11-vuotta kauhua (Fedja)

Tahdonvoimaa: ELÄ LUE TÄTÄ ILLALLA. Ja tietenkin luet, nyt kun kirjoitin tuon.

Jotenkin tuntuu, että on tämä 11-vuotinen tuomio ollut ihan järkyttävää. Ihan kauheata suorastaan.

Tässä kelasin päässäni kellä kaikilla jäsenkorjaajilla, kiropraktikoilla, osteopaateilla yms. olen käynyt. Niitä on varmaan 50-100. Epätoivoissaan sitä on hakenut apua sieltä sun täältä. Kun joku on sanonut, että se ja se on tosi hyvä, niin olen uskonut. On sitten tullut käytyä jäsenkorjaajilla yms. Outokumpua ja Seinäjokea myöten Vimpeliä vai Vetelikö se nyt oli unohtamatta. Vierailulla Hesassa eläkkeellä olevalla leukakirurgilla, joka oli yhden naisen saanut pelastettua mitä ihmeellisimmiltä oireilta. Häneltä tuli kirje jälkeenpäin: "Viittaan mielenkiintoiseen keskusteluun leukanivel....Sinun oireesi voivat hyvinkin johtua siitä, että...". Ehdotti, että voisin saada helpotusta käyttämällä menetelmää, jossa leukaluu ohuimmasta kohdasta katkaistiin ja sen annettiin itsestään hakeutua oikeaan paikkaansa. Raju toimenpide, jolla oli kannattajakuntansa. Onneksi en hakeutunut kyseiseen operaatioon. Oli ihan sivistynyt herra, mutta kaikkeen sitä on lähtenytkin.

Olen mennyt Lahdessa purentaa hoitavalla fysioterapeutille, joka käytti CST:tä, kun joku sattui kehumaan sitä todella hyväksi. Paikan päällä hoitaja sitten surkutteli, kun sinulla on nuo kalvot niin kireällä tuolla päässä. Vähänniinkuin, ei mitään tehtävissä.

Yksi Whiplash oli löytänyt avun Seinäjoen selkäkeskuksesta (muistaakseni täältä). Varoitti, että hoitaja on graavi käytökseltään, mutta taitava. Sinnekin siis, menoksi, vaikka pelotti. Tämä herra tai rujo tutki ensin ja sitten piti pitkän puheen, kuinka joku 40-vuotias nainen oli maannut splintillä ja ei ollut pystynyt kävelemään. Ja kun hän oli sanonut naiselle, että pystyt kävelemään, ala nousta. Nainen oli noussut ja kävellyt. Hohoijaa. Liekö Jeesus itse. Ja kun sitä ei silloin vielä tajunnut minkälaisia hirmuja täällä maan päällä on. Epämiellyttävä olo hoitajasta, muttei tajunnut juosta saman tien ulos vastaanotolta. Tässä en viitsi edes sanoa mitä muuta teki, mutta varoitan naiset, että älkää menkö. Lopulta sitten Seinäjoen rujo totesi, että joo, voihan siitä niskavammasta jäädä kaikenlaisia oireita. Siihen asti oli ilmeisesti pitänyt oireitten keksijänä.

Ihan sairasta. Minulla on kyllä joku järki ja havainnointikyky puuttunut melkein täysin. Tai sitten epätoivo on vain ollut niin mieletön. Järkyttävää. Hätä on kyllä ollut tosi suuri. Ihan hirveä. Oireet ovat olleet ihan kammottavat. Jos on vaikea kuvitella, niin kuvitelkaa itsenne huutamassa selkäpiitä karmivaa kauhunhuutoa. Ja sitten aina se toivo helpotuksesta: Nyt pääsen näistä. Kun joku toinenkin on saanut apua. Ja on mennyt, ja on yrittänyt. Saada apua, helpotusta. Ja taas mennyt ja yrittänyt. Ja kolhiintunut. Ja kolhiintunut.

Ja kun keltään ei saa apua, lievitystä vain. Lievää lievitystä. Huhhuh. Ja kun kukaan ei oikein tunnu tietävän, että mistä kiikastaa (Ihmekös tuo, nyt sen tajuaa). Ja itsellä epätoivo, että mikä voi olla, kun kukaan ei edes tiedä ja mikään ei auta. Useimmiten mun kohdalla ilmiömäisetkin jäsenkorjaajat ovat menneet mettään. Mikä siinäkin oikein on? Miksi muut ovat saanet avun mitä eriskummallisimpiin vaivoihin, vaikka jäsenkorjaajilta ja itse on jäänyt paitsi helpotuksesta.
Kaikista fysioterapeuteista onneksi on hyvät muistot. Eivät ole osanneet auttaa, mutta ovat tajunneet rajansa ja sanoneet, että pitää mennä selvittämään mistä nuo oireet johtuvat, kun ei sitä itse tajunnut. Olinhan käynyt jo lääkärillä usempaan kertaan. Sielläkin välillä tarjottiin syyksi parisuhteen puutetta (kun ei sillä hetkellä sattunut olemaan), vakaumusta ja ties mitä ja psykiatrin nimi oireitten hoitoon. Vitsit, että olen suostunut tuohon kaikkeen. Olisin sillenkin neurokirurgillekin sanonut, että painu perseesees, olet ammattitaidoton. Yksi fysioBotnian fysiatri potki tosissaan eteenpäin ja Ortonille. Siitä olen tosi onnellinen. Se jaksoi tsempata, vaikka olin ihan nollissa, enkä tajunnut enää mitä tehdä. Siellä aloin 7 vuotta vammasta päästä vähän jyvälle mikä minulla on. En varmasti olisi olemassa ilman fysioterapeutteja. Eläköön fysioterapeutit!

On sitä kyllä kolhiintunut. Hirveä menneisyys takana. Oireitten alusta saakka. Vieläköhän tässä kasaan päästään ihan henkisestikin. Fyysisestikin olisi tosi kiva. Toivottavasti. Ja tarviiko tässä kasassa ollakaan. Jos vaikka sallisi olevansa repaleinen ja vähitellen hoitaa itsensä. On sitten niin rikki kuin on eikä esitä mitään enempää. On pieni, surullinen ja haavoittunut. Ei yritäkään olla vahva. Ihan heikko, saa olla.

EMDR sessio ja vanhat muistot (Fedja)

Varoitan: Tämä juttu ei ole herkässä mielenlaadussa oleville. Tässä puhutaan auto-onnettomuuksista, kuolemasta ja siihen liittyvästä kauhusta.

Tänään oli terapiaistunto, jossa suunnitelmana oli kokeilla, josko minun sydäriherkkyyttä saisi vähennettyä. Verenpaine nousee miltei aina, kun olen liikenteessä, kun pelkään kahden auton ajavan kolarin, auton ajavan kävelijän tai pyöräilijän päälle. Toisen onnettomuuden jälkeen tämä oli alussa niin paha, että kadun ylitys tuntui vaaralliselta tehtävältä, koska miten voin varmistua siitä, että autot eivät aja punaisia päin t.s. minun päälle. On se siitä lientynyt melkoisesti, mutta häiritsee elämää.

Sessiossa ensin tehtiin vähän alkumäärityksiä ja tultiin siihen tulokseen, että negatiivinen tunne itsestä on avuttomuus, kun ei voi hallita sitä, etteivät ihmiset tapa toisiaan liikenteessä. Ja positiivinen sitten sitä, että on turvallinen olo ja luottaa siihen, ettei onnettomuuksia satu solkenaan.

Sitten alkoi varsinainen EMDR. Terapeutti naputtelee polviin ja minä lähden kelaamaan toista autokolaria. Naputtelu loppuu ja terapeutti kysyy, että mitä nousee mieleen. Aluksi kenties avuttomuutta nousi mieleen, mutta aika äkkiä se muuttui vihaksi auton kuskia kohtaan, joka oli ohjannut auton suoraa kolmion takaa kadulle katsomatta tai pysähtymättä tuleeko autoja. Viha yltyi vaan yltymistään ja lopulta olisin ollut valmis mukiloimaan kaverin, kun lähti rattiin yliväsyneenä ja lääkkeen aiheuttamassa väsymyksessä, ja aiheutti täten minun joutumisen onnettomuuteen ja pahentuvat kivut. Aika armoton tunnun olevan.

No, sitä raidetta ei sitten jatkettu kauemmaksi, vaan palautin mieleeni tämänpäiväisen sydäritapahtuman. Siinä linja-auto lähti pysäkiltä ja vierestä meni auto kovaa kyytiä, jota linkkuri ei huomannut tai huomasi lopulta ja jarrasi. Siitä siis eteenpäin ja naputtelua polviin. Eipä se tahtonut edetä. Autot olivat koko ajan törmäyskurssilla ja välillä törmäys sitten mielikuvissa tapahtuikin. Mieleen tuli lasinsirujen helinä ja rutistuvan metallin ääni + raahausääni. Nämä tunnistin toisesta kolarista, kun linja-auto törmäsi automme takaoveen, koska ei ehditty pois alta. Siitä taas jatkettiin. Ensin olivat autot taas törmäyskurssilla ja katastrofi oli tapahtuva. Mielessä lause: "Ne ajaa kolarin. Ihan kauheeta." Sitten alkoi jostakin kaukaa tulla ajatus, että joku sanoo: "On tapahtunut kolari" ja tuli siihen liittyvä raskas tunnelma. Saman tien aloin itkeä. Ei ollut aavistustakaan minkä takia. Lopulta äiti oli se, joka sanoi, että on tapahtunut kolari ja sitten alkoi nousta mieleen 5 valkoista arkkua. Itku sen kuin kiihtyi. Voi hirvitys. Minun menneisyydessä on 2 pahaa kuolonkolaria. Yläasteaikana kuoli serkku ja 4 muuta nuorta, 3 yläaste- ja 2 lukioikästä, pahassa kolarissa. Tuli mieleen hautajaiset. Kauhea. Viisi arkkua perä kanaa kannettiin kirkkoon. Aivan kuin niitä olisi tullut loputtomiin. Pahinta itselle oli se, että en oikein tuntenut mitään ja samalla häpesin omaa kummallisuuttani. Olisihan minun pitänyt itkeä niin kuin muittenkin. Kirkossa muistan itkeneeni osittain, mutta jotenkin hankalia tuollaiset tunteet ovat minulle silloin olleet. Kirkossa oli monta sataa ihmistä ja paljon nuoria. Kaikilla oli suuri suru. Serkku oli siskoni hyvä ystävä ja hän itki. Minä taas jotenkin yritin paeta tilanteita. Nyt se itku sitten tieten tuli ulos, mistä lie koostuva. Ja tuli siinä samalla jokin yhteisöllinen suru kanssa mukana, koska enhän serkkuani kovin hyvin tuntenut.

Toinen tapahtuma saattaa sijoittua jo ala-asteaikaan. Isäni oli sisäoppilaitoksen rehtori. Oli oppilaitoksen joulujuhla. Matkalla joulujuhlaan 20km:n päässä 2 oppilasta kuoli auto-onnettomuudessa. Joulujuhlasta tuli itkujuhlat. Niissäkin oli pari-kolmesataa ihmistä. Kauhea tunnelma, kun tällainen määrä ihmisiä itkee yhdessä. Ja kun itse on ihan hämmentynyt ja peloissaan.

3. tapahtuma tapaturmaiseen kuolemaan liittyen oli, kun yksi oppilaista ajoi ylinopeutta ja 4km:n päästä oppilaitoksesta ajoi lapsen yli.

Karmeita juttuja. Ei minun enää tarvinnut ihmetellä sitä, miksi kolariakin voi pelätä, kun onhan minulla kokemuksia siitä, että siinä voi vahingoittua ja jopa kuolla.

Onkohan tuolla aivoissa sylintereitä, johon kertyy samanmoista materiaali. Kun sylinteri täyttyy, niin tulee oikosulku l. nuo minun sydärit.

Nyt illalla sitten lasin helinä ja metallin rusentuminen tulee mieleen yhä uudestaan ja se hiljaisuus kaiken metelin jälkeen, kun linja-auto törmäsi autoomme. Hiljaisuus autossa. Siis mitään ei tapahtunut. Etupenkillä olijat olivat ihan hiljaa ja liikkumatta. Samoin varmaan minä, vaikka ajatus raksutti. Seisahtuneessa tilassa autossa alkoi kuulua sihinä ja tuli jonkinlaista savua tai vesihöyryä, josta jouduin paniikkiin, koska etupenkin kautta olisi pitänyt päästä ulos ja etupenkkiläiset olivat seisahtuneessa tilassa. Pelkäsin, että auto syttyy tuleen. Ei onneksi syttynyt. Siinä kolarissa tuli minun oireitten pahenemisen lisäksi yksi retku lisää, joka oireilee parin vuoden jälkeen edelleen, mutta onneksi ilman näitä neurologisia oireita. Onneksi oltiin kaupunkialueella ja linja-auton vauhti meihin törmätessä oli n.50-60km tunnissa. Ennen törmäystä, kun näin l-auton olevan tulossa kohti, analysoin sitä ehdimmekö pois alta ja olin jo helpottunut, että ehditään. Saman tien rysähti.

Toivottavasti pelko nyt hellittää. Mukava on ainakin se, ettei ole yhtä hukassa kuin aikoinaan, vaan osaa ja pystyy itkemään, jos siltä tuntuu.