http://p3.foorumi.info/niskavamma/viewtopic.php?t=296&start=165
Vaikka tarina on sydäntäriipivän karsea, niin minä uskon vahvasti Pandoran kuntoutumiseen. Älyä, sisua ja rohkeutta löytyy vaikka muille jakaa! Älyä vissiin pitäisi jakaakin sinne Taysin suunnalle enemmänkin...
Herkimpien ei kannata lukea stooria ainakaan iltapuhteeksi. Sama pätee oikeastaan kaikkiin foorumin käyttäjäesittelyihin. Niissä on kuvailtu ääretön määrä kipuja, tuskaa, vitutusta, nöyryytystä ja ihmisarvolla leikkimistä, joiden kohteeksi retkahdusvammapotilas suomalaisessa "terveydenhoito"systeemissä ja vakuutusyhtiöoravanpyörässä automaattisesti tuntuu joutuvan.
Vastapainona näiltä ihanilta ihmisiltä itseltään löytyy elämäniloa, positiivisuutta, huumorintajua, itseironiaa, tsemppihenkeä, empatiaa ja ennen kaikkea uskoa siihen, että joskus asiat on vielä paremmin. Aina kun tuntuu siltä, että se syysflunssa, kakkavaipan vaihtaminen tai ylityökierre uhkaa pilata elämän, kannattaa palata foorumille ja hakea sieltä suhteellisuudentajua. Yleensä omat pikkuhuolet asettuu uuteen valoon, kun lukee noita tarinoita. Tai eihän ne mitään tarinaa ole, vaan totista totta, elämää.
Öitä! En ees kirjoita omasta niskastani tähän mitään tänään.
Tekstit
3 kommenttia:
Hirvittävää, siis aivan käsittämätöntä!! Meni aamukahvit keuhkoihin tätä lukiessa. Pandoran onnettomuustarina oli jo itsessään niin järkyttävä, että tuli aikoinaan itku sitä lukiessa. Ja se itku ei ollut pelkästään sääli-itku, vaan säikähdin todella sitä, että näinkö retkahdusvamman saaneita tosiaan kohdellaan tässä maassa?? Ihan kuin juutalaisia 40-luvun Saksassa! Ja nyt vielä tämä hulluksi leimaamisyritys ja aivovamman ylenkatsominen ... Ennen sitä aina kuvitteli, että vaikka mikä tauti iskisi, suomalainen aina turvassa, kunhan pääsee ajoissa sairaalaan. Paskat. :( :(
Joo, ei voi ku nauraa ja itkee enää... Hittolainen. Nähtävästi kaikki muut saakin apua, muttei retkut ja mahd. aivo-ongelmaiset...
Voi teitä, yrittäkäähän rauhoittua, ettei ihan niskat mene.
Olen miettinyt asiaa ja kaksi neurologia on nyt minulle sanonut, että joskus wishplas-vammoissa oireet ovat hyvin rajujakin ja valitettavasti magneettikuvistakaan ei aina löydy selitystä, sillä niissä on monia poikkeamia, joita ei tunneta.
Ainoa apu on nyt ottaa rauhallisesti, mutta liikkua riittävästi ja odottaa, että oireet menevät ohi.
Sehän se sairaalan näkökulmakin viimekädessä olikin. He kuitenkin tukeutuvat tilastoihin ja näkyviin vaurioihin, jota minulla ei ole ja valitettavaa tosiaan on, että he eivät magneettikuvaa ota, koska tilastollisesti siitä ei löydy selostetta tilalleni ja kun he eivät voi parantaa minua, joten ainoa mitä he voivat on ronkkia minun elämääni ja etsiä sieltä stressitekijät poissulkiakseen sen mahdollisuuden.
Itseäni tietysti asia huolestuttaa, toivon todella, että minulla ei ole aivovammaa, johon olisi olemassa jotakin hoitoa ja yritän olla loukkaantumatta heidän kantaansa vaikka sitä en oikeaksi kokisikaan.
Eniten ehkä mieltä painaa tällä hetkellä se, että kysyin neurologian akuutin osalton hoitajalta, jossa olin vuorokauden, että tuleeko sinne retkahdusvammaisia useinkin ja onko heillä samanlaisia oireita kuin minulla. Kuulemma kohtaukset ovat todella harvinaisia ja yleensä niiden taustalla on aina vakavampi aivovamma. Olisin niin halunnut, että sekin vaihtoehto poistetaan, mutta ehkä se vielä jossain vaiheessa tehdään.
Nyt vain on tärkeintä pysyä rauhallisena ja yrittää hoitaa itseään. En tee muuta kuin hallaa itselleni, jos vatvon onko minua kohdeltu väärin vai ei. Ihminen tekee jossain vaiheessa suuria virheitä tietämättään ja minun virheeni oli mennä kohtauksen aikana sairaalaan. Ehkä, joskus saan selostuksen mikä minua vaivaa, mutta nyt on keskityttävä vain ja ainoastaan terveyteeni ja palautumiseen.
Lähetä kommentti