Illalla kävin vielä kavereiden kanssa läheisessä kaffilassa istumassa 30 min. Pitkästä aikaa pääsin vähän ulos käymään. Lähteminen ei hirveesti houkuttele mutta sitten kun lähtee, niin onhan se ihan piristävää.
Siinäkin tuli käveltyä toinen kilsa. Henki meinas lähteä, kun huimas niin pirusti, mutta pakko siedättää vaan. Ei noista tapaamisista (tai ylipäänsä muiden ihmisten seurasta) nyt koittaa pysyä pystyssä ja keskittyä muiden juttuihin. Itselleen kun ei tapahdu mitään, niin eipähän ole mitään kerrottavaakaan. Mutta onpahan ainakin jotain tekemistä, niin aika menee nopeemmin.
Nyt olo onkin sen mukainen, et on menty. Ei voi ees kuvitella istuvansa koneella ja tekevänsä hommia. Niska on painunut mukavasti kasaan ja tuntuu, että pää painaa sata kiloa. Lisäksi kaularangan alaosa tuntuu siltä, että siellä joku nivelside antaa periksi ja ei kestä painoa. Ärsyttävä tunne, kun yhtäkkiä jalat lähtee alta ja tuntuu, että tippuis 10 metriä alaspäin.
Kun on 7 kuukautta sairastanut, sitä alkaa jo funtsia, tuleeko koko elämäni olemaan tällaista? Jos nämä tuntemukset jatkuu, niin sittenhän tätä elämää ei kannata jatkaa. Sen verran tylsää se on elää alle 30-vuotiaana neljän seinän sisällä ilman, että voi tehdä mitään.
Ja pahinta on, että asia ei selviä muuten kuin elämällä kaiken tän paskan ja kattomalla, mitä tuleman pitää. Mutta aika hanurista. Kaikesta on pitänyt luopua. Ja just kun luulet saavas ees jotain elämän murusia takaisin, oireet muuttuu ja joudut taas myöntään olevas sairas edelleen...
Lopuksi vielä hauska kasku, jonka löysin netistä: Meille on annettu kaksi lahjaa, joita tulisi käyttää mahdollisimman paljon - huumori ja mielikuvitus. Mielikuvitus korvaa sen, mitä emme ole ja huumori auttaa meitä hyväksymään sen mitä olemme.
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti