin puolin ja sitähän piisaa.
Tekstit
