Meidän guru-fysiatri muuten sanoi, että reumalääkärit tekee niitä diagnooseja nykyään TODELLA kitsaasti. Eli yleensä silloin, kun sairaus on jo niin pitkällä, että toimintakyky kärsii, eikä ihan hirveesti ole tehtävissä. Ja mun papruissa luki "ei nikamien neliöitymistä". Sitten kun guru tsekkas ne läpi, osotti mulle sieltä muistaakseni 3 nikamaa ja sanoi "minkäs mallisia nämä sitten ovat, elleivät neliöitä?". Mutta kuulemma nykyään ne ei enää yksin riitä diagnoosiin, vaan muutoksia melkein pitäis näkyä SI-nivelissäkin.
Ja Fedja, miten niin ei löydy mitään reumaperäiseen tulehdukseen viittaavaa?? SI-nivelet, iriitit, tarvittava antigeeni, neliönikamat ja kaikki. Eikö senkin luulis olevan potilaan edun mukaista, että diagnoosi tehtäisiin ja sitten tarvittaessa myöhemmin poistettaisiin ja todettaisiin vääräksi. Kyllähän se olisi muutenkin paljon lohdullisempaa, että todetaan sitten myöhemmin terveeksi kuin se, että luulet olevasi terve ja sitten kun oikeasti on liian myöhäistä, tehdään viimeisenä vaihtoehtona se diagnoosi ja sitten alkaa maailmat räjähdellä. Enkä nyt siis meinaa, että sun tilanteessa tuntisit itsees terveeksi, jos diagnoosia ei tehdä. Varmaan piisaa nuo muutkin ihan omiin tarpeisiin. -___-
Mutta sanonpa nyt mikä mua eniten reumapuolella vituttaa. Se kun itse menin selkävaivaisena lähtteellä polille, niitä kiinnosti tasan yksi asia: Onko mun tilanteessa kyse selkeästi näkyvästä reumasta? Niitä ei kiinnostanut oikeasti ottaa selvää mikä nuoren naisen selässä mättää. Eli kunhan he vain saivat rajattua pelätyn selkärankareuman pois, ei asia kuulunut enää heille, ja minut voisi taas kerran ö-mapittaa. HaSa:n lekuri oikeasti sanoi minulle noin, kun kysyin, että mitenkäs tästä eteenpäin.
Ja silloin kun MRI:tä ja röntgeniä suunniteltiin ja lekuri puhui SI-nivelistä, sanoin, että kun se kipu on vähän YLEMPÄNÄ, parissa alimmassa nikamassa. Tämä sankari vain kivenkovaa jatkoi, että "Yritä hyvä tyttö käsittää, että se reuma todetaan juuri SI-nivelistä". Joopa... Mitähän sekin olisi tehnyt heille, että oltaisiin kuvattu selkä myös L-S -väliltä. Joo, olis ollut ehkä 10-15min pitempi aika sen jyrän sisässä, mutta kun ei niin ei. Eihän se kuulunut HEILLE. Gurumme sitä ihmettelikin, että miksi oli niin vaikeaa kuvata myös hieman ylempää, kun selkäkivut voivat johtua myös jostain muusta kuin siitä reumasta. Huoh. Nyt ei parane tällä kertaa avautua aiheesta enempää. Alkaa muuten ohimot pullistua, kun ees miettii näitä kuvioita. :D
No yhden asian vielä sanon siitä huolimatta. Vielä parempi sankari oli silloin Valkeakosken polilla. Jessus... ei pitänyt kroppaani yliliikkuvana, koska en niissä testeissä saanut kämmeniä suorin vartaloin kunnolla maahan, koska aamuisin rankani on varsin jäykkä. Eli siksi en saanut tuolloin edes sitä hypermobiliteetti-diagnoosia...
Näytetään tekstit, joissa on tunniste hypermobiili. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste hypermobiili. Näytä kaikki tekstit
torstai 19. helmikuuta 2009
keskiviikko 18. helmikuuta 2009
Päiväsadun aika! (LoisLane)
Lyhyt referaatti vuoteen 2003 asti, ja pitempää vuodatusta siitä eteenpäin.
Lähtötilanne: perheessä sekä välittömästä lähisuvusta löytyy sarkoidoosi, SLE, menier, reuma, Levyn kappaletauti, nivelrikko... ja tietysti herkkää hermostoa ja retkuja.
Olen elänyt pienestä pitäen yliliikkuvien, särkevien ja helposti rasittuvien nivelten kanssa. Ei kuitenkaan mitään fataalia, mitä ei tuen hetkellisellä käytöllä olisi saatu kuriin. Alle kouluikäisenä olin lättäjalkojeni vuoksi jossain tilaisuudessa ryhtimallina, tai siis lähinnä varoittavana esimerkkinä. Tehtävänä oli seistä ensin minulle ominaisesti ja sitten korjata ryhti. Olenkin hallinnut tuon ryhdinkorjaustekniikan aina tähän päivään asti. Kaikki kivut ja säryt pistettiin yleensä kasvukipujen piikkiin.
2003
Lokakuussa 2003 kaaduin skootterilla. Vauhtia oli enää hieman alle 20km/h, sillä olin jo ehtinyt hidastaa pihaan pysähtyäkseni. Maassa oli kuitenkin mutaa/liejua jarrutuskohdalla, jolloin jarrut menivät lukkoon. Kaaduin oikealle kyljelleni. Ensin maahan tärähti olkapää, sitten pää ja perässä päälleni 95kg:n skootteri.
Olkapää alkoi oireilla välittömästi, selkä hieman myöhemmin. Ajovarusteiden ansiosta verta ei tullut, eikä voinut siis tunnetusti sattuakaan. ;) Olin lähdössä seuraavana päivänä lomalle Espanjaan. Nuorena ja tyhmänä (nythän olenkin niin pirun vanha ja viisas) en suurempaa huutoa olkapään, tai muun kropan kipuilusta tuolloin pitänyt. Kättä en saanut nostettua hartiatasoa ylemmäksi, eikä se kestänyt edes puhelimessa puhumista. Myöhemmin selvisikin, että tärkein tukiristiside oli rysäyksessä revennyt ja se olisi pitänyt leikata heti, mutta tuolloin oli jo liian myöhäistä. Näillä mennään.
2004-2005
Tästä ajanjaksosta ei ole kovinkaan paljoa muistikuvia (päihteillä ei osuutta asiaan ;). Pyhitin lähes kaiken vapaa-aikani kamppailulajien treenaamiseen sekä muuhun kuntoiluun. Olkapää ja nivelet kipuilivat kausittain. Myös selkä alkoi ilmoitella itsestään erilaisten kiputilojen, jäykkyyden sekä väsymyksen merkeissä.
2006
Vuoden 2006 puolivälissä jo valmiiksi yliojentuva kyynärpääni vääntyi budo-treeneissä toisen harjoittelijan toimesta 20-30° yli. Kuvottava ääni ja välitön kipu. Kyynärpäävammat harvemmin kuulemma paranevat. Se on tullut jo nyt huomattua. Öisin on toisinaan pidettävä tukea kyynärpäässä, etten nuku sen päällä ja taivuta liikaa yli.
Vuoden loppupuolella hakeuduin jatkuvista nivelkivuista (lähinnä käsien pikkunivelet & raajojen saranakohdat: olkapäät, kyynärpäät polvet, nilkat) silloisessa kotikunnassani terveyskeskuksen lääkärille. Olin toki pienestä pitäen tottunut kestämään päivittäistä nivelkipua, mutta tällä kertaa kipukynnyksestä mentiin heittämällä yli. Pelkkä sorminivelten koskettaminen aiheutti järjettömät kiputilat, saati sitten, että olisi yrittänyt tehdä käsin yhtään mitään. Tästä seurasi useamman kuukauden tutkimusrumba, joka piti sisällään verikokeita, sokerirasitustestin, röntgenkuvaukset jne. Ja tietysti paljon lääkäriltä toiselle hyppäämistä, mutta ennen kaikkea ah-niin-tuttua arpomista lääkärien taholta, että mitähän tälle tapaukselle pitäisi tehdä?
Arpomisen tulos: Lähete TAYS:iin reumapoliklinikalle, sitä kautta käännettynä Valkeakosken sairaalaan. Röntgenkuvat otettiin ainoastaan käsistä, jotta sormien pikkunivelten tilanne saataisiin kartoitettua. Mitään suuria poikkeamia ei löytynyt suoranaisesti kuvista, mutta verikokeista paljastui HLA-B27 -positiivisuus, joka viittaa yleisimmin selkärankareumaan. Reumatekijä sen sijaan oli negatiivinen, ja koska en saanut itseäni kaikista paikoista täysin solmuun yliliikkuvuustesteissä, jätettiin diagnoosi tekemättä ja tapaus siirrettiin ö-mappiin.
Reumalääkäri vielä mainitsi lopuksi, että vaikka reumaa ei nyt todetakaan, on hyvin todennäköistä, että se aktivoituisi ennemmin tai myöhemmin jonkun tulehdustilan, esimerkiksi tavallisen flunssan yhteydessä. Sitä jäätiin kauhulla venailemaan, ilman sen kummempia kontrollisuunnitelmia.
2007
Alkuvuodesta 2007 minun oli pakko lopettaa kokonaan kamppailulajien harrastaminen jatkuvien nivel- ja selkäkipujen vuoksi. Tämä oli sekä fyysisesti että psyykkisesti minulle sanoin kuvaamattoman kova kolaus.
Vuosien 2007-2008 vaihteessa olin kuukauden sisällä mukana kolmessa muutossa kantoapuna, joiden vaikutuksia tämänhetkiseen tilaan ei kannata edes ajatella. Mitään välitöntä muutosta ei tuolloin selässä tai nivelissä ilmennyt.
2008
Alkukeväästä 2008 eräs miespuolinen ystäväni otti minua halatessa kiinni alaselästä, nosti ilmaan ja 'ruksautti' selkää (avatakseen lukkoja), jolloin pari alinta nikamaa pitivät ikävän äänen ja viiltävä kipu oli välitön. Kiputila kesti muutaman päivän, mutta fiksuna ja kiireisenä opiskelijana/työntekijänä ignorasin kivun ja se tuntuikin alkavan laantua päivä päivältä. Myöhemmin keväällä kipu kuitenkin palasi takaisin (en tosin yhdistänyt tuohon halaukseen), entistä kovempana.
Hakeuduin kesäkuussa 2008 omalääkärille, joka parin tutkimuskerran jälkeen oli satavarma selkärankareumasta, laittoi lähetteellä kiireisenä HaSa:n reumapolille Tätäkin aikaa sain odotella kaksi kuukautta (mietin vaan mitä tapahtuu ei-kiireisille). Siellä sama diagnoosiepäily jatkui, lähete: fysioterapiaa, rinta- & lannerangan röntgenet sekä SI-nivelten MRI.
HaSa:n oma fysioterapia oli maailman turhin. Fyssari totesi minun olevan tarpeeksi tietoinen asioista (oma äitini on fyssari ja lisäksi teen töitä alan ihmisille), eikä täten edes vaivautunut neuvomaan liikkeissä. Tällaisestako pitää potilaan yleensä maksaakin jotain? Onneksi kyseessä oli maksusitoumus sillä kertaa.
Noh, reumatologi päätyi syys-lokakuun kieppeillä siihen, että eipä se reuma edelleenkään ole aktivoitunut, mutta tämäkin painotti lähes yhtä positiiviseen sävyyn, että kyllä se siellä edelleen kytee. Nice. Otettujen kuvien löydökset kieroakin kierompaa selkää lukuun ottamatta normaalit. Kivut jatkuivat, syytä ei siis tälläkään kertaa löytynyt. Minulle määrättiin kasa lääkkeitä ja kehotettiin totuttelemaan kipuun ja sen kanssa elämiseen. Joopa... sain jopa itse määrätä mitä lääkettä haluan. :D Ihanaa kun lääkärit osaavat hommansa... Taas kerran mentiin perinteisellä "Sä oot ihan terve, lepoa ja buranaa" -kaavalla. Tosin tällä kertaa kyseessä oli Celebra.
Taas kertaalleen ö-mappiin päädyttyäni, olin vihdoin saanut tarpeekseni yleisen puolen toilailuista ja hakeuduin Tampereen ja varmasti koko Suomen parhaalle fysiatrille. Kyseessä siis sama fysiatri, joka on auttanut Tahdonvoimaa ja monia muita.
Fysiatri X oli suorastaan hiilenä kuultuaan edellisten "ammattilaisten" suoriutumisesta. SI-nivelet toki olivat kuvista päätellen ok, kuten aiempikin lääkäri totesi, mutta skolioosin lisäksi röntgenissä näkyi nikamien neliöitymistä, mikä taas kerran kääntää kurssin kohti selkärankareumaa. Tosin onneksi reuman pitäisi näkyä myös SI-nivelissä. Nou hätä? Ja muille lääkäreille ei tietysti tullut mieleen, että selkäkivuille on mahdollista olla muitakin syitä kuin se reuma.
Skolioosini johtuu fyssarin ja fysiatrin mukaan pääosin EDELLEEN jatkuvasta pituuskasvusta (!!?!). Pituuskasvu, joskin hidas sellainen, on seurannut minua siis järjettömän monta vuotta tavallista pitempään... Tästä johtuen hypermobiili rankani ei ole kyennyt reagoimaan kasvuun asettuen normaalisti, vaan on kehittänyt skolioosin, kiertyen itsensä ympärille. Toki tähän ovat vaikuttaneet myös vuosia jatkuneet huonot istuma-asennot, kamppailulajien selkärankapainotteiset horjutukset yms. Fysiatri X sanoi, että rankani on kuin spagettia – liikkuu joka suuntaan, eikä tukea ole nimeksikään. Myös lihasten välillä on huomattava epätasapaino, sillä ylä- ja alakroppa ovat eri paria.
Edellä mainitut asiat selittävät kuulemma selän ajoittaisen säryn, väsymisen, huonon ryhdin, lättäjalat ja muuta pientä kivaa, mutta fysiatri X ei edelleenkään ollut tyytyväinen tähän diagnoosiin kaikkien kipujen selittäjänä. Hänen pitkäjänteistä tutkimistaan on kiittäminen tilanteen selviämisestä. Ilmeisesti muuttorumban rasittama ranka ei kestänytkään tuota viime keväistä halausta, vaan kahden alimman nikaman välilevyt repesivät tämän tilanteen seurauksena.
Tapahtuman ja itse diagnoosin välillä ehti kulua puolisen vuotta, joiden aikana aktiivisena ihmisenä tein paljon asioita, jotka tällä hetkellä ovat ehdottomasti kiellettyjä, joko hetkellisesti, tai koko loppuiäksi. Tähänastisen elämäni aikana olen muutenkin tehnyt asioita, jotka ovat vain hajottaneet selkärankaa nikama nikamalta. Ja oli kuulemma onni, että lopetin kamppailulajit pääosin jo pari vuotta sitten. Tosin nyrkkeilyä jatkoin satunnaisesti oikeastaan aivan tuohon diagnoosiin asti, mutta eihän sitä lasketa kamppailulajiksi, eihän?! ;)
Fysiatri X siirsi minut tutkimusten jälkeen seinän taakse suoranaiselle hengenpelastaja-fyssarille. Marraskuulla alkoikin sitten CST-terapia erinäisten harjoitteiden tahkoaminen. Sain ihanaiselta fyssarilta myös lähetteen alaraajaongelmiin erikoistuneelle, toiselle fyssarille. Jouduin teettämään siis tukipohjalliset (näihin liittyvistä korvauksista ja muista on olemassa taas oma tarinansa), jotta saisin jalkateräni parempaan ryhtiin ja sitä kautta ryhtiä myös koko selälle.
Tässä siis pähkinänkuoressa eniten tähän aihepiiriin kuuluvat tapahtumat. Kysykää, jos jäi joku epäselväksi tai muuten vaan ihmetyttämään. Voin laittaa tuohon alle summauksen päivittäisistä tai ainakin viikoittaisista oireista. Loppupeleissä koen, että eniten jokapäiväistä elämääni rajoittaneet asiat liittyvät kuitenkin sapen toiminnalliseen häiriöön, nopeasti putoavaan verensokeriin sekä rutikuiviin limakalvoihin -> ts. hengenvaarallisiin nenäverenvuotoihin. Kipu on 'vain' kipua ja sen sentään saa tarvittaessa kuriin lääkkeillä. Siinä mielessä selkä on vielä "kiitollinen" hajotettava, sillä se antaa sentään vielä jotakin anteeksi ja on pitemmällä aikavälillä korjattavissa.
Kropan yleisimmät vammailut:
Nivelissä särky, jäykkyys tai vaihtoehtoisesti löysyys sekä äänet. Selässä väsyminen, koko selän särky, alaselän kipu ja hullut äänet. Muina oireina raajojen puutuminen, niska- & hartiavaivat, tinnitus, alhainen verenpaine sekä heikko ääreisverenkierto.
2009
Tällä hetkellä selän kuntoutuminen on suhteellisen hyvällä mallilla ja fyssari sanoikin, että ranka saadaan pitkällä aikavälillä suoristettua mahdollisesti kokonaan, tai ainakin lähes. Repeämät tulevat todennäköisesti vaivaamaan läpi elämän ja täten suuria painolasteja ei selälle sovi ladata enää ikinä. Eli ei vissiin kannata kysellä paljoa kantoavuksi muutoissa. :(
Tällä hetkellä minun on siis lupa kävellä ja vesijuosta. Muut liikuntalajit ovat kiellossa. Ehkä keväämmällä pääsen taas salille tekemään rauhallisia sarjoja, jos kuntoutus sujuu suunnitelmien mukaan. Käytän selkätukiliiviä paljon ja sen kanssa pystyykin elämään ihan kivasti. Välillä on huonompia päiviä, jolloin joutuu enimmäkseen vain makailemaan, mutta kun olen lueskellut teidän muiden tekstejä, niin tuntuu jotenkin, ettei minulla olisi tässä blogissa edes varaa valittaa, kun kuitenkin pystyn käymään koulussa ja tekemään (kotona) töitä.
Syyttävä sormi kääntyköön kohti Tahdonvoimaa, joka minut tänne nakitti. ;)
Lähtötilanne: perheessä sekä välittömästä lähisuvusta löytyy sarkoidoosi, SLE, menier, reuma, Levyn kappaletauti, nivelrikko... ja tietysti herkkää hermostoa ja retkuja.
Olen elänyt pienestä pitäen yliliikkuvien, särkevien ja helposti rasittuvien nivelten kanssa. Ei kuitenkaan mitään fataalia, mitä ei tuen hetkellisellä käytöllä olisi saatu kuriin. Alle kouluikäisenä olin lättäjalkojeni vuoksi jossain tilaisuudessa ryhtimallina, tai siis lähinnä varoittavana esimerkkinä. Tehtävänä oli seistä ensin minulle ominaisesti ja sitten korjata ryhti. Olenkin hallinnut tuon ryhdinkorjaustekniikan aina tähän päivään asti. Kaikki kivut ja säryt pistettiin yleensä kasvukipujen piikkiin.
2003
Lokakuussa 2003 kaaduin skootterilla. Vauhtia oli enää hieman alle 20km/h, sillä olin jo ehtinyt hidastaa pihaan pysähtyäkseni. Maassa oli kuitenkin mutaa/liejua jarrutuskohdalla, jolloin jarrut menivät lukkoon. Kaaduin oikealle kyljelleni. Ensin maahan tärähti olkapää, sitten pää ja perässä päälleni 95kg:n skootteri.
Olkapää alkoi oireilla välittömästi, selkä hieman myöhemmin. Ajovarusteiden ansiosta verta ei tullut, eikä voinut siis tunnetusti sattuakaan. ;) Olin lähdössä seuraavana päivänä lomalle Espanjaan. Nuorena ja tyhmänä (nythän olenkin niin pirun vanha ja viisas) en suurempaa huutoa olkapään, tai muun kropan kipuilusta tuolloin pitänyt. Kättä en saanut nostettua hartiatasoa ylemmäksi, eikä se kestänyt edes puhelimessa puhumista. Myöhemmin selvisikin, että tärkein tukiristiside oli rysäyksessä revennyt ja se olisi pitänyt leikata heti, mutta tuolloin oli jo liian myöhäistä. Näillä mennään.
2004-2005
Tästä ajanjaksosta ei ole kovinkaan paljoa muistikuvia (päihteillä ei osuutta asiaan ;). Pyhitin lähes kaiken vapaa-aikani kamppailulajien treenaamiseen sekä muuhun kuntoiluun. Olkapää ja nivelet kipuilivat kausittain. Myös selkä alkoi ilmoitella itsestään erilaisten kiputilojen, jäykkyyden sekä väsymyksen merkeissä.
2006
Vuoden 2006 puolivälissä jo valmiiksi yliojentuva kyynärpääni vääntyi budo-treeneissä toisen harjoittelijan toimesta 20-30° yli. Kuvottava ääni ja välitön kipu. Kyynärpäävammat harvemmin kuulemma paranevat. Se on tullut jo nyt huomattua. Öisin on toisinaan pidettävä tukea kyynärpäässä, etten nuku sen päällä ja taivuta liikaa yli.
Vuoden loppupuolella hakeuduin jatkuvista nivelkivuista (lähinnä käsien pikkunivelet & raajojen saranakohdat: olkapäät, kyynärpäät polvet, nilkat) silloisessa kotikunnassani terveyskeskuksen lääkärille. Olin toki pienestä pitäen tottunut kestämään päivittäistä nivelkipua, mutta tällä kertaa kipukynnyksestä mentiin heittämällä yli. Pelkkä sorminivelten koskettaminen aiheutti järjettömät kiputilat, saati sitten, että olisi yrittänyt tehdä käsin yhtään mitään. Tästä seurasi useamman kuukauden tutkimusrumba, joka piti sisällään verikokeita, sokerirasitustestin, röntgenkuvaukset jne. Ja tietysti paljon lääkäriltä toiselle hyppäämistä, mutta ennen kaikkea ah-niin-tuttua arpomista lääkärien taholta, että mitähän tälle tapaukselle pitäisi tehdä?
Arpomisen tulos: Lähete TAYS:iin reumapoliklinikalle, sitä kautta käännettynä Valkeakosken sairaalaan. Röntgenkuvat otettiin ainoastaan käsistä, jotta sormien pikkunivelten tilanne saataisiin kartoitettua. Mitään suuria poikkeamia ei löytynyt suoranaisesti kuvista, mutta verikokeista paljastui HLA-B27 -positiivisuus, joka viittaa yleisimmin selkärankareumaan. Reumatekijä sen sijaan oli negatiivinen, ja koska en saanut itseäni kaikista paikoista täysin solmuun yliliikkuvuustesteissä, jätettiin diagnoosi tekemättä ja tapaus siirrettiin ö-mappiin.
Reumalääkäri vielä mainitsi lopuksi, että vaikka reumaa ei nyt todetakaan, on hyvin todennäköistä, että se aktivoituisi ennemmin tai myöhemmin jonkun tulehdustilan, esimerkiksi tavallisen flunssan yhteydessä. Sitä jäätiin kauhulla venailemaan, ilman sen kummempia kontrollisuunnitelmia.
2007
Alkuvuodesta 2007 minun oli pakko lopettaa kokonaan kamppailulajien harrastaminen jatkuvien nivel- ja selkäkipujen vuoksi. Tämä oli sekä fyysisesti että psyykkisesti minulle sanoin kuvaamattoman kova kolaus.
Vuosien 2007-2008 vaihteessa olin kuukauden sisällä mukana kolmessa muutossa kantoapuna, joiden vaikutuksia tämänhetkiseen tilaan ei kannata edes ajatella. Mitään välitöntä muutosta ei tuolloin selässä tai nivelissä ilmennyt.
2008
Alkukeväästä 2008 eräs miespuolinen ystäväni otti minua halatessa kiinni alaselästä, nosti ilmaan ja 'ruksautti' selkää (avatakseen lukkoja), jolloin pari alinta nikamaa pitivät ikävän äänen ja viiltävä kipu oli välitön. Kiputila kesti muutaman päivän, mutta fiksuna ja kiireisenä opiskelijana/työntekijänä ignorasin kivun ja se tuntuikin alkavan laantua päivä päivältä. Myöhemmin keväällä kipu kuitenkin palasi takaisin (en tosin yhdistänyt tuohon halaukseen), entistä kovempana.
Hakeuduin kesäkuussa 2008 omalääkärille, joka parin tutkimuskerran jälkeen oli satavarma selkärankareumasta, laittoi lähetteellä kiireisenä HaSa:n reumapolille Tätäkin aikaa sain odotella kaksi kuukautta (mietin vaan mitä tapahtuu ei-kiireisille). Siellä sama diagnoosiepäily jatkui, lähete: fysioterapiaa, rinta- & lannerangan röntgenet sekä SI-nivelten MRI.
HaSa:n oma fysioterapia oli maailman turhin. Fyssari totesi minun olevan tarpeeksi tietoinen asioista (oma äitini on fyssari ja lisäksi teen töitä alan ihmisille), eikä täten edes vaivautunut neuvomaan liikkeissä. Tällaisestako pitää potilaan yleensä maksaakin jotain? Onneksi kyseessä oli maksusitoumus sillä kertaa.
Noh, reumatologi päätyi syys-lokakuun kieppeillä siihen, että eipä se reuma edelleenkään ole aktivoitunut, mutta tämäkin painotti lähes yhtä positiiviseen sävyyn, että kyllä se siellä edelleen kytee. Nice. Otettujen kuvien löydökset kieroakin kierompaa selkää lukuun ottamatta normaalit. Kivut jatkuivat, syytä ei siis tälläkään kertaa löytynyt. Minulle määrättiin kasa lääkkeitä ja kehotettiin totuttelemaan kipuun ja sen kanssa elämiseen. Joopa... sain jopa itse määrätä mitä lääkettä haluan. :D Ihanaa kun lääkärit osaavat hommansa... Taas kerran mentiin perinteisellä "Sä oot ihan terve, lepoa ja buranaa" -kaavalla. Tosin tällä kertaa kyseessä oli Celebra.
Taas kertaalleen ö-mappiin päädyttyäni, olin vihdoin saanut tarpeekseni yleisen puolen toilailuista ja hakeuduin Tampereen ja varmasti koko Suomen parhaalle fysiatrille. Kyseessä siis sama fysiatri, joka on auttanut Tahdonvoimaa ja monia muita.
Fysiatri X oli suorastaan hiilenä kuultuaan edellisten "ammattilaisten" suoriutumisesta. SI-nivelet toki olivat kuvista päätellen ok, kuten aiempikin lääkäri totesi, mutta skolioosin lisäksi röntgenissä näkyi nikamien neliöitymistä, mikä taas kerran kääntää kurssin kohti selkärankareumaa. Tosin onneksi reuman pitäisi näkyä myös SI-nivelissä. Nou hätä? Ja muille lääkäreille ei tietysti tullut mieleen, että selkäkivuille on mahdollista olla muitakin syitä kuin se reuma.
Skolioosini johtuu fyssarin ja fysiatrin mukaan pääosin EDELLEEN jatkuvasta pituuskasvusta (!!?!). Pituuskasvu, joskin hidas sellainen, on seurannut minua siis järjettömän monta vuotta tavallista pitempään... Tästä johtuen hypermobiili rankani ei ole kyennyt reagoimaan kasvuun asettuen normaalisti, vaan on kehittänyt skolioosin, kiertyen itsensä ympärille. Toki tähän ovat vaikuttaneet myös vuosia jatkuneet huonot istuma-asennot, kamppailulajien selkärankapainotteiset horjutukset yms. Fysiatri X sanoi, että rankani on kuin spagettia – liikkuu joka suuntaan, eikä tukea ole nimeksikään. Myös lihasten välillä on huomattava epätasapaino, sillä ylä- ja alakroppa ovat eri paria.
Edellä mainitut asiat selittävät kuulemma selän ajoittaisen säryn, väsymisen, huonon ryhdin, lättäjalat ja muuta pientä kivaa, mutta fysiatri X ei edelleenkään ollut tyytyväinen tähän diagnoosiin kaikkien kipujen selittäjänä. Hänen pitkäjänteistä tutkimistaan on kiittäminen tilanteen selviämisestä. Ilmeisesti muuttorumban rasittama ranka ei kestänytkään tuota viime keväistä halausta, vaan kahden alimman nikaman välilevyt repesivät tämän tilanteen seurauksena.
Tapahtuman ja itse diagnoosin välillä ehti kulua puolisen vuotta, joiden aikana aktiivisena ihmisenä tein paljon asioita, jotka tällä hetkellä ovat ehdottomasti kiellettyjä, joko hetkellisesti, tai koko loppuiäksi. Tähänastisen elämäni aikana olen muutenkin tehnyt asioita, jotka ovat vain hajottaneet selkärankaa nikama nikamalta. Ja oli kuulemma onni, että lopetin kamppailulajit pääosin jo pari vuotta sitten. Tosin nyrkkeilyä jatkoin satunnaisesti oikeastaan aivan tuohon diagnoosiin asti, mutta eihän sitä lasketa kamppailulajiksi, eihän?! ;)
Fysiatri X siirsi minut tutkimusten jälkeen seinän taakse suoranaiselle hengenpelastaja-fyssarille. Marraskuulla alkoikin sitten CST-terapia erinäisten harjoitteiden tahkoaminen. Sain ihanaiselta fyssarilta myös lähetteen alaraajaongelmiin erikoistuneelle, toiselle fyssarille. Jouduin teettämään siis tukipohjalliset (näihin liittyvistä korvauksista ja muista on olemassa taas oma tarinansa), jotta saisin jalkateräni parempaan ryhtiin ja sitä kautta ryhtiä myös koko selälle.
Tässä siis pähkinänkuoressa eniten tähän aihepiiriin kuuluvat tapahtumat. Kysykää, jos jäi joku epäselväksi tai muuten vaan ihmetyttämään. Voin laittaa tuohon alle summauksen päivittäisistä tai ainakin viikoittaisista oireista. Loppupeleissä koen, että eniten jokapäiväistä elämääni rajoittaneet asiat liittyvät kuitenkin sapen toiminnalliseen häiriöön, nopeasti putoavaan verensokeriin sekä rutikuiviin limakalvoihin -> ts. hengenvaarallisiin nenäverenvuotoihin. Kipu on 'vain' kipua ja sen sentään saa tarvittaessa kuriin lääkkeillä. Siinä mielessä selkä on vielä "kiitollinen" hajotettava, sillä se antaa sentään vielä jotakin anteeksi ja on pitemmällä aikavälillä korjattavissa.
Kropan yleisimmät vammailut:
Nivelissä särky, jäykkyys tai vaihtoehtoisesti löysyys sekä äänet. Selässä väsyminen, koko selän särky, alaselän kipu ja hullut äänet. Muina oireina raajojen puutuminen, niska- & hartiavaivat, tinnitus, alhainen verenpaine sekä heikko ääreisverenkierto.
2009
Tällä hetkellä selän kuntoutuminen on suhteellisen hyvällä mallilla ja fyssari sanoikin, että ranka saadaan pitkällä aikavälillä suoristettua mahdollisesti kokonaan, tai ainakin lähes. Repeämät tulevat todennäköisesti vaivaamaan läpi elämän ja täten suuria painolasteja ei selälle sovi ladata enää ikinä. Eli ei vissiin kannata kysellä paljoa kantoavuksi muutoissa. :(
Tällä hetkellä minun on siis lupa kävellä ja vesijuosta. Muut liikuntalajit ovat kiellossa. Ehkä keväämmällä pääsen taas salille tekemään rauhallisia sarjoja, jos kuntoutus sujuu suunnitelmien mukaan. Käytän selkätukiliiviä paljon ja sen kanssa pystyykin elämään ihan kivasti. Välillä on huonompia päiviä, jolloin joutuu enimmäkseen vain makailemaan, mutta kun olen lueskellut teidän muiden tekstejä, niin tuntuu jotenkin, ettei minulla olisi tässä blogissa edes varaa valittaa, kun kuitenkin pystyn käymään koulussa ja tekemään (kotona) töitä.
Syyttävä sormi kääntyköön kohti Tahdonvoimaa, joka minut tänne nakitti. ;)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
Tekstit
