Haluaisitko kirjoittaa tähän blogiin???

Oli mukana saada kommentti sinulta, joka luet blogiani päivittäin. Olisiko sinulla intoa kirjoittaa tähän blogiin silloin tällöin, jos loisin sinulle tunnukset sitä varten? Ei tekstit tarvitse olla pitkiä. Tärkeämpää on, että niitä tulee säännöllisesti.

Mitä enemmän kokemuksia ja kohtaloita jaettavana, sen parempi muillekin saman jutun kanssa taisteleville kanssaeläjille. :) Laita tulemaan julkista kommenttia, jos kiinnostaa, niin mietitään sitten, miten saadaan toisiimme yhteys. Tsemppiä myös sinulle oman tilasi kanssa joka tapauksessa. Minä uskon, että kyllä tästä parantua / kuntoutua ainakin hyvin voi, vaikka tällä hetkellä elämä onkin helvetin paskaa ja tuntuu, ettei valoa tunnelin päässä ole ollenkaan.

Ps. Loin muuten itselleni tänään paranemispäiväkirjan. Pistän aina jokaisen päivän yhteyteen asteikolla 1-3 merkinnän, millainen se on ollut. Siitä sitten konkreettisesti näkee, meneekö homma eteenpäin vai ei. Ehkä se antaa sitten pikkaisen uskoa siihen, että hyviäkin päiviä on ollut ja muistuttaa siitä, että kyllä niitä vielä tulee lisääkin, kun näkee konkreettisesti kalenterista, mitä milloinkin on tapahtunut. Ihminen kun on niin hassu olento, että se muistaa vaan kaikki negatiiviset asiat ja taantumat, kun on surullinen, muttei niitä hyviä hetkiä ja päiviä tai jopa kokonaisia viikkoja...

Puhelin rikki

Höh, tänään hajosi sitten lopullisesti meikäläisen kännykkä. Viimeiseen neljään päivään siinä ei ole toiminut netti, eikä myöskään sähköpostit. Sen takia en ole pystynyt tännekään raapustamaan kuulumisia. Välttelen nimittäin koneella istumista kuin ruttoa, sillä niska ja käsi menee aina läppärityöskentelystä ihan jumiin. Tosin tässä olotilassa sillä ei liene väliä, koska ne on jumissa joka tapauksessa. Tässä olikin 9 niin erinomaista päivää, että melkein aattelin jo paranevani. Mutta eipäs kannata hihkaista.

Tänään alkoi taas tutulla tavalla huimata, maa lähteä jalkojen alta ja perinteinen särky päässä. Ja kaksi viikkoa poissa ollut silmän ja korvan puutuminenkin tuli takas... Jep, jep! Nyt lisään elämäni paskimman pääsiäisen ja vapun lisäksi myös elämäni paskimman äitienpäivän... Onneksi minulla ei ole pieniä lapsia, sillä olisin täysin kykenemätön huolehtimaan heistä tässä tilassa. Saati, että itse pysyn pystyssä, jos pitäisi vielä kantaa, syöttää tai leikittää lasta. Olisi muuten kiva kuulla sellaisten ihmisten, joilla on ollut pieniä lapsia ja retkahtanut niska yhtäaikaa, mietteitä siitä, miten elämä sujui. Itselläni tuntuu olevan ongelmia huolehtia ihan omasta syömisestä ja liikkumisesta makkarin ja vessan välissä.

Puhuin muuten tänään äitini kanssa, joka oli jutellut yhden naisen kanssa, jolla oli täysin samat oireet kuin minulle. Hänelle ne oli vain tulleet aivokalvon/selkäytimen tulehduksen yhteydessä. Sinänsä lohdullista, että hänkin on vuodessa päässyt lähes erinomaiseen kuntoon. Aluksi hän ei ollut pystynyt kävelemään metriäkään (moneen kuukauteen) mutta siitä se tila hiljalleen oli kohentunut sitten itsestään. Ehkä mullekin käy niin, kun vaan jaksaa olla kärsivällinen ja odottaa ja tehdä, niin kuin ammattilaiset sanoo.

Mutta millä ihmeellä sais ton nupin kestämään???? Nuori ihminen 24/7 jostain särkee ja vitutus kasvaa eksponentiaalisesti.

Kivoja uutisia fyssarilta

Kävin tänään taas fyssarilla (toisen kerran) ja sain kivoja mieltä piristäviä uutisia:

"Ei sun tosta kauaa enää tartte kärsiä"
"Sä olet toipilas, anna aikaa itsellesi - ja armoa"
"Soita mulle, jos meinaa usko loppua"
"Hieno homma, että paranemista on tapahtunut jo NOIN paljon"
"Nyt vaan lisää treeniä"

Ja mun mielestä 9 viikkoa on paljon! Fyssari oli sitä mieltä, että ainakin vielä 1 kk saikkua ja sittenkin töihin asteittain. Itse oli kuulemma ollut aikoinaan niskan takia poissa pelistä 8 kk:tta. Ja edelleen joutuu tekeen koko ajan töitä, että niska ois kuosissa. Huh... Tää on kuulemma elinikäinen projekti muutenkin. Otan kyllä haasteen vastaan, jos paluu suht normaaliin elämään on mahdollista mitenkään.

Ettei nyt ihan masentuisi...

Iloitsemisen arvoiset asiat elämässä:
- olen hengissä, enkä halvaantunut
- en ole yksin: on kaverit, perhe ja rakas yms.
- pystyn puhuun, kattoon telkkaa ja lukeen ja tekeen ruokaa (toisinaan!)
- pystyn liikkumaan jonkin verran (myös yksin nykyään)
- voin tehdä töitä (15 minuuttia päivässä)
- olen myynyt sairasvuoteeltani lukuisilla tonneilla promopalveluita
- jatkuva paska huimaus ei ole tullut takas
- on ollut paljon myös hyviä päiviä
- jaksan olla vielä sarkastinen oma itseni (välillä)
- vertaistukea löytyy lähipiiristä
- ihmiset, joille äyskäröin, välittää minusta silti
- toivoa paranemisesta on
- jos tervehdyn, osaan ainakin nauttia elämästä ja terveydestä
- oon luonut 26-vuotiaaksi hyvät puitteet sairastaa
- rakkaalla on pitkä pinna
- tiedän ainakin, miten järjestää onnistuneet häät, koska olen katsonut 'Häähullut' joka päivä viimeiset 9 viikkoa
- Myös vauva-asiat on hallussa, koska 'Meille tuli vauva' tulee sen jälkeen
- Jos tervehdyn, teen läpimurron myös kirjailijana, sillä aion kirjottaa sairaskertomuksestani romaanin
- Lätkän MM-kisat (lue: kiekkoilijoiden haastattelut pukuhuoneesta!;) tuo tekemistä muuten tylsiin päiviin television ja radion seurassa
- Ja kun lätkä loppuu, alkaa olympialaiset

'Näillä mennään', T. Jutilaa lainatakseni. Ja hyvin se Tapparakin pärjäs. ;)

Paskaa tuutin täydeltä

Ja taas kerran, juuri kun luulin viiden hyvän päivän jälkeen, päässeeni jaloille, niin vielä mitä. Kun nousin sohvalta hetki sitten, totesin, että jalat ei kanna ja kävelystä ei tuu mitään. Koko pää puutuneena on myöskään vaikea katsoo telkkaa tai nauttia lehden lukemisesta. Nähtävästi viiden hyvän päivän jakso ja hetket istualtaan ovat liikaa. Nyt alkaa tuntua totaalisen epätoivoiselta. Tätäkö tää tulee oleen? Paskaa paskan jälkeen. Ja kun on ollut vähän paskaa, niin sen jälkeen paskaa tuleekin vielä enemmän. Se siitä ilosta ja sen kestävyydestä. Ei muuta kun takas vaakatasoon 'nauttimaan' siitä, että yhtä hyvin olla kuollut. Olotila on varmaankin (?) hyvin samanlainen...

Hullut Päivät?

Ehkä tällä whiplash-mekanismille ja sen aiheuttamalle epämääräselle oirenipulle paremmin kuvaava nimi ois kuitenkin Hullut Päivät? Sen verran sekavalta viimeiset 9 viikkoa on vaikuttanut. Mutta kun kyse on ihmisen hermojärjestelmästä, ei siinä kai ookkaan mitn logiikkaa. Jatketaan ihmettelyjä oman kehon kanssa, joka tuntuu kaikkea muuta kun omalta... Ihan kun nuppi ja kroppa ois eri puusta veistetty. Hmm. Ehkä ne onkin jotenkin erkaantunut toisistaan sen kaatumisen yhteydessä?

Päivän pakolliset positiivisuudet

Vaikkei oireita saiskaan tarkkailla...

Jatkuva päälaen ja niskan puutuminen on ollut poissa jo monta (4;) päivää. Samoin käsiä ja jalkoja viiltelee ja pistää yhä harvemmin.

Netti on paha paikka

Koskaan ei kantsis kyllä mennä nettiin tsekkaa mitään oman sairauden juttuja. Siellä on aina ne kaikki pahimmat ja epätoivoisimmat tapaukset nimittäin kirjoittamassa. Minä tein sen virheen, että menin piipahtaan netissä hakusanalla 'retkahdusvamma' ja kauhukuvat sen kun lisääntyi:
- Jos retkahduksesta ei kuntoudu parissa kuukaudessa, siitä ei kuntoudu ollenkaan
- Itse olen kärsinyt koko vartalossa olevista ongelmista ja haitoista kohta 5 vuotta
- Paskempaa sairautta, kun retkahdusvamma, saa hakea

Tosi siistii lukee noita kauhutarinoita ja sitten yrittää itse pysyä positiivisena kaikkine oireineen:
- korvat huutaa ja lukkoilee
- silmät hämärtyy
- oikee puoli koko kroppaa puutuilee
- jalat ei kanna kuin puolet kuusta/maa lähtee jalkojen alta
- istuun pystyy harvoina ja valittuina päivinä, eikä koskaan yli kahta tuntia putkeen
- tietokoneella on edes turha kuvitella olevansa normaalisti, vain vaakatasossa kirjoittaminen onnistuu
- kärsivällisyys on loppunut aikaa sitten
- mitään ei uskalla tehdä ajattelematta ensin sitä, miten A) sieltä jostain pääsee kotiin, jos tulee tosi huono olo b) Millaista oloa se tietää seuraavana päivänä
- hauskanpidosta ei voi enää puhuakaan, koska mistään ei pysty nauttimaan, kun koko ajan on huono olo tai huimaa
- kyynisyys ja vittuuntuneisuuden määrä siitä, mitä se on ollut, on ainakin 100-kertaistunut

Aina välillä sitä tulee mietittyä, että onko tämä maailma ollenkaan oikeudenmukainen paikka, kun tän ikäiselle ihmiselle, jolla olisi koko elämä vielä edessä, on antanut tällaisen kohtalon. Kasan erikoisia hermooireita, joita kukaan ei pysty selittään, korjaamaan tai poistamaan ja joissa ei ole mitään logiikkaa. Pelottaa aatellakin, missä kunnossa psyyke on kahden vuoden päästä, jos sama homma jatkuu. Ihmisestä ei jää kyllä mitään jäljelle, jos kohtalo on tämä.

Kiva, kiva

Tänään oli taas ihan jees päivä! Olin aamulla rannalla kavereiden kanssa. Jossain vaiheessa tosin olo alkoi tuntua sen verran ahdistavalta, että oli pakko lähteä kotiin. Oikea puoli alkoi mennä jumiin tutulla tavalla ja pian huomasinkin, että jalat ei kanna kunnolla, vaan 'kuoppa' jalkojen alla syvenee. Tässä vaiheessa mulla on yleensä 15 minuuttia aikaa ehtiä makuulleen himaan, ennen kuin vintti pimenee huimauksen takia. Ei muuta kuin auto alle ja kohti himaa kesken kaiken. Täällä sitä taas makaillaan kotona sängyssä, kun kesä on ulkona kauneimmillaan. Leffaan oltiin miehen kanssa menossa klo 17 mutta saas nähdä, pystyykö! Inhottavaa aina tehdä pikaoharit mutta minkäs teet.

Outoo, outoo, outoo

Taas on kyllä ollut kaksi niin hämärää päivää, ettei hyvä tosi. Eilinen oli ihan jees, samoin tää päivä. Kumpikin aamu oli jo lähes normaaleja, lukuunottamatta sitä, että alaselkä ja polvet on ihan törkeen jumissa ja kipeet, ja iltaa kohti olo yleensä huononee. Hassuja juttuja! Tänään pystyin jo istuun ihan normaalisti monta tuntia putkeen, tosin siitä se selkä vasta äityikin pahaksi. Onneksi elämän iloa ylläpitää nää muutamat hyvät päivät paskojen päivien ohessa. Tänään pystyin jo grillaileen kavereiden ja rakkaan kanssa 3 h, vaikka muuta ei vielä pystykään tekeen ja tietenkin huomenna siitä kärsin, kun tänään riekun. Ja kyllä se aina tuntuu yhtä pahalta lähteä klo 22 kotiin, kun rakas ja ystävät jää juhliin. No nyt vaan täytyy yrittää nukkua sitten kunnon pitkät yöunet, jotta keho saa taas levätä.

Ulkoilemassa

Tänään oli suht ok päivä. Päätin että lähden käymään moikkaamassa kavereita ja palauttamaan leffoja, joita lainasin muutaman kilsan päähän. Vaikka kävely onkin epävarmaa ja huimaus voi iskee missä vaan, on sitä kuitenkin pakko liikkuu, että pysyy järjissään. Ystävän kanssa sitten samalla päätettiin, että mennäänkin katolle ottaan arskaa, kun oli niin kiva keli! Lämmintä oli jotain parikymmentä ja arska ruskettaa jo. Ei me kauaa oltu mutta sen verran, että saatiin pisamat esille. Toivottavasti pieni viima ei ainakaan pahenna olotilaa. Otettiin pari hyvää kuvaa muistoksi tostakin reissusta - kaveri veti sitten rohkeesti yläosattomilla. Itse en siihen lähtenyt. Muuten joo, mutta täytyy antaa armoa hermoille, etteivät mee ainakaan huonompaan kuntoon.

Minä muiden silmin

Hauskaa huomata, kuinka kaikki muut uskoo täysillä siihen, että parannun tästä. Olen kuullut niin monta kertaa lauseet: 'Sä oot just sellain tyyppi, joka selvii', 'Sä oot taistelija', 'Sä oot niin vahva nainen, että kyl se siitä', 'Oot vaan kärsivällinen' jne. Kuinka ihanaa huomata, että muiden silmissä olet niin vahva, pärjäävä ja taisteluhenkinen mutta omassa päässä pyörii ihan erilaiset ajatukset. 'Mä kuulun just siihen 10 prosenttiin, jolle jää joitain oireita eli huimaus', 'Mä oon niitä ns. vaikeita tapauksia, joiden kuntouttaminen vaatii vuosia ja moniammatillista yhteistyötä', 'Miten ihmeessä tästä voi muka päästä työkuntoon, kun ei pysty istuun puolta tuntia kauempaa' jne.

Nämä ajatukset on vallannut mielen varmaan just sen takia, että oot yksin himassa päivästä toiseen selällään ja mietit koko ajan omaa tilaas. Sitä ei pitäis tehdä. Mutta, se onkin helpommin sanottu kun tehty! Jos ei elämässä oikein oo muutakaan tällä hetkellä, niin minkäs teet. Aattelin jo viime viikolla, että vihdoin pääsis duuniin osaksi päivää mutta paskan marjat. Sitten alkoi tämä jäätävä alamäki. Toiveet normaalielämään palaamisesta romahti taas täysin. Saas nähdä keskiviikkona, mitä fyssari sanoo, kun on toinen tapaaminen. Ootan sitä innolla!

Ihan jees

Tänään oli ihan jees päivä, koska en noussut koko päivänä sängystä juuri ollenkaan. Käytiin ukko-kullan kanssa Makuunissa ja Kotipizzassa ja that's it. Sekin riitti. Käppäileminen tuntuu paljon paremmalta, kun lähellä on tuttu ja turvallinen olkapää, josta voi ottaa kiinni, jos alkaa tosi pahasti heittää. Tai siis KUN alkaa heittää. Iltaa kohti meno aina pahenee, kun rasitus niskassa lisääntyy. Illalla yleensä meen jo päin seiniä. Samoin pään ja käden liikkeet tekee tosi pahaa. Kertoo kuulemma huonosta niskan hallinnasta, joka varmaan on ihan totta. Sitä aletaankin treenaan sitten seuraavaksi, kun meen fyssarille. Kun kaularanka saadaan pysyyn paikallaan niin, huimaus kuulemma lähtee menee. Toki lihasten treenaus on pitkä tie mutta ihan sama - pääasia, jos jotenkin pääsis työkuntoon ja sais hiljalleen elämää takaisin. Toivottavasti myös kävellessä tuntuva 'höntti' olo lähtee pois samalla? Fyssarilta täytyy urkkia lisätietoa. Mulla onkin hänelle aikamoinen lista kysymyksiä... ;)

Vappu himassa - yksin

Paskin vappu ever. Makaan YKSIN kotona selälläni ja katson School of Rockia. Mies on viihteellä, kaverit kanssa, porukat kaukana. Ei isoa ihmistä voi ketään vaatiakaan viihdyttään mutta kieltämättä asiat vois kai olla paremminkin. Boring.

Opiskelijakämpän sisäpihalla iloiset haalarihemmot nauttii vapusta ja meitsin vitutus nousee hetki toisensa jälkeen. Akateemiset juomalaulut raikaa pihalla ja estää mua nukkumasta. Jos tää ei ole perseestä, mikä sitten? Taivas, että elämä onkin muuttunut viimeisen 2 kk:n sisällä. Se, kuka tänkin shown järkkäs, sietäis hävetä. Herää kysymys: miksi minä?

Kuulumisia

Ei mitään uutta niskarintamalla. Aamusta heti alkoi tuttu huojuminen mutta pakotin itseni liikkeeseen. Käytiin siskon kanssa hakemassa sen loput kamat kämpiltä, josta se muutti tänään. Kannoin patjaa 10 metriä, mikä oli selkeästi niskalle liikaa. Tuli niin huono olo, kun pääsin kotiin, että meinasin kuolla jo matkalla autoon. Iltapäivällä oli parempi fiilis, kävin teetättämässä toiset avaimet Audiin, koska ne yhdet on aina sen tyypin takataskussa, missä niiden ei pitäis olla. Siitäkin tuli niin huono olo, että oli pakko tulla lepään kotiin. No, kolmas yritys ulostautua tapahtui illalla, kun lähdettiin Verkkokauppaan ostaan mustetta, että saatiin siskon kandityö pihalle. Ulostautuminen onnistui, mutta sieltä tie veikin suoraan sängyn pohjalle himaan makaamaan.

Oireiden puolesta on ollut erikoinen päivä. Eka päivä ilman näköhäiriöitä. Enemmän korvien soimista kuin ennen, pistelyt, viillot ja tärinät normaalisti, kävelyn epävarmuus seuraa lähes koko ajan ja perinteinen 'en muista, tajua, enkä ymmärrä mitään' -olotila on päällä koko ajan. Näillä mennään, sanois Jutila.