Mitä tähän ny sanois?

Parempi varmaan olla sanomatta mitään. Ku kroppa on jakissa, ni se on. Mä en enää tiedä, mitä tässä pitäis tehdä. Ihan sama mitä tekee, aina on samassa kuilussa. Yläniska kakkoskohdalta ei vaan pidä. Poikittaiskalvo pääsee jotenki lurpsahtamaan ja koko systeemi sortuu. Päätä kiristää poikittain koko matkalta takaraivolta ja lisäks roikkuu takaraivon sivuilta. Perus. Tää on se sama tunne, johon aina palaan lopulta, kun alan olla enemmän pystyssä ja rasitan itseäni. Jostain puuttuu jotain palasia, kalvoista siis. Ja lihaksista ei ole paljon apua, ku ne tuntuu olevan ikikrampissa.

Vaikka kuinka vääntää koukistajia, niin en saa tarpeeksi pitoa, koska kudosta ei yksinkertaisesti ole riittävästi. Löysä, mikä löysä ja nähtävästi eipä tunnu tuosta tiukentuvan ni millään. Samalla tavalla sippannut, ku kesällä, mut nyt sillä erotuksella, ettei satu päähän. Korvat tosin pamahti tänään lukkoon, samoin silmät on ihan ihmeelliset. Saas nähdä, mitä fyssari sanoo ens viikolla. Tai ei kai tässä mitään sanomista ole, jatketaan samaa settiä hamaan tulevaisuuteen asti ja toivotaan parasta. Ja vissiin lopetetaan käveleminen sit kokonaan, kerta niska ei sitä kestä.

Ihan sama. Varmaan vois välillä taas nukkua, että huomenna voi taas herätä kitumaan. Näin se on mennyt koko ajan. Silmät suljetaan vaan siksi, että huomaa, ettei nukuta ja avataan siksi, että päivän kärsimysnäytelmä voi alkaa. Näillä mennään! Jotkut on tarkoitettu elämään, toiset kärsimään. Ei mee tasan onnen lahjat.

Öitä. :)