Kun aikoinani toukokuussa 08 menin ekan kerran CST:aan, sain tuon ohjeen fyssarilta: elä kuin etana, että loukkaantunut hermosto saa elpyä. Tärkeimmät levon hetket olisi käsillä juuri tuolloin, eli nuo ensimmäiset kuukaudet vamman sattumisesta. Mitä rauhallisemmin ottaisi, sitä vähemmän selkäydinshokki aiheuttaisi tuhojaan. Ja kyllähän mä elinkin kuin etana ensimmäiset kuukaudet. Käytännössä lepäsin 24/7. Ensimmäisen onnettomuuden jälkeen 2003 en moista tajunnut. Siitä jäikin päälle sellainen ylikierrosvaihe. Toisaalta, noita kierroslukemia voin kiittää mm. siitä, että luin itseni kauppakorkeakouluun ja tein pyyteettömästi töitä firmojeni eteen about 12/6 ja siinä ohessa hoidin aika paljon muutakin. ;) Ehkä nyt oli tervettä sammuttaakin kone, joskin se on todella vaikeaa, kun on käynyt ylikierroksilla vuosikausia. Joskus aina mietinkin, miksi kaikki muut ympärilläni on niin pirun hitaita, tehottomia ja saamattomia. Mutta ilmeisesti se onkin meikäläisen hermosto, joka on pyörittänyt about kahden ihmisen edestä kaikkia toimintoja. Ei huono saavutus, mutta pidemmän päälle keho ei olisi taatusti jaksanut. Eikä mielikään.
Takaisin etanointiin. Monet kerrat varmistelin, että onhan tämä nyt varmasti hyvä linja ja ruikutin, kuinka kaikki lihasvoima, koordinaatio ja energia valuu musta hukkaan, ku vaan makaan ja olen. Fysiatri perusteli lopulta niin hyvin levon merkityksen, että uskoin tietenkin auttajaani mukisematta. Itselleen ei ollut kovinkaan helppoa luopua kaikesta tekemisestä. Aluksi jopa ajattelu oli kielletty, koska se aiheutti niin hirveän puristuksen päähän. Niinpä vaan olin ja tuhlasin aikaani = elämääni. Onneksi nuppi oli sen verran jäässä, niin tunnit kulki nopeasti. Nyt en pystyisi millään samaan, ilman, että kilahtais kuupassa. Aika aikansa kutakinm onneksi tarvitsekaan palata sinne 1,5 vuoden takaiseen aikaan. Ehkä elämäni hirvein kokemus, kun päässä puristi jatkuvasti ja kaikkialle sattui aamusta iltaan. Tai itseasiassa vuoden 2003 onnettomuuden jälkeen olo oli vielä pahempi. Sen lisäksi, että oli kaikki nuo oireet, yrjösin jatkuvasti, oli ne kokovartalosähköiskut, tärinä, nykinä ja pienet poissaolokohtaukset. Silloinkin selvisin terveen papereilla lukuisilta neurologeilta ja fysiatreilta, vaikka vietin vuorokausikaupalla aikaa tiputuksessa sairaalassa särkyjeni takia. Tension neck... ;) Joo, joo... Ja luonnollisesti en saanut lääkitystä enkä etenkään ymmärrystä, koska en ollut eksynyt vahingossa Suvantokadulle.
Nykyäänkin tarvittaessa on kuitenkin osattava vaihtaa antiloopista etanamoodille, tai homma hajoaa käsiin. Mikään ei liene olennaisempaa, kun mennä jatkuvasti tutkan alapuolella, osata lyödä hanskat tiskiin, kun oireita alkaa tulla takaisin, perua kaikki aktiviteetti (se vähäinenkin;) ja tarvittaessa vetää verhot kii, töpselit seinästä ja viedä puhelin vaikka vessaan. Ja kun seuraavan kerran hämärtää, voi hommia taas jatkaa. Mutta se kuuluu tähän hermovammaan ja sitä täytyy muistaa kunnioittaa tästä hamaan hautaan asti. En tiedä ketään näin vakavasti loukkaantunutta, joka olisi parantunut täydellisesti. Ihminen vain tottuu ja sopeutuu siihen, että hänellä on omat rajoitteensa, eikä enää huomaakaan rajoittuneisuuttaa, mikä on tietenkin hyvä asia. Mutta keho kyllä muistuttaa, jos ei toimi niinkuin se vaatisi. Siksi täytyy vaan muistaa kuunnella sitä etukäteen, eikä vasta sitten, ku koko korttitalo murtuu.
Eimen, nyt kaffia! Siitä en luovu. Yksi pahe pitää olla, ettei täs nyt miksään pyhimykseks tuu leimauduttua. Ja uskon, että kaffe on parempi vaihtoehto, kuin rööki tai alkoholi. Tupakkaan en ole ikinä edes maistanut ja alkkiksen käyttökin on aina ollut lapasessa. Omasta mielestäni ainakin. :)
Hauskaa päivää!
Tekstit
