14 hyvää päivää putkeen

Jee, jee. Kaksi viikkoa hyvää oloa putkeen, joista vielä viimeinen viikko nousua lähes normaalin olotilan ja "vähän kipeän" välillä. Loistokasta. Ensimmäistä kertaa olen siis selvinnyt tämän kahden viikon välin ilman, että olotila paheni merkittävästi. Päin vastoin, nyt aletaan olla hyvin lähellä tervehtymistä, vaikka vielä pitää toki varautua myös laskukauteen. Mutta kun yksi oire menee, niin toinen tulee. Tehtyäni leukanivelharjoituksia, on oikealle puolelle leukaniveleen tullut pieni patti, joka ei ole kipeä mutta on inhottava. Ihmeellisiä juttuja... Mutta se nyt on pieni ongelma kaiken muun rinnalla!

Fyssaria lainatakseni: "Ei sun tosta tarvii kauan kärsiä".

Ja hyvä putki jatkuu

Iloisena voin vain todeta, että tästä siis todellakin tullaan paranemaan. Vaikka olen huhtinut meneen koko viikon, niin olotila kohenee silti! Tänäänkin olen ollut koko päivän liikkeellä mutta silti pystyn kävelemään lähes normaalisti ilman upotuksia sun muita juttuja. Kyllä tää tästä, vaikka alamäkeenkin on vielä varauduttava. Nyt uskaltaa jo kuitenkin ajatella pikku hiljaa myös tulevaisuutta ja elellä enemmän kuin tunti kerrallaan. Voidaan puhua jo päivä kerrallaan -mentaliteetistä. JESH. Ja maanantaina meen taas elpymään lisää eli fyssarille.

Paitsi tänään ...

Kaava on VIHDOIN rikkoutunut. Vaikka silmä, korva ja leuka puutuikin tänään, huimaus ei ole lisääntynyt. JESH. Tänään sitä paitsi tuli 14 päivää täyteen, jolloin voin sanoa olevani melkein terve. Viimeiset viisi päivää olen lisännyt asteittain rasitusta ja olotila on silti kohentunut. Se on hyvä merkki. Nyt siis kävelen jo 200 metriä päivässä ja 20 prosentin teholla. WAU. =) Pakko se on vaan uskoo, että kun tarpeeksi kauan jaksaa käydä fyssarilla ja treenata, niin tästä vielä noustaa.

Positiivisena havaintona on se, että enää pään ja käsien liikkeet eivät huimaa ja lisäksi myös illalla on hyvä olo ja pystyy istumaan koneella/Kävelemään. Eli toisin sanoen kestävyyttä on tullut lisää. Vaikkei olo vielä olekaan "normaali", niin nyt myönnän itsekin, että paranemista ON TAPAHTUNUT. Siistii! Mulla on siis mahdollisuus joskus saada normaali elämä takaisin...

Laskukautta odotellessa. ;) Ettei pääsis positiivisuus yllättään...

Aina sama kaava

Mä kun oon niin miettinyt, ettei tästä retkahdusvamman paranemisesta löydy mitään logiikkaa mutta nyt oon huomannut, että löytyyhän siitä. Joka kerta, kun olen melkein kunnossa (maa ei lähde jalkojen alta, ei huimaa niin paljon, epävarmuus on pienempää jne.) tulee se hetki, jolloin muut oireet ilmestyvät takaisin. Ilmeisesti keho ei vain vielä ole valmis paranemaan, vaan kahden erinomaisen viikon jälkeen tulee aina samat lisäoireet: korvat alkaa mennä lukkoon, rintalastaa alkaa ahdistaa, pää tulee kipeäksi ja alkaa väsyttää ihan pirusti. Kun lepää, niin oireet menee ohi mutta silti ärsyttävää. Tätä on todistetusti tapahtunut jo ainakin 5 samanlaista sykliä. Milloinkohan keho ois valmis ottaan sen seuraavan askeleen, niin että se ei heittäis noita muita oireita takas, vaan jaksais parantua kokonaan? Ärsyttävää elää koko ajan samaa sykliä, kun tiedät jo tasan tarkkaan, mitä tuleman pitää hyvien viikkojen jälkeen. Aina se saatanan sama pudotus... 10 viikkoa sairastelua tuli muuten tänään täyteen! Helvetin pitkä aika. Onneksi nyt olen pystynyt töllön katselun lisäksi jo lukemaan kirjoja. Vuorossa on helmi teos: Tyylikkään köyhäilyn taito, joka on avunhuuto kerskakulutukseen uponneiden ihmisten puolesta. Kirjailija on Aleksander von Schönburg ja täytyy myöntää, että kirja kyllä naurattaa oikeasti. =)

Haluaisitko kirjoittaa tähän blogiin???

Oli mukana saada kommentti sinulta, joka luet blogiani päivittäin. Olisiko sinulla intoa kirjoittaa tähän blogiin silloin tällöin, jos loisin sinulle tunnukset sitä varten? Ei tekstit tarvitse olla pitkiä. Tärkeämpää on, että niitä tulee säännöllisesti.

Mitä enemmän kokemuksia ja kohtaloita jaettavana, sen parempi muillekin saman jutun kanssa taisteleville kanssaeläjille. :) Laita tulemaan julkista kommenttia, jos kiinnostaa, niin mietitään sitten, miten saadaan toisiimme yhteys. Tsemppiä myös sinulle oman tilasi kanssa joka tapauksessa. Minä uskon, että kyllä tästä parantua / kuntoutua ainakin hyvin voi, vaikka tällä hetkellä elämä onkin helvetin paskaa ja tuntuu, ettei valoa tunnelin päässä ole ollenkaan.

Ps. Loin muuten itselleni tänään paranemispäiväkirjan. Pistän aina jokaisen päivän yhteyteen asteikolla 1-3 merkinnän, millainen se on ollut. Siitä sitten konkreettisesti näkee, meneekö homma eteenpäin vai ei. Ehkä se antaa sitten pikkaisen uskoa siihen, että hyviäkin päiviä on ollut ja muistuttaa siitä, että kyllä niitä vielä tulee lisääkin, kun näkee konkreettisesti kalenterista, mitä milloinkin on tapahtunut. Ihminen kun on niin hassu olento, että se muistaa vaan kaikki negatiiviset asiat ja taantumat, kun on surullinen, muttei niitä hyviä hetkiä ja päiviä tai jopa kokonaisia viikkoja...

Puhelin rikki

Höh, tänään hajosi sitten lopullisesti meikäläisen kännykkä. Viimeiseen neljään päivään siinä ei ole toiminut netti, eikä myöskään sähköpostit. Sen takia en ole pystynyt tännekään raapustamaan kuulumisia. Välttelen nimittäin koneella istumista kuin ruttoa, sillä niska ja käsi menee aina läppärityöskentelystä ihan jumiin. Tosin tässä olotilassa sillä ei liene väliä, koska ne on jumissa joka tapauksessa. Tässä olikin 9 niin erinomaista päivää, että melkein aattelin jo paranevani. Mutta eipäs kannata hihkaista.

Tänään alkoi taas tutulla tavalla huimata, maa lähteä jalkojen alta ja perinteinen särky päässä. Ja kaksi viikkoa poissa ollut silmän ja korvan puutuminenkin tuli takas... Jep, jep! Nyt lisään elämäni paskimman pääsiäisen ja vapun lisäksi myös elämäni paskimman äitienpäivän... Onneksi minulla ei ole pieniä lapsia, sillä olisin täysin kykenemätön huolehtimaan heistä tässä tilassa. Saati, että itse pysyn pystyssä, jos pitäisi vielä kantaa, syöttää tai leikittää lasta. Olisi muuten kiva kuulla sellaisten ihmisten, joilla on ollut pieniä lapsia ja retkahtanut niska yhtäaikaa, mietteitä siitä, miten elämä sujui. Itselläni tuntuu olevan ongelmia huolehtia ihan omasta syömisestä ja liikkumisesta makkarin ja vessan välissä.

Puhuin muuten tänään äitini kanssa, joka oli jutellut yhden naisen kanssa, jolla oli täysin samat oireet kuin minulle. Hänelle ne oli vain tulleet aivokalvon/selkäytimen tulehduksen yhteydessä. Sinänsä lohdullista, että hänkin on vuodessa päässyt lähes erinomaiseen kuntoon. Aluksi hän ei ollut pystynyt kävelemään metriäkään (moneen kuukauteen) mutta siitä se tila hiljalleen oli kohentunut sitten itsestään. Ehkä mullekin käy niin, kun vaan jaksaa olla kärsivällinen ja odottaa ja tehdä, niin kuin ammattilaiset sanoo.

Mutta millä ihmeellä sais ton nupin kestämään???? Nuori ihminen 24/7 jostain särkee ja vitutus kasvaa eksponentiaalisesti.

Kivoja uutisia fyssarilta

Kävin tänään taas fyssarilla (toisen kerran) ja sain kivoja mieltä piristäviä uutisia:

"Ei sun tosta kauaa enää tartte kärsiä"
"Sä olet toipilas, anna aikaa itsellesi - ja armoa"
"Soita mulle, jos meinaa usko loppua"
"Hieno homma, että paranemista on tapahtunut jo NOIN paljon"
"Nyt vaan lisää treeniä"

Ja mun mielestä 9 viikkoa on paljon! Fyssari oli sitä mieltä, että ainakin vielä 1 kk saikkua ja sittenkin töihin asteittain. Itse oli kuulemma ollut aikoinaan niskan takia poissa pelistä 8 kk:tta. Ja edelleen joutuu tekeen koko ajan töitä, että niska ois kuosissa. Huh... Tää on kuulemma elinikäinen projekti muutenkin. Otan kyllä haasteen vastaan, jos paluu suht normaaliin elämään on mahdollista mitenkään.

Ettei nyt ihan masentuisi...

Iloitsemisen arvoiset asiat elämässä:
- olen hengissä, enkä halvaantunut
- en ole yksin: on kaverit, perhe ja rakas yms.
- pystyn puhuun, kattoon telkkaa ja lukeen ja tekeen ruokaa (toisinaan!)
- pystyn liikkumaan jonkin verran (myös yksin nykyään)
- voin tehdä töitä (15 minuuttia päivässä)
- olen myynyt sairasvuoteeltani lukuisilla tonneilla promopalveluita
- jatkuva paska huimaus ei ole tullut takas
- on ollut paljon myös hyviä päiviä
- jaksan olla vielä sarkastinen oma itseni (välillä)
- vertaistukea löytyy lähipiiristä
- ihmiset, joille äyskäröin, välittää minusta silti
- toivoa paranemisesta on
- jos tervehdyn, osaan ainakin nauttia elämästä ja terveydestä
- oon luonut 26-vuotiaaksi hyvät puitteet sairastaa
- rakkaalla on pitkä pinna
- tiedän ainakin, miten järjestää onnistuneet häät, koska olen katsonut 'Häähullut' joka päivä viimeiset 9 viikkoa
- Myös vauva-asiat on hallussa, koska 'Meille tuli vauva' tulee sen jälkeen
- Jos tervehdyn, teen läpimurron myös kirjailijana, sillä aion kirjottaa sairaskertomuksestani romaanin
- Lätkän MM-kisat (lue: kiekkoilijoiden haastattelut pukuhuoneesta!;) tuo tekemistä muuten tylsiin päiviin television ja radion seurassa
- Ja kun lätkä loppuu, alkaa olympialaiset

'Näillä mennään', T. Jutilaa lainatakseni. Ja hyvin se Tapparakin pärjäs. ;)

Paskaa tuutin täydeltä

Ja taas kerran, juuri kun luulin viiden hyvän päivän jälkeen, päässeeni jaloille, niin vielä mitä. Kun nousin sohvalta hetki sitten, totesin, että jalat ei kanna ja kävelystä ei tuu mitään. Koko pää puutuneena on myöskään vaikea katsoo telkkaa tai nauttia lehden lukemisesta. Nähtävästi viiden hyvän päivän jakso ja hetket istualtaan ovat liikaa. Nyt alkaa tuntua totaalisen epätoivoiselta. Tätäkö tää tulee oleen? Paskaa paskan jälkeen. Ja kun on ollut vähän paskaa, niin sen jälkeen paskaa tuleekin vielä enemmän. Se siitä ilosta ja sen kestävyydestä. Ei muuta kun takas vaakatasoon 'nauttimaan' siitä, että yhtä hyvin olla kuollut. Olotila on varmaankin (?) hyvin samanlainen...

Hullut Päivät?

Ehkä tällä whiplash-mekanismille ja sen aiheuttamalle epämääräselle oirenipulle paremmin kuvaava nimi ois kuitenkin Hullut Päivät? Sen verran sekavalta viimeiset 9 viikkoa on vaikuttanut. Mutta kun kyse on ihmisen hermojärjestelmästä, ei siinä kai ookkaan mitn logiikkaa. Jatketaan ihmettelyjä oman kehon kanssa, joka tuntuu kaikkea muuta kun omalta... Ihan kun nuppi ja kroppa ois eri puusta veistetty. Hmm. Ehkä ne onkin jotenkin erkaantunut toisistaan sen kaatumisen yhteydessä?

Päivän pakolliset positiivisuudet

Vaikkei oireita saiskaan tarkkailla...

Jatkuva päälaen ja niskan puutuminen on ollut poissa jo monta (4;) päivää. Samoin käsiä ja jalkoja viiltelee ja pistää yhä harvemmin.

Netti on paha paikka

Koskaan ei kantsis kyllä mennä nettiin tsekkaa mitään oman sairauden juttuja. Siellä on aina ne kaikki pahimmat ja epätoivoisimmat tapaukset nimittäin kirjoittamassa. Minä tein sen virheen, että menin piipahtaan netissä hakusanalla 'retkahdusvamma' ja kauhukuvat sen kun lisääntyi:
- Jos retkahduksesta ei kuntoudu parissa kuukaudessa, siitä ei kuntoudu ollenkaan
- Itse olen kärsinyt koko vartalossa olevista ongelmista ja haitoista kohta 5 vuotta
- Paskempaa sairautta, kun retkahdusvamma, saa hakea

Tosi siistii lukee noita kauhutarinoita ja sitten yrittää itse pysyä positiivisena kaikkine oireineen:
- korvat huutaa ja lukkoilee
- silmät hämärtyy
- oikee puoli koko kroppaa puutuilee
- jalat ei kanna kuin puolet kuusta/maa lähtee jalkojen alta
- istuun pystyy harvoina ja valittuina päivinä, eikä koskaan yli kahta tuntia putkeen
- tietokoneella on edes turha kuvitella olevansa normaalisti, vain vaakatasossa kirjoittaminen onnistuu
- kärsivällisyys on loppunut aikaa sitten
- mitään ei uskalla tehdä ajattelematta ensin sitä, miten A) sieltä jostain pääsee kotiin, jos tulee tosi huono olo b) Millaista oloa se tietää seuraavana päivänä
- hauskanpidosta ei voi enää puhuakaan, koska mistään ei pysty nauttimaan, kun koko ajan on huono olo tai huimaa
- kyynisyys ja vittuuntuneisuuden määrä siitä, mitä se on ollut, on ainakin 100-kertaistunut

Aina välillä sitä tulee mietittyä, että onko tämä maailma ollenkaan oikeudenmukainen paikka, kun tän ikäiselle ihmiselle, jolla olisi koko elämä vielä edessä, on antanut tällaisen kohtalon. Kasan erikoisia hermooireita, joita kukaan ei pysty selittään, korjaamaan tai poistamaan ja joissa ei ole mitään logiikkaa. Pelottaa aatellakin, missä kunnossa psyyke on kahden vuoden päästä, jos sama homma jatkuu. Ihmisestä ei jää kyllä mitään jäljelle, jos kohtalo on tämä.

Kiva, kiva

Tänään oli taas ihan jees päivä! Olin aamulla rannalla kavereiden kanssa. Jossain vaiheessa tosin olo alkoi tuntua sen verran ahdistavalta, että oli pakko lähteä kotiin. Oikea puoli alkoi mennä jumiin tutulla tavalla ja pian huomasinkin, että jalat ei kanna kunnolla, vaan 'kuoppa' jalkojen alla syvenee. Tässä vaiheessa mulla on yleensä 15 minuuttia aikaa ehtiä makuulleen himaan, ennen kuin vintti pimenee huimauksen takia. Ei muuta kuin auto alle ja kohti himaa kesken kaiken. Täällä sitä taas makaillaan kotona sängyssä, kun kesä on ulkona kauneimmillaan. Leffaan oltiin miehen kanssa menossa klo 17 mutta saas nähdä, pystyykö! Inhottavaa aina tehdä pikaoharit mutta minkäs teet.

Outoo, outoo, outoo

Taas on kyllä ollut kaksi niin hämärää päivää, ettei hyvä tosi. Eilinen oli ihan jees, samoin tää päivä. Kumpikin aamu oli jo lähes normaaleja, lukuunottamatta sitä, että alaselkä ja polvet on ihan törkeen jumissa ja kipeet, ja iltaa kohti olo yleensä huononee. Hassuja juttuja! Tänään pystyin jo istuun ihan normaalisti monta tuntia putkeen, tosin siitä se selkä vasta äityikin pahaksi. Onneksi elämän iloa ylläpitää nää muutamat hyvät päivät paskojen päivien ohessa. Tänään pystyin jo grillaileen kavereiden ja rakkaan kanssa 3 h, vaikka muuta ei vielä pystykään tekeen ja tietenkin huomenna siitä kärsin, kun tänään riekun. Ja kyllä se aina tuntuu yhtä pahalta lähteä klo 22 kotiin, kun rakas ja ystävät jää juhliin. No nyt vaan täytyy yrittää nukkua sitten kunnon pitkät yöunet, jotta keho saa taas levätä.

Ulkoilemassa

Tänään oli suht ok päivä. Päätin että lähden käymään moikkaamassa kavereita ja palauttamaan leffoja, joita lainasin muutaman kilsan päähän. Vaikka kävely onkin epävarmaa ja huimaus voi iskee missä vaan, on sitä kuitenkin pakko liikkuu, että pysyy järjissään. Ystävän kanssa sitten samalla päätettiin, että mennäänkin katolle ottaan arskaa, kun oli niin kiva keli! Lämmintä oli jotain parikymmentä ja arska ruskettaa jo. Ei me kauaa oltu mutta sen verran, että saatiin pisamat esille. Toivottavasti pieni viima ei ainakaan pahenna olotilaa. Otettiin pari hyvää kuvaa muistoksi tostakin reissusta - kaveri veti sitten rohkeesti yläosattomilla. Itse en siihen lähtenyt. Muuten joo, mutta täytyy antaa armoa hermoille, etteivät mee ainakaan huonompaan kuntoon.