Nyt antais mitä vaan, että vois edes kävellä normaalisti mutta aikaisimmin ko. asiaa ei tullut edes ajatelleeksi! Sama juttu esim. autossa istumisen kanssa. Ois aika mageeta, jos joskus vielä vois istua autossa, eikä maata tyynyn kans pidempiä matkoja takapenkillä kyljellään... Mutta turha miettiä jälkikäteen. Menetetty mikä menetetty.
Katse pitää muistaa suunnata kuitenkin aina tulevaisuuteen. Varmaan sellaista elämää, mitä oli ennen kaatumista, tuskin saan koskaan takaisin mutta jos nyt ees jotain rippeitä sais nautittavakseen, niin ois hyvä.
Vaatimustaso vaan nousee joka päivä, kun vointi paranee. Sit kun pystyy kävelee, surkuttelee, kun ei voi juosta. Ja jos joskus voi juosta, harmittaa, kun ei voi loikkia jne. Mutta niin sen pitääkin olla. Askel kerrallaan ylemmäksi saa haasteet riittämään muttei ole liian kova tahti.
Karjalaispappa sanoi hyvin uimahallissa: 'Pidähän tyttö huoli, että sie tuut kuntoon. Oot liian nuori eläkkeelle', ja nauroi paskasesti päälle... Siihen tähdätään. Matkaa on tosin vielä aika paljon.
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti