Voi duudelit sentään

Luin aikas kummallisen uutisen Aamulehdestä. Liekö tosiaan toimittaja jälleen pihalla kuin lumiukko, vaiko meitsi? No, oli niin tai näin, pakko saada avautua aiheesta. Korjatkaa, jos Aamulehti on nyt viilannut mua linssiin ja kertonut valheita, mutta uutisessa väitettiin, että ylioppilaskokeissa on mahdollisuus jopa parantaa arvosanaa, mikäli on esittää lääkärintodistus jostain vammasta, joka haittaa parhaaseen suoritukseen pääsemistä. Siis mitä mä en nyt ymmärrä tässä? Siis käsitän, että jos on vaikkapa reumaiset kädet, eikä lyijäri pysy händyssä, niin voi tehdä testin tietokoneella. Tai jos on silmät just värikalvontulehduksessa, eikä pysty tarkentamaan pieneen tekstiin, niin voi saada esimerkiksi isommalla printatut aineistot. Mutta missä menee raja ensinnäkin fyysisen ja psyykkisen ja toisaalta pysyvän ja tilapäisen haitan/vaivan tuomissa helpotuksissa ja arvosanan korotuksissa?

Jos nyt sattuu ollemaan 39 asteen kuumeessa koepäivänä, niin miksi olisi oikeutettu helpotuksiin koetilateessa tai jopa pistehyvityksiin arvostelussa? Minun aikanani, eikä siitä ole kuin kymmenen vuotta, sairaat tulivat uusintaan, eikä muusta järjestelystä ollut puhetta. Tämä jo siksi, etteivät tartuntatautiset olisi koko koulua sairastuttaneet. Toki sisseimmät kävivät kaiksta huolimatta tekemässä ylppärit lääkkeiden voimalla ja korottivat sitten, jos halusivat, arvosanojaan myöhemmin terveenä. Mutta ei meitä kukaan kehottanut hakemaan säälipisteitä tuon tyyppisten sairauksien takia. Entäs sitten, kun on paniikkihäiriö tai sosiaalisten paikkojen kammo? Ymmärrän kyllä, että tällaiselle ihmiselle voidaan lääkärintodistusta vastaan järjestää vaikkapa oma pieni ja rauhallinen luokkahuone. Mutta missä vaiheessa erityisjärjestelyt kompensoivat vammaa liikaa? Varmaan kuka tahansa ottaisi ilolla moiset fasiliteetit vastaan ja pääsisi parempaan suoritukseen ilman räkiviä, huohottavia tai vaikkapa häiritsevästi hikoilevia tai nikottevia kanssapuurtajia.

Toki tässä psyykkisen sairauden tapauksessakin tarvitaan erikoislääkärin todistus, jotta helpotuksiin voidaan alkaa. Miksi psykologi ei muuten riitä? Tai sosiaalityöntekijä? Entä onko neurologin lausunnolla enemmän arvoa lisäpisteistä päätettäessä kuin vaikkapa psykiatrin? Entäs jos ei ole varaa hankkia todistusta, vaikka olisi kuinka todellinen tarve? Ja paljon on varmaan niitäkin mussukoita, jotka saavat kauniisti pyytämällä äitiltä, iskältä, sisaruksilta tai tutuilta perhelääkäreiltä juuri sellaisen paperin, jonka haluavat ja josta voi saada edes hieman helpotusta raskasta yo-urakkaa ajatellen. Voi duudelit.

Missä menee raja? Miten voidaan arvottaa erilaisia saiauksia ja vammoja sekä niiden todellisia vaikutusta suoriutumiskykyyn? Pitääkö olla krooninen sairaus, vai riittääkö tilapäinen haitta? Entä jos on vaikeassa elämäntilannekriisissä? Entäs diagnosoimattomat kipuoireet? Etenkin psyykkisten sairauksien kohdalla helpotukset asettaa kokelaat helposti eriarvoiseeen asemaan, koska kirjoitusten tarkoitus on osittain mitata paitsi tietoja/taitoja myös paineensietokykyä ja stressinhallintaa. Vai onko edes? Kuka määrittelee rajat sille, missä tapauksissa kyse on aiheettomasta keplottelusta ja missä tapauksissa helpotukset on todella perustellut? Kaiken kaikkiaan todella kinkkinen teema, johon ei ole yhtä oikeaa vastausta. Itseäni myös mietityttää, miten tähän eriarvoisuuteen yo-kokeissa suhtaudutaan vaikkapa yliopiston pääsykokeissa, etenkin jos ne ovat pelkät paperikarsinnat?

Tai entä työelämässä? Eihän sielläkään anneta säälipisteitä loputtomasti kenellekään. Miltä kuulostaa helpotus työpäivän pituuteen yleisen ahdistuksen perusteella? Tai suurempi näyttö kuin kaikilla muilla, koska silmät on niin kuivakat? Tai paremmat rannetuet tietokoneeseen siksi, että lapuudessa vaivasi tenniskyynärpää? Työelämässä, etenkään luvanvaraisissa ammattiryhmissä tuollaiset eivät tule kuuloonkaan. Yksikään lennonjohtaja ei ole sokea, ei edes puoliksi, eikä kirvemies yläraajaton. Missä vaiheessa tasapäistäminen kääntyy itseään vastaan ja ei erityisjärjestelyitä tarvitsevien aliarvmiseksi tai epäoikeudenmukaiseksi kohteluksi? Varsin hankalia kysymyksiä nousi mieleen tästäkin uutisesta Pääsääntöisesti suurin osa nuorista ei varmaankaan keplottele ylppäreissä, vaan ovat varsin ahkeria, tunnollisia ja kaikin puolin motivoituneita oppijoita. Vai häh, mitä mieltä olette? Mä olen montaa mieltä. ;)

Kalvokeskustelua jatkaen

Mun lekuri ja fyssari uskovat kalvoihin - vain ja ainoastaan. Ja jos nyt lukee biologian oppikirjoja, niin kyllähän hermosto on elimistön perusjärjestelmä, joka säätää sitten niveliä, lihaksia, immuunipuolustusjärjestelmää yms.

Kalvoteorioiden mukaan keskushermosto päälaelta lantioon on sitä samaa putkea ja jatkuu vielä ääreishermojen muodossa kaikkialle. Toisin sanoen kaikki vaikuttaa kaikkeen. Siihen se CST:kin perustuukin, että koitetaan aivo-selkäydinnestekiertoa tarkkailemalla/käsin tunnustella, tietää missä kohdassa mättää ja sitten kalvojen luisia kiinnityspisteitä mobilisoimalla koitetaan tasapainottaa kropan toimintaa.

Ja mä itse uskon kalvoteoriaan täysin! Enhän tosin muita teorioita tunnekaan... ;) Miksi muuten silmien kääntäminen tuntuisi persreäissä, jollei koko rööri olisi samaa putkea ja kalvoa? Tai millä perusteella tiedän lantion jumituksesta, että C-nolla oikealta on pettänyt? Paitsi tietenkin myös siitä, että silmä, korva ja otsa puutuu, kun niiden hermotus tulee siitä takaraivoluun ja ensimmäisen nikaman välistä ja kun se nivel painuu pois paikoiltaan, niin pää pääsee tippumaan kaularankaan, kun ei ole voimaa sitä kannatella ja venähtänyt nivelsidekin on vasta uusiutumassa.

Joo, takaisin kalvoihin...

Kuulemma missä tahansa hermojen nopeassa venytyksessä käy sama ilmiö, kuin niskan retkahtaessa tapahtuu koko selkäytimelle. Hermosolut "pelästyy", menee suppuu, säikähtää (miten sitä haluaa sitten kutsua) ja tästä seuraa ns. Central Nervous System Error.

Pikkuhiljaa hermosolut sitten lähtee "avautumaan" ja toki aktiivinen mobilisointi heti alusta alkaen on tehokkainta avautumista auttavaa jumppaa. Alkuvaiheen venyttäminen, mitä taas ns. lihaksia tuijottavat fyssarit neuvovat on taas pahinta... Ja kyllähän tämän hetkisen tutkimuksen valossa on todettu, että ääreishermoston solut voivat regeneroitua... Tai esim. viereinen hermosolu saattaa ottaa vaurioituneen solun tehtävät hoidettavakseen. Okei, okei... Kovaa juttua kauppatieteilijältä mutta osaan käyttää Googlea ja lukea solubiologiaa. ;)

Sitä se munkin fyssari sanoi, että siinä vaiheessa, kun hermot eivät ole enää niin jumissa ja C6 todennäköisesti jää löysäksi, alkaa vittumaisin vaihe eli tuntohermosolujen tottuminen uuteen olotilaan. Tuntohäiriöiden oppimisessa voi mennä vuosiakin mutta fyssari oli sitä mieltä, että ajatuksen voimalla ne pystyy pitään kurissa ja joku päivä et enää huomaa, että sulla on "outo olo", koska oudosta olosta on tullut se ns. "jokapäiväinen olo".

Tää vaihe, jolloin elät siinä kahdessa olossa (normi, terve, normi vuorotellen) on kaikista eniten perseestä. Mitä pienempi se ero on normaalin ja terveen välillä, sitä herkemmin sen huomaa. Aluksi kun oli ihan paskana, niin ei ollut mitään käsitystäkään siitä, mikä oli se "normaali olo". Mitä lähemmäs normaalia mennään, sitä perseempi fiilis mulla on. Vaikka tiedän, että voin paljon paremmin kuin 7 kuukautta sitten, niin silti on koko ajan sellainen olo, ettei aina tiedä, onko sitä ees olemassa vai ei.

Mutta kysytään sitten sitä mielen lujuutta sanoa itselleen, että "olen tässä penkissä nyt ja istun tässä" tai "selkäni ei tipu matkalle, vaikka aivoni niin sanovatkin". Tai "seison nyt omilla jaloillani, vaikka aivot väittävät, että tipun maan läpi". Se on kun tuo pää ja kroppa ei toimi yhteen, kun niskan asento ja raajojen asentotunto on muuttunut, niin aika hanurista. Onneksi ei sentään tullut vielä sokeus ja sisäkorvavamma ja pikkuaivovaurio. Tosin mistäs sitä tietää. Kyllähän tossa kaikki aivohermot venyy aikalailla, etenkin just autokolarissa, missä se penkin päännoja yleensä on liian matalalla ja niska pääsee kippaamaan ihan sieltä ylhäältä.

Mutta ylipäänsä retkahdusvammassa on kyseessä hermokudoksen mobilisoinnin lisäksi tietenkin hermosolujen uudelleen opettaminen siihen, mitä niiden pitää tehdä. Mitä enemmän treenaa, sitä parempia tuloksia tulee. Tämän takia varmaaan retkahdusvammapotilaita kehotetaan nopeasti normaaliin elämään. Toki sen sitten voi estää juuri se, että kiristää tai sattuu niin perkeleesti. Itselläni alkoi se vaihe viime viikolla ja en tiedä oikein, miten ihmeessä siitä pääsee eroon. ;)

Ps. Mulla on niin superherkkä hermosto, että siksi kuulemma tunnen kaikki jutut "pirun tarkasti". Äitillä ja siskolla on sama - geeneissä. Mutta miksi? Siihen en osaa sanoa mitään...

Ohhohhoijaa.... :=>

Ruokavalio pitäisi olla gluteeniton, maidoton ja sokeriton + vähähiilihydraattinen, että suolisto toimisi ja nyt humpsahti kokonainen Salmiakki-maitosuklaalevy ja kahvila Nisperossa oli unelmatorttua, jonka sorruin ostamaan. Hupskeikkaa. No, vastapainoksi hörpin nyt kamomillateetä.

Kävin Kinesiologisessa hoidossa. Menin hoidattamaan tätä kiristystä, mutta lihastestauksella tulikin kaikkea muuta hoidettavaa. Kiristykset ovat kovat ja kävely tuskaa, kun lonkka ei oikein kestä astumista, mutta kokonaisolotila parani. Olen joskus ennenkin huomannut hoidon jälkeen, että henkinen olotila on todella hyvä, vaikka lähes kaikki oireet ovat vielä jäljellä. Tänään tehtiin niskalihasten tasapainotusta ja aivojen uudelleen ohjelmointia. Elämä on yksinkertaista. Lapsi imee itseensä ympäristöstä kaiken kuin sieni. Luo itselleen ajatusmallit alle 5 v. Sitten tulet aikuiseksi, etkä tajua, että toistat lapsena luomiasi ajatusmalleja vuodesta toiseen. Ja sitten vielä kaiken lisäksi saa sitä kohtelua ympäristöstä mitä odottaa tai pelkää saavansa. Ensin sitä tulee tietoiseksi ajatusmalleista ja seuraavaksi haluaa yrittää muuttaa reagointitapaansa ja omaksumiaan ajattelumallejaan. Tuo viimeinen asia tuntuu olevan hitainta: Esim. Uskoa olevansa kaikin tavoin ihan hyvä tyyppi, jos on enimmäkseen saanut lapsena kaltoin kohtelua ja tulkinnut sen itsestään johtuvaksi. Minulla tämä vammautuminen on johtanut siihen, että lopulta lähin selvittämään tuota psyykkistä pöytää, kun mistään ei tuntunut oikein löytyvän apua oireisiin ja eläminen fyysisten oireiden kanssa oli sietämätöntä. Ajattelin, että jos minun psyyke tai traumat pitää kehoa sellaisessa tilassa, ettei se lähde paranemaan. No, en tiedä miten asia on edelleenkään, mutta jotenkin selkeämmin erottaa nyt fyysiset oireet ja mihin niissä tarvitsen apua ja sen mitkä johtuu psyykestä. Niin ja sitten tässä vammassahan ne kaikki menevät iloisesti sekaisin, että yrittää siinä selvittää mikä johtuu mistäkin :>...