Samalla tavalla kuin potilaiden elämästä voidaan päättää paperilla, voidaan kirkastaa myös instituutioiden brändiä. Tällä kertaa Kelan välineenä on joka kotiin jaettava wc-paperin korvike Elämässä -tiedotuslehti.Lehden etusivun pääotsikko on nohevasti: "Paperilääkärilläkin on hyvä sydän". Sitähän me emme epäile. Varmaan ovat oikein mukavia perheenisiä ja -äitejä sekä työkavereita nuo Matti ja kumppanit. Sen sijaan paperilääkärikäytäntö kokonaisuudessaan on kulahtanut, sisältö-liftiä tarvitseva muinaisjäänne ajalta, joilloin suomenkansa oli vielä kasa vellihousuja, jotka hyväksyivät moiset perusoikeuksia polkevat ja epätasa-arvoa ruokkivat huonosti perustellut käytännöt mukisematta.
Julkaisussa Kelan johtava ylilääkäri Jorma Järvisalo nokkelasti vetoaa järjestelmän hyödyllisyyteen, ja ylipäänsä olemassaoloon sillä, että "kyseinen systeemi on kaikkialla maailmassa käytössä, eikä se ole Kelan keksimä". Vautsi vau. No, tuo kommenttiahan poistaakin ne faktat, että vakuutuslääkärisysteemissä on puutteita ja että sitä ollaan kovin haluttomia kehittämään, vaikka aihetta olisi. ;)
Erinäiset kansalaisryhmittymät ovat yrittäneet viime vuosina ajaa läpi muutoksia kyseiseen sekasotkuun, toistuvasti ja monelta taholta. On ollut testimonial-painostamista (esim. Helanen), lobbausta medioissa, yhteydenottoja eduskuntaan, suoria kontakteja ministeritasolle, valituksia jopa EU-tuomioistuimeen asti. Ja mikä on lopputulos? Kehittämishaaste on osoittautunut vähintään yhtä vaikeaksi, kuin päästä tuulettamaan edes jonkinväristä pyttyä MM-lätkäturnauksen päätteeksi.
Kelan vakuutuslääkäri Matti Rekiaro puolestaan perustelee paperilääkärikäytäntöä sillä, että se "takaa potilaan oikeudenmukaisen ja tasa-arvoisen kohtelun, kun arvion työ- ja toimintakyvyttömyydestä tekee puolueeton asiantuntija, eikä potilasta hoitava lääkäri". Ajatus on järkeenkäypä, mutta siinä vaiheessa, kun kyseessä on vamma/sairaus, jonka oirekuva ja invaliditeettiaste ovat koululääketieteessäkin kiistakapula, kuten kliinisissä testeissä näkymättömät aivo- tai niskan retkahdusvammat, myös vakuutuslääkärin arvio voi mennä metsään.
Neuropsykologia ei ole koululääketiedettä enää
Arvio toimintakyvystä on varmasti helppoa selkeissä, fyysisisin kokein ja testein todistetuissa sairauksissa mutta siinä vaiheessa, kun kyseessä on vamma, jonka oireet ja haitta perustuvat potilaan subjektiivisesti kokemiin ja suullisesti kuvaamiin oireisiin, kuten on juuri neuropsykologisten oireiden kohdalla aivo- ja niskan retkahdusvammoissa. On naiivia kuvitella, että jokaisen potilaan sairaskertomus noudattaisi koululääketieteen spesialistien laatimaa Käypä hoito suositus -mallia, ja että potilaat voitaisiin jonkun tietyn diagnoosin perusteella niputtaa samaan massaan.
Potilaat ovat yksilöitä erilaisine oireineen ja sellaisina heitä pitää kohdalla myös tukipäätöksiä tehdessä. Tällaisten kliinisissä tutkimuksissa näkymättömien vammojen arvioinnissa paperilääkäri joutuu valitsemaan, uskoako hoitavan lääkärin ja potilaan kertomusta työ- ja toimintakyvyttömyydestä vai, muodostaako oma tulkintansa asiasta asiasta esimerkiksi aikaisempien tapausten, yleisten periaatteiden ja ammattillisten uskomustensa perusteella?
Kelan jutussa Rekiaro korostaa, kuinka potilaan hoitavan lääkärin sairaskertomus on ratkaisun kannalta olennainen dokumentti, suoranaimen 'henkivakuutus'. Suurimmassa osassa tapauksista näin varmasti on, mutta aivo- ja niskan retkahdusvammatapauksissa, joissa selkeät neuropsykologiset löydökset, jotka tekevät potilaasta täysin työ- ja toimintakyvyttömän, voidaan sivuuttaa kovin helposti. Ja koska muita kliinisiä löydöksiä ei ole, voidaan tukipäätös evätä tieteellisen todistusaineiston puuttuessa. Kysynpä vaan, missä vaiheessa neuropsykologia on todettu kuulumattomaksi koululääketieteen alaan?
Kipu on kivaa ja tuska tarkoitus
Toinen hyvä esimerkki tulkinnanvaraisuudesta on kipu. Jos potilas ei pysty nukkumaan, istumaan tai keskittymään työhönsä vaikkapa raastavan hermoperäisen niska- tai selkäkivun takia, mille kuitenkaan ei voida osoittaa syytä hienoimmissakaan tutkimuksissa, hän on silloin vakuutuslääkärisysteemin mukaan useimmiten terve. Tästä päästään siihen, että koululääketiede ei ole kaikkivoipa, vaan sekin on myönnettävä, ettei kaikkia vammoja pystytä todistamaan testein, mutta silti näidenkin potilaiden oikeusturva ja elämänlaatu pitää pystyà takaamaan.
Tähän asti linja on ollut se, että se, mitä ei kliinisissä tutkimuksissa näy, se on potilaan mielikuvituksen tuotetta, sanoivat potilas tai häntä hoitava lääkäri mitä vaan. En siis yhtään ihmettele, että kansa ja myös osa kliinisessä työssä toimivista terveydenhuollon ammattilaisista haluaisi ajaa kulahtaneen ja pahasti paskalta haiskahtavan paperilääkärikäytännön sisäisine kuppikuntineen ja mädäntyneine käytäntöineen alimpaan helvettiin.
Edelleen:
Lehti löytyy PDF:nä täältä.
Tekstit
