Mistä tunnet sä ystävän?

Olen säästänyt kaiken aiemman ajatusten vaihdon entisen poikaystäväni kanssa. Ajatellut, että palaan tähänkin asiaan, kun tämä sairastelukriisi on ohi ja pystyisin ajattelemaan asioita "järkevästi". Mutta tiedättekös, tänään niille meileille kävi aivan kuten Pandora päätti tehdä päiväkirjateksteilleen: luin viestit läpi ja päätin säilyttää niistä vain sen, mikä todella on säilyttämisen arvoista.

Tämä tekniikka on toiminut aiemminkin, joten miksi hylätä moista. Phil muistanee sen puolikiloisen puntin paperia, joka tuotettiin aikoinaan, ku olin Kreikassa. Säästelin niitäkin seitsemän vuotta ja sinä päivänä, kun totesin, että kaikki suhteeseen liittyvä pyykki on pesty, silppuroin tuota onnetonta paperikasaa kuusi (!) tuntia. ;) Pointtini oli tuolloinkin sama, halusin valita itselleni tulevaisuuteen mukaan ne ajatukset, sanat ja näkemykset, joista voisin kenties oppia edelleen jotain tai joiden sisältöä haluaisin vielä miettiä tuorein aivoin. Palatakseksi takaisin tämänpäiväiseen meilituhoon totesin että tämän tuoreemmaksi pää tuskin enää voi tulla, joten miksi kantaa mukanaan yhtään enempää mietittävää tulevaisuuteen? Nyt viesteistä ei ole jäljellä atomin hiukkastakaan. Kiitos Pandora myötävaikutuksesta. Tulipahan tämäkin asia käsiteltyä loppuun.

Voipi vaikuttaa julmalta ja hätiköidyltä, mutta älkää huoliko, minulla oli kuukausikaudet pelkkää aikaa kypsytellä tuohonkin suhteeseen liittyviä ajatuksia. Ja muistothan säilyy aina, joskin tässä tapauksessa todella toivon, että aika kultaisi, tai edes hopeoisi, niistä tietyn osan. Mutta jotain hienoa tästäkin kaikesta jäi. Nimittäin tulevaisuudessa voin jälleen kerran nojautua erään suosikkikipaleeni sanomaan ja pitää entistä tiukemmin kiinni kullanarvoisista kulkijoista ja toisaalta päästää entistä helpommin irti niistä, joista uhkaa muodostua oman onnellisuuden ja elämänilon hidaste tai jopa suoranainene este. Tämä on sitä luontaista sosiaalisen elämän kiertokulkua, johon kuuluu myös terve luopuminen niistä asioista ja ihmisistä, jotka rajoittavat pitkällä tähtäimellä omaa kehittymistä ja onnea.

Sen verran itsekäs kannattaa olla, ettei suostu aina aasiksi, jonka ainoa tehtävä on vetää yhtä tai useampaa kivirekeä perässään. Ja tässä kyseisessä tapauksesta reestä oli pakko luopua, koska panoksena on ollut jatkuvasti oma terveys, niin psyykkinen kuin fyysinen. Kuunnelkaa ihmeessä Vladimir Vyssotskinin säveltämä "Mistä tunnet sä ystävän"-kipale, johon suomenkieliset sanat on tehnyt Junnu Vainio ja josta mm. Vesa-Matti Loiri sekä Arja Saijonmaa ovat esittäneet upeat tulkintansa. Tuon biisin hengessä olen niin monesti ajanut veneeni rantaan päästänyt sieltä pois ne ihmiset, jotka eivät halua tai pysty seilaamaan korkeassa aallokossa, saatika myrskyn kourissa. Ja kuten varmasti moni muukin, olen aivan tässä viime vuosina tajunnut, että minulla todella on ollut enemmän näitä veneestä poistujia/poistettavia kuin paatissa paskimmillakin keleillä pysytteleviä tovereita. Ja nyt en missään nimessä tarkoita sitä, että olen tekemässä Tesco-tyyppistä vuosi-inventaariota ihmissuhteistani, vaan enemmänkin sitä, että kriiseissä jyvät todella erottuu akanoista kuin itsestään. Tämä on aikaisemminkin niin monesti todettu, eikö?

Biisin sanat löytyvät mm. täältä:
http://lirama.net/song/69368

Saijonmaan versio:
http://m.youtube.com/watch?desktop_uri=%2Fwatch%3Fv%3DsREk3WmG7Ao&v=sREk3WmG7Ao&gl=US

Jaahas, taidan kuitenkin mennä laittamaan nollani suoraan maanantaina, josko hyvä putki jatkuis ilman pudotuksia. Nyt ranka huutaapi lepoa. <3

Helvetillistä henkilöstöpolitiikkaa

En pystynyt nukkumaan viime yönä. Valvoin 05.24 asti ja syynä ei ollut uusi vuosi eikä tällä kertaa niskakaan, vaan huono henkilöstöpolitiikkaa. Koko illan ajan ketutti, kuinka ala-arvoisesti työntekijöitä voidaankaan kohdella firmoissa. Ja kun tällaiseen käytökseen ei puututa, siitä tulee sallittua ja lopulta jopa jonkinasteinen virallinen toimintakulttuuri. Toisinaan tuntuu, ettei työntekijöihin liittyvällä vähättelyllä ja epäkohteliaisuudella ole mitään rajoja. Juuri kun sitä on kuvitellut kuulleensa pohjanoteerauksen, joku pistää vielä pahemmaksi.

Aloin miettiä aiempia työpaikkoja ja negatiivisia kokemuksiani työntekijänä. Jos kirjoittaisin kaikki mieleeni tulevat vääryydet, jatkaisin tätä ensi vuoteen asti, mutta tässä valitettavimmat pettymykset, joita olen joutunut kokemaan. Jatkan juttua taas joku toinen päivä, mutta startataanpa tähän ensimmäiseen osaan kronologisesti vanhimmista kokemuksista. Mitäpä olette mieltä?

1. LUPAUSTEN RIKKOMINEN

Olin muistaakseni seitsemännellä luokalla, kun sain ensimmäisen satunnaista pidemmän kokemukseni työelämästä. Kyseessä oli siis TET-harjoittelu ja minut oli valittu urheilukauppaan myyntiharjoittelijaksi. Muistan, kuinka kävin kysymässä myyjän paikkaa yrityksen johtajalta ja hän lupasi sen oitis minulle. Odotin ensimmäistä työpäivä kuin kuuta nousevaa, ja olinkin liikkeessä puoli tuntia ennen virallisen työaikani alkua. En ollut nukkunut koko yönä, koska mietin osaisinko käyttää kassaa, miten asiakkaita pitäisi kohdella ja kuinka paljon kehtaisin kysellä kokeneemmilta myyjiltä lisätietoa.

Turhaan olin jännittänyt kaikkea, sillä toisin kuin minulle oli luvattu pesin tuon kaksiviikkoisen yrityksen pakettiautoa kellarikerroksessa, missä ei ollut pelkoa törmätä yhteenkään asiakkaaseen saati työtoveriin. Ja kun auto oli puhdas, pumppasin myyntiin menevien pyörien renkaisiin lisää ilmaa sekä pyyhin vanhimmista malleista pölyä. Voitte arvata, että hieman vitutti, mutta eipä tuon ikäisenä untuvikkona uskaltanut sanoa kellekään mitään. Otin käskyt, solvaukset ja rikotut lupaukset vastaan hymy korvissa, ja kaunistelin totuutta tehtävistä myös opinto-ohjaajalleni. Kotonakin tyydyin mainitsemaan vain ohi mennen, ettei harjoittelu ollut ihan sellaista, mitä minulle ole luvattu. Seuraavana vuonna kävi onnellisemmin, kun työllistyin Lahden Ahkeran seuratoimistoon TETin ajaksi.

2. EPÄSELVÄT TAI PUUTTUVAT TYÖOHJEET JA TUKI

Ensimmäinen varsinainen palkkatyöni oli toimia suuren tehtaan siistijänä. Pääsin työhön isäni kautta, kuten lukuisat muutkin ikäiseni nuoret. Kuinka onnellinen olinkaan, että saisin tienata 7 euroa tunnissa tehdassiistijänä. Suurin osa ystävistäni ei nimittäin saanut töitä tuona kesänä. Vaikka toisin väitetään, niin kaupungin tarjoamat paikathan menevät perinteisesti kaupungin työntekijöiden lapsille, ja se mitä jää jäljelle, jaetaan haaskana muille.

Ensimmäisenä päivänä ilmoittauduin tasan kello 6.45 kunnossapitopäällikön toimistoon ja odotin innolla perehdytystä. Mutta kappas, talon toinen siistijä, oletettu esinaiseni ja opastajani, olikin kesälomalla ja toinen sairastunut äkillisesti. Kieltämättä pisti hiukka jännittämään, että kuinkahan työssä tulisi käymään, kun piti selvitä täysin yksin. Parin viikon päästä saisin kuulemma kokeneen kesätyöntekijän parikseni.

Niinhän siinä sitten kävi, että kantapään opin, mikä ero on kuiva- ja märkämoppitekniikalla, miksi johtoryhmän tiikkistä kokouspöytää ei saanut pyyhkiä vahvasti emäksisellä aineella tai miksi telehuoneessa oli kiellettyä käyttää alumiinisia mopinvarsia. Kokemuksen kautta myös opin, että kaihtimien säleitä ei tarvitse pyyhkiä yksitellen, vaan ne voi pestä tietyillä apuvälineillä puolet nopeammin ja helpommin. Lisäksi sain karvaan opetuksen, että lattivahaa ei koskaan saa jättää "hautumaan" ruokatunnin ajaksi, eikä miesten vessojen pönttöjä putsata ilman vuotamattomia kumihanskoja ja hengitysuojainta.

Voitte arvata, kuinka paljon paskaa ja aiheettomia loukkauksia sain niskaani tuosta mokailusta? Ja kun puolustin itseäni esimiehelleni, vastauksena oli harvasanainen murahdus: "toivottavasti oot fiksumpi ens kesänä tai ei tartte tulla enää. Tällaisia tilanteita nyt vaan sattuu ja sillä sipuli". Minun mielestäni ei kyllä saisi sattua. Tällä kertaa minulla oli onni matkassa, enkä tappanut itseäni tai muita. Isossa tehtaassa olisi päässyt suht helposti hengestään, koska työhön opastus oli puutteellinen ja työ sisälsi paljon turvallisuusriskejä, väärin toteutettuna. Ilouutisena kerrottakoon vielä, että olin muuten tehdassiistijänä lopulta neljänä kesänä, joista viimeisenä kahtena olin kesistiimin vastuuhenkilö ja uusien tulokkaisen opastaja. Niinä kesinä untuvikot saivat sellaisen perehdytyksen, että vanhemmatkin vakkarisiivoojat kuuntelivat sitä haltioituneena.

3. TÖKERYYKSIÄ JA TURHAUMIA RANSKASSA

Kun täytin 18, minut bongattiin lukuisten sattumien kautta töihin pariisilaiseen mallitoimistoon. En vieläkään käsitä, millä avuin sinne pääsin, koska olen kaikkea muuta kuin huippumalliainesta. Tällainen malliksi "pätkä", enkä riittävän laiha ja ajatusmaailmakin oli jotain aivan muuta kuin itäblokista Pariisiin tienaamaan tulleilla tylleröillä. Jos ollaan rehellisiä, lähdin ulkomaille kolmesta itsekkäästä syystä: ilmainen matka ja asunto, työ olisi jotain muuta kuin siivoamista ja halusin kapinoida äitini ylihuolehtivaisuutta vastaan.

Tuolla työmatkalla kaikki meni alusta asti päin persettä. Ensimmäisessä asunnossamme oli hometta ja pian yskimme keuhkot pihalle ystäväni kanssa. Myös asunnon omistajassa oli jotain todella hämärää ja salaperäistä, joka selvisi meille myöhemmin puolivahingossa. Vuokraisäntämme kävi meidän kiertäessämme castingeissä ja testikuvauksissa nuuhkimassa alusvaatteitamme. Ja kyllä, niitä käytettyjä. Hyi saatana. Viikon ruikutuksen jälkeen saimme onneksi uuden asunnon. En muuten ikinä unohda, miltä tuntui raahata 33-kiloinen matkalaukku Pariisin 40 asteen helteessä talon 13 kerrokseen noin puoli metriä leveää portaikkoa, joka oli liukas kuin jää.

Valitettavasti Ranskassa tökeryydet ei jääneet ainoastaan asuntoasioihin, vaan kaikki mikä saattoi epäonnistua, myös epäonnistui. Ehdottomasti huvittavinta oli, että mallitoimisto lähetti minulle neljä vuotta reissun jälkeen laskun, jossa he halusivat veloittaa täysimääräisinä kaikki asumis- ja matkustuskulut. En tietenkään maksanut laskua, koska olimme sopineet muuta. Suomalainen mallitoimistoni hoiti asian ystävällisesti puolestani, eikä minun tarvinnut sillä päätäni vaivata. Mutta olipas kuultaa opettavainen matka! Tuskin olen oppinut missään ulkomailla yhtä paljon varovaisuutta ja huolellisuutta, kuin toimiessani ranskalaisten malli- ja mainostoimistojen heittosäkkinä. Sanaakaan en muuten puhu ranskaa - saksaa, englantia ja ruotsia kylläkin - mikä saattoi myös hieman vaikeuttaa kanssakäymistä Ranskanmaalla. ;)

Jatkuu joskus...

VOIVOI

Jos tuntuu siltä, että haluat valittaa sekailaisessa seurassa tai blogillasi ei ole riittävästi lukijoita ruikutuksesi kohteeksi, kokeileppas VOIVOI-klubia. Kaikkea tämä moterni wöödweaipwep sitten mahdollistaakin. Muistakaahan klubiin liittyessänne, että tämäkin sisältö on sitten julkista ja Kuukkelin löydettävissä. Mut se on sitten voivoi. ;)

http://th-th.facebook.com/group.php?gid=72081420299&v=wall

Maailman seitsemän ihmettä

Muistanette maailman seitsemän ihmettä? Nuo rakennukset ja monumentit, jotka listasi aikoinaan kreikkalainen arkkitehti Filon Bysanttilainen? Ohessa olevassa kuvassa on hollantilaisen taiteilijan Marten Heemskerchin näkemys ihmeistä. Ylhäältä alaspäin ja vasemmalta oikealle:

1. Gizan suuri pyramidi
2. Babylonin riippuvat puutarhat
3. Artemiin temppeli
4. Zeuksen kuvapatsas Olympiassa
5. Halikarnassoksen mausoleumi
6. Rodoksen kolossi ja
7. Faroksen majakka.

Minunkin täytyy saada tehdä oma vastaava listaukseni maailman seitsemästä ihmeestä. Tämä ei vedä vertoja monipuolisuudessaan Bysanttilaisen luokittelulle, mutta yritetään.

1. Hermosto
2. Hermosto
3. Hermosto
4. Hermosto
5. Hermosto
6. Hermosto
7. Hermosto.

Monet ehkä arvaavatkin, miksi moinen luokittelu. Jep, jep. Oon ollut koko päivän erittäin vähän sairas tai erittäin hyvin voiva toipilas. Tuntemattomat ovat siis hermoston tiet. Katsotaan, millainen päivä huomenna. Erikoista, erikoista, mutta en missään nimessä valita. Sen sijaan olen varautunut jo maailman historian suurimpaan floppaukseen. Pessimisti ei pety. ;)

Lisää ihmeistä:
http://fi.wikipedia.org/wiki/Maailman_seitsem%C3%A4n_ihmett%C3%A4

Sauna, viina ja Berni

Ei pitäisi kirjoittaa näin, mutta kirjoitan silti. Jos sauna, viina ja tervan sijaan eukalyptys-löylyuute sekä tuo terapeuttisen koiran seura saa näin hyvän olon, niin suosittelen ehdottomasti löylyttelyä, päihtymistä, hämäriä uutteita sekä eläimen hankintaa. Tosin, eläintä ei kannata miksikään sosiaalihoitajaksi tai psykologiseksi ottaa pelkästään. Siitä pitää pystyä myös huolehtimaan muuten.

Aiheeseen liittyen hyvä juttu blogissa, jonka juuri bongasin.
http://theniiskunaiivi.blogspot.com/2009/12/aiti-aiti-osta-mulle-koira.html

<3

Ohi on! ;)

"Anna mun elää mun elämää!"

Olen erittäin eläväinen, seurallinen, aktiivinen ja aikaansaava persoona. Nautin pienestä positiivisesta paineesta, otan toisinaan riskejä ja elän joidenkin mielestä ns. veitsen terällä. Olen ollut tällainen pikkutytöstä asti, joten kyseessä ei ole mitenkään uusi tai epänormaali tapa toimia. Ette arvaakaan, kuinka koomista on kuulla analyysejä, joissa ihmiset, joita en edes kunnolla tunne, ruotivat, miten olen ajautunut milloin korkeakouluopintojen, yrittäjyyteni tai milloin lukuisten eri harrastusteni takia tähän kaaokseen. Ja asiaa ei tietenkään auta yhtään, että tykkään provosoida näitä spekulaatioita joskus ihan omaksi huvikseni.

Muistan ikuisesti, kuinka ylioppilaskirjoituksia ennen puhuttiin koulun pihalla ringissä, kuinka paljon kukakin hikari on valmistautunut ylppärikirjoituksiin. Kun suurin osa kavereistani vähätteli panostustaan kokeisiin, ilmeisesti selittääkseen mahdolliset epäonnistumisensa ulkoisilla tekijlöillä, kerroin minä suurieleisesti, miten olin opiskellut neljä kuukautta yötä päivää kofeiinipillereiden, energiajuomien ja kaffen avulla. Höystin vielä tarinaa niin, että sanoin muuttaneeni lukulomaksi Helsinkiin, jottei kukaan voisi häiritä lukemistani kotikaupungissani.

Kyllähän minä paljon luin, mutten ikinä neljää kuukautta yötäpäivää. Ja Helsingissäkin olin vain siksi, että sattui olemaan niin pirusti kuvauksia ja tutulla asunto tyhjänä. Voitte kuvitella, kuinka paljon repeilin keskenäni, kun luokkatoverini pähkäilivät vielä arvosanojen saamisenkin jälkeen, olinko puhuinut totta vai vedättänyt heitä huonolla huumorillani. Ilmeisesti he uskoivat juttuni, koska muistan koulumme terveydenhoitajan pysäyttäneen minut museosiiven käytävällä ja kuiskanneen varovaisesti korvaani, että "meillä olisi hieman puhuttavaa opiskelustressiisi liittyen". En tosin ehtinyt jutella terkkarin kanssa, koska ilmeisesti saamani keskinkertaiset arvosanat olivat paljastaneet totuuden panostukseni määrästä.

Oli tätä reippautta, energisuutta, sosiaalisuutta ja superpuuhastelua havaittavissa jo ennen lukiotakin. Alle ala-asteikäisenä yleisurheilukoulun ohjaaja valitti, että harjoituksissa ei saisi puhua papattaa kavereiden kanssa kaikilla tauoilla, vaan sinne tultiin treenaamaan. Ai niinkö? Mä olin jotenkin käsittänyt, että siellä saisi myös tutustua uusiin kavereihin ja pitää treenien välissä kivaa sosiaalista puuhaa yllä... Ylä-asteella puolestaan, kun suurimmalle osalle luokkalaisiani ei opiskelu juuri maistunut, minä ahkeroin sitten muidenkin edestä. En edes tiedä miksi. Kai huvin vuoksi. Muistan, kuin tein toisinaan läksyt etukäteen viikkokausiksi. Ja kuinka surkeeta olikaan, kun opettajat läksyttivät minua liiasta ahkeruudesta ja energisyydestä vedoton niinkin typerään asiaan, kuin tasavertaisuus. Useimpien maikkojen mielestä koko luokan piti nimittäin edetä samalla tahdilla. Mielestäni tämä kyllä kertoo vain opettajien vajavaisista taidoista luotsata eri kehitysvaiheissa olevia ja eri motivaatiolla varustettuja oppilaita.

Superpuuhastelun lisäksi olen rakastanut riskejä koko pienen elämäni. Näkeehän sen jo tämänhetkisestä elämäntilanteestani, että olen tykännyt elää täysillä ja valinnut yleensä vaihtoehdon, johon liittyy suurempia haasteita ja enemmän tekemistä. Toisinaan täysillä eläminen on ollut totaalista koheltamista, mutta mitään menojani ja tekojani en oikein osaa katua. Kaikesta paskasta huolimatta olen tippunut tassuilleni ja vieläpä oppinutkin jotain samalla. Haavat on nuoltu jo moneen kertaan ja samoja virheitä en ole tehnyt koskaan useammin kuin kolmesti.

Ensimmäinen suurempi ammattillinen riskini liittyy lukioaikoihin, milloin päätin, että hakisin lukemaan psykologiaa ja luinkin pääsykokeisiin puoli vuotta. Jotta varmasti saisin itseni opiskelemaan, päätin myös kirjoittaa reaalissa vain tämän yhden aineen. Kaikki tai ei mitään, sanoin psykan maikalle, joka yritti ylipuhua minua opiskelemaan muutaman kurssin uskontoa tai filosofiaa, varmuuden vuoksi. Olihan hänellä ihan fiksu peruste. Jos en olisi osannut vastata kaikkiin psykologian kysymyksiin ja/tai jokeriin, en olisi saanut tavoittelemaani laudaturia reaalista. Kirjoitin psykologiasta pistettä vaille täydet pojot, mutta valitettavasti papereistani ei muuten ollut mitään apua yliopistoon pääsemisen kanssa.

Näitä juttuja voisi kirjoittaa elämän täydeltä, mutta jääkööt. Enää 40 minuuttia ja minun uusi parempi vuoteni alkaa. Mutta se, miksi halusin tämän jutun kirjoittaa, liittyy erääseen kaveriini, jonka kanssa meilailin kuluneella viikolla. Kaveriin, joka jaksaa aina vaan jankata tästä samaisesta asiasta, eli kuinka elämästäni on tullut yhtä kaaosta. Hänen mielestään syynä on asemani yrittäjänä sekä liian kovaopiskelutahti. Ja tiedättekö, mikä on huvittavinta, että tälläkin hetkellä tuo frendini on sitä mieltä, että elämäni on hektistä ja hallitsematonta kaaosta.

Niin, kai se sitten siltäkin voi näyttää, kun kirjoittelen blogia kuitenkin päivittäin, piipahdan ihmisten ilmoilla sosiaalisessa yhteisössä eli Facebookissa pitkin päivää ja poistun nykyään asunnostakin joka päivä pikkukävelylle. Ja herranjestas sentään, nyt matkustin jopa anoppilaan asti, tähän seitsemän kilsan päähän, joskin makoilemaan ja ottamaan entistä rennommin. Ystäväiseni, älä huolehti. Tai ihanaa että huolehdit, mutta keskitä ajatuksesi vain todellisiin murheisiin. Kuinka paljon stressiä aiheuttaakaan sellaiset huolet, jotka eivät koskaan toteudu. Joululahjapipon sanomaa lainaten toivon, että "Annat mun elää mun elämää". Näin on aina ollut hyvä, ja tulee olemaan jatkossakin. Huoli pois. <3

Päätös on sinun

Onko lääkepurkkisi puolityhjä vai puolitäysi? ;) Olipa niin tai näin, erinomaista uutta vuotta 2010 itse kullekin. Tuokoon uusi vuosi rohkeutta, rakkautta, reippautta ja riemuja, mutta myös sopivassa suhteessa haasteita, hankaluuksia ja haikeutta. Tämä yhdistelmä pitäköön mielen nöyränä ja saakoon arvostamaan elämän pieniä, ja suuriakin, ihmeitä. Se, mikä ei tapa, sattuu aivan saatanasti. Ja lopulta myös kasvattaa!

<3

Winter Wonderland

Hyalganin ihme

Ei kai tässä muuta voi sanoa, kuin että olisi pitänyt uskoa ammattilaista, joka ehdotti vissiin 6 kuukautta sitten ensimmäisen kerran, että pistetään vähän tukigeeliä niskaan. Mut kato ei, ku pelkäsin niin paljon sitä asentoa, missä homma hoidettaisiin. Päin makuulla, pää siinä hoitopöydän reunassa, leuka rinnassa ja koko ranka laskettuma pöydän taittuvan osan avulla alaspäin 45 asteen kulmaan. Lisäksi kädet piti olla lantiossa kiinni, jotta lääkäri pääsee riittävän tukemaan asentoon ja piikittämään just siitä kulmasta, mistä parasta.

Ensi kerralla uskon sitten viisaampiani, jos ne jotain tuollaista ehdottaa. Tää niska on aivan erilainen pistoksen jälkeen. Vaikka nolla ny muljuu miten muljuu, niin C2 ei ole vetänyt hirveitä kilareita kertaakaan Hyalganin jälkeen. Uskomatonta. Onhan Isolla E:llä aina ollut mun 120-prosenttinen luotto, mut nyt se nousi vahvistui vaan lisää. Myös hermovammailu poskesta loppui. Pari päivää se kipuili ja se siitä. Ja jotenkin tuntuu, että vointi senkun kohenee, mitä pidempi aika piikistä on. Vielä kun silmät kestäis konetta, että sais alkaa tehdä duunia, mutta ei liikaa kerralla. No, pikkuhiljaa, pikkuhiljaa!

Tiedättekö, huomenna olisi kaverilla uuden vuoden kemut ja voisin kuntoni puolesta lähteä niihin. Mutta koska olen älykäs ja oppiva yksilö, en edes ajattele meneväni. Niin paljon kuin mieli tekisi. Mutta ei. Jään tänne karvapallon kanssa suojaan paukuilta. :) Hyvä minä, kiitos että minulla on rohkeutta vastustaa tätä houkuttelevaa kiusausta. Ja suoraan sanoen, ei mua edes houkuta katsoa, kun iso porukkaa juo viinaa ja alkaa kuitenkin puhua äänekkäästi ja hermosto laukeaa. Ja sitä paitsi en ole käynyt paikassa aiemmin, niin ei voi tietää, millaiset istumamahdollisuudet siellä on. Ja kun mukaan tulee myös vieraita ihmisiä, en todellakaan jaksa mennä selittelemään kaikille heille tilannettani. Enkä etenkään makoilemaan mihinkään sohvan kulmaan sirkuseläimeksi. ;)

Historiallisia hetkiä

Päästin pihalle Bernin ja takaisin tuli jääkarhu. Aikamoinen kaiffari valkoisen lumivaipan alla. Siellä se kölli tyytyväisenä valaistujen kuusen oksien alla lumeen puoliksi hautautuneena. Vasta kun nälkä tuli, haukkui pari kertaa, että kävin sisälle päästämässä. Onneks tuo kaveri on niin fiksu, että kun minä olen yksin ja joudun kuivauspuuhiin, hän osaa jo laskeutua maaten. Tietää, että siitä asennosta on helpompi askarrella . Nyt on tyytyväinen poika lämmityshuoneen oven edessä sulattelemassa. Poika ei vielä tiedäkään, että hän perii kaulatukeni, kun en enää käytä sitä. Sen verran monta kertaa kaveri on yrittänyt sen mun kaulasta viedä, että täytyyhän se paketoida Pontukselle ensi jouluksi.

Minäkin olen vain tyytyväinen, jos suinkin pääsen eroon kaulatuesta. Tämänpäiväinen fyssarin peruutus on askel kohti sitä. Toista kertaa koko potilasurallani saatoin jättää aikani välistä. Fyssari vastasi, että loistava juttu ja ei huolta, niska kuntoutuu kyllä loppuun asti, mutta otetaan seuraavalle viikolle kysymysmerkkiaika. Kysymysmerkkiaika on sellainen, että menen jos menen, ja voin sen perua vaikka 15 minuuttia ennen. Kun ei noista nikamista koskaan tiedä, mihin ilmansuuntaan ne sit ens viikolla jo osoittaa ja fyssari, jos joku tietää tämän.

Luulen, että lukon aukeaminen johtui siitä, että miekkonen sai nitkutettua nollaa auki sen verran, ettei se enää tunnu olevan kierteellä niin pahasti. Tai ehkä hermoston herkkyys on kadonnut sen verran, ettei suojajännitys iske samassa määrin päälle, kuin aiemmin. Ei mitään väliä, kunhan toimii. Ihan sama, vaikka ois törkätty sementtiä piikillä tai pultattu paikoilleen ruuvilla tonttujen toimesta. Käy käy, kunhan olo on hyvä.

Taidanpa tämän kunniaksi sujauttaa kahviini kermalikööriä, joskin mitkään juhlat ei ole kyseessä, koska edelleen nolla jakittaa, vaikka se onkin parempi. Sen jos minkä olen tämän vajaa kaksivuotisen kanssa oppinut, että koskaan ei ole hyvä hetki iloita _liikaa_. Onnellinen, kiitollinen ja tyytyväinen pitää pienestäkin edistyksestä osata olla, mutta turha lyödä hirveitä panoksia pöytään pysyvän paremman voinnin puolesta. Keho rankaisee aina. Ennemmin tai myöhemmin, kunnes todella on ollut useita kuukausia ilman oireita. Ja sittenkin voi käydä mitä vaan, mikä muuttaa tilanteen silmänräpäyksessä päinvastaiseksi. Joskus kauhulla mietinkin, mitenköhän psyyke jaksaisi, jos tämä kaikki alkaisi välittömästi alusta, kun olis juuri päässyt kuntoon. Toivottavasti ei tarvitse testata moista skenaariota. <3

Xmas 09

Nättiä on

Hendrixin tie Helsingistä Pirkanmaalle

jimillä on kaksi tarinaa. Toinen niistä liittyy heebon näyttävään uraan, toinen minuun. Tämä purppuranpunainen Jimi killuu nykyään mieheni pikkuveljen lapsuudenkodin huoneen viistokatossa. Samaisessa katossa, johon muuten muksautin pääni tänään, mutta ei tullut seurauksia! Kyllä se kuula kestää yllättävän paljon.

Jimi tarttui mukaani Hesasta 2003, jolloin mieheni pikkuveli, olkoot vaikka Johannes, täytti vuosia. Olin jo hetken aikaa miettinyt, miten ilahduttaa nuorta miestä, joka ei välittänyt niinkään materiasta, eikä etenkään krääsästä, jota ihmisille usein lahjaksi tupataan ostaa, kun muutakaan ei keksitä. Musiikkimiehellä oli jo nuottiteline, nuotit, vahvarit ja soitin, joten mitään hyödyllistä en pystyisi hänelle hankkimaan. Niinpä päätin olla ostamatta mitään, kunnes silmiini osui tuo purppuranpunainen 2,6 m x 1,5 m Jimi.

CASIOT JA ROLANDIT

En arvosta itsekään krääsää ja tykkään fiilistellä musiikin parissa, joko itse tuotetun tai muiden tulkitseman. Opin soittamaan pianoa 4-vuotiaana, en tosin vieläkään tiedä, miten. Eikä tiedä kukaan muukaan. Yks päivä olin huutanut huoneestani äidille, että tuuhan kuuntelemaan, minä soitan pianoa! Äiti pyöritteli silmiään ja totesi, että tyttö tarvitsee selkeästi lisää koskettimia. Vanhassa muovisyntikassa oli vain pari oktaavia, sillä saattoi soittaa vaan kahta kosketinta kerrallaan ja taidot riitti useampaan. Muistaakseni 6-vuotislahjaksi sain ihka oikeat Casinon sähköurut, jotka vaihtui nopeasti isompiin ja tehokkaampiin mööpeleihin.

PIANOTUNNEILLA

Tuohon aikaan, ennen ala-astetta, taisin käydä pari kertaa pianotunneillakin. Ensin yksityisellä opettajalla Lahdessa Vesijärvenkadulla, mikä tosin päättyi yhtä surkeasti kuin oli alkanut, sillä opettaja oli ekalla tunnilla kännissä, eikä pystynyt kunnolla puhumaan saati opettamaan. Äiti haki meikäläisen pois ilmoittaen, ettei maksa viinanjuomisesta. Ja minä puolestaan ilmoitin äitille, etten enää IKINÄ mene pianotunneille, vaan haluan opetella soittamisen itse. Toisin kävi, kun löysin vihdoin mukavan ja minua ymmärtävän opettajan, Tiinan. Tiina opetti aikoinaan musiikkia Joutjärven ala-asteella ja pidin hänen innostavasta ja iloisesta asenteestaan alusta asti. Ei virsiä, ei 50-luvun Beatlesiä, eikä lastenlauluja. Jesh!

Äidin vihjauksesta Tiina alkoi opettaa minua torstaisten musatuntien jälkeen. Korjaa äiti jos olen väärässä, mutta minulla on sellainen mielikuva, että maksoimme Tiinalle opetuksesta 10 markkaa joka toinen kerta. Jotenkin muistan elävästi, kuinka kannoin sen ryppyisen setelin suht polleena Kyproksen tuliaisena saadussa pinkissä lompakossani. Tuohon aikaan suurin osa ystävistäni soitti Lahden musiikkiopistossa tai konservatoriossa, joiden lukukausimaksuihin meillä ei olisi ikinä ollut varaa, eikä ilmeisesti haluakaan investoida. Ne pennoset laitettiin meidän kolmen lapsen yleisurheiluharrastukseen.

Tämä toinen soittotuntisessio kesti jopa pari vuotta, kunnes totesin opettajalle, että olen jo riittävän hyvä, enkä jaksa enää harjoitella tuttuja kuvioita. Pystyinhän säestämään itseäni, kun lauloin ja osasin soittaa korvakuulolta levyiltä kuuntelemani kappaleet. Tiina oli muuten samaa mieltä. Olin tuolloin tokalla luokalla eli kahdeksan, eikä minulla mitään absoluuttista säveltäkorvaakaan kyllä ollut.

BÄNDIJUTTUJA

Ala-asteelta lähtien olenkin ollut mukana yhdessä jos toisessa bändissä niin soittajana kuin laulajana. Enemmän ensimmäistä, vaikka kyllähän minä viisi vuotta harrastin laulamista vakavamminkin. Yliopistoaikoina soitin Lines of Leaving -nimisessä vaihtoehtorock-pumpussa, joka muuten tekee edelleen musiikkia, jossa on sanomaa. Bändin omistama levy-yhtiö on Independents Sounds Oy ja viimeisin albumi The Battle of Humanity. Musiikkia voipi kuunnella mm. http://linesofleaving.com tai http://myspace.com/linesofleaving -saiteilta.

Tuohon rock-aikaan ryhmän paine pisti hankkimaan hienosoundisen ja arvostetun merkkibrändin koskettimet. Niinpä jossain suuremmassa aivotoiminnan häiriössä (jo silloin;), ostin törkeänhintaisen Rolandin sähköpianon. Tässä oli vain yksi ongelma, se painoi 15 kiloa, koska siinä oli aito vasarakoneisto. Enkä muuten saanut sitä nostettua edes autoon ilman kundien apua. Niinpä Roland lähti myyntiin 4 kuukauden päästä hankinnasta. Ei ollut mennyt kaupalliset opinnot hukkaan, koska sain siitä 2050 euroa ja olin itse maksanut 1750. Ja arvo oli kyllä taatusti pudonnut tuona aikana. Sitten olinkin pari vuotta ilman soitinta, koska en (muka) ehtinyt soittaa työni takia. Kun vihdoin sain aikaa itselleni, eli kun kaaduin helmikuussa 2008, päätin hankkia uuden soittimen. Silloin sai painavat Rolandit jäädä, ja investoin markkinoiden kevyimpään Yamahaan. Olen soittanut sitä about 20 kertaa haverin jälkeen, viimeksi jouluna. Mutta ehkäpä ensi vuonna. ;)

INVENTAARIO

Säästelin lapsuudenaikaisia Casinoitani aina vuoteen 2006 asti (arvotavarana;), kunnes päätin inventoida elämäni muuton yhteydessä ja lahjoitin urut vähäosaisten keräykseen. Sinne meni yli puolet maallisesta omaisuudestani telttaa, hokkareita, sisustustauluja, pyykkitelinettä ja ainakin 30 kenkäpareja myöten. Kaksi A3:sta tavaraa häipyi nurkistani joillekin, jotka oikeasti niitä tarvitsivat enemmän kuin minä. Tuntuu karsealta ajatella, että joku olisi heittänyt nuokin tavarat kaatopaikalle, missä niistä ei ole kenellekään iloa tai arvoa.

Takaisin Johannekseen ja Jimiin... Musiikki-ihmisenä ja krääsän vihaajana päätin, että Johannes jäisi ilman lahjaa, jossei mitään fiksua löydy. Ja kuin kohtalon oikusta, törmäsin Jimiin eräänä keväisenä päivänä Helsingin Vallilan veturikirpparilla, missä olimme kuvaamassa SOK:n katalogia. Jostain syystä taustalle haluttiin punatiilitaustaa ja sellainen löytyi Flemarin studion vierestä vanhoilta veturihalleilta. Kuvaustauolla päätin piipahtaa Valtterin ihmemaailmassa ja kappas, törmäsin Jimiin ensimmäisellä myyntikojulla. Jimin lisäksi myynnissä oli myös Marilyn, Elvis ja joku kolmas musiikkilegenda, mutta eipä ollut varaa maksaa niistä kaikista.

MITEN JIMI PÄÄTYI MINULLE

Jimin ongelmaksi osoittautui sen valtava koko. Kyseessä oli siis kovasta pahvista/muovista tehty seinälakana, joka oli melkein kolme metriä pitkä, 1,5 leveä ja painoi kuin synti. Ja meikäläinen oli tietenkin junalla liikenteessä. Ei ollut mitenkään mahdollista roudata Jimi-poikaa omin avuin Tampereelle, joten oli turvauduttava leveisiin hartioihin ja voimaan. Niinpä järjestin mieheni synttärit "aivan sattumalta" Linnanmäelle ja auto jätettiin tietenkin Valtterin viereen parkkiin. Ja siinä sitten puolihuomaamattomasti onnistuin ylipuhumaan liikenneturvallisuudesta erittäin tarkan rakkaani, joka inhosi ylitse kaiken myös turhaa sähläämistä, hakemaan Jimin kirpparilta, tunkemaan sen farkku-Volvon katon rajaan etupenkillä istuvien pään päälle möllöttämään, ja lopulta myös ajamaan tämä kyseenalainen kuormausmenetelmä valloillaan takaisin Treelle. Uskon edelleen, että jos kyseessä olisi ollut investointi omaan kotiimme, moista venymistä ei olisi tapahtunut. Mutta kun nyt oli kyse hänen veljensä lahjasta, joustoa löysin.

Näin purppuranpunainen seinälakana päätyi siis Tampereelle, tuohon viistokattoon, jonka olla tälläkin hetkellä löllöttelen. Ja täytyy kyllä sanoa, että on taatusti ollut sekä saajan että antajan tyylinen yllätys, eikä mitään turhaa krääsää. Nyt kun Johannes ei enää asuta tätä huonetta ajattelin kysyä, josko julkka voisi päätyä sinne, mihin se selkeästi nykyään kuuluu, nimittäin meikäläisen seinälle. Satuin pari kuukautta sitten tilamaan purppuranpunaiset Jimin sävyyn sopivat paneliverhot muistamatta koko herran olemassaoloa ennen kuin tulimme tänne pyhien viettoon.

Lisää Jimistä vaikkapa täällä:
http://fi.wikipedia.org/wiki/Jimi_Hendrix

Kirjat ja lukeminen

Niin kiva, kun kirjoja olisi vain lukea ja lukea, ei voi. Eilen imaisin 400-sivuihin romaanin loput 300 sivua kolmessa pätkässä, ja sen huomaa heti tänään otsan juimimisena. Hermot ei tykkää, ku kalvoja ärsytetään jatkuvasti silmien kautta. Ja onhan se aikamoista liikettä kun hyppii riviltä seuraavalle ja kääntelee sivua ja kaiken lisäks vielä pitelee staattisesti raskasta kirjaa käsissään. Se käy hartiaan yhtä lailla, kun läppärillä tai puhelimella surffailu.

Jälleen on alistuttava kehon edessä ja lukea vieläkin pienemmissä pätkissä. Ehkä joku 50 sivua päivässä voisi olla sopiva määrä. Tän päivän ainakin saan lepuuttaa silmiä ihan suosiolla. Onneks on siihenkin tarkoitukseen erinomainen joululahja. Pitää kirjat ja pukit poissa... ;) Väistämättä sitä miettii, että mitähän sitä _oikeesti_ voisi tehdä niitä päivinä, kun hermosto on todella ärtynyt ja kaikki aistit herkillä? Ei vissiin mitään paitsi olla hiljaa ja pimeässä ilman, että kukaan häiritsee. Elämää se sekin, vaikkei kaikille maistuiskaan. ;)