"Anna mun elää mun elämää!"

Olen erittäin eläväinen, seurallinen, aktiivinen ja aikaansaava persoona. Nautin pienestä positiivisesta paineesta, otan toisinaan riskejä ja elän joidenkin mielestä ns. veitsen terällä. Olen ollut tällainen pikkutytöstä asti, joten kyseessä ei ole mitenkään uusi tai epänormaali tapa toimia. Ette arvaakaan, kuinka koomista on kuulla analyysejä, joissa ihmiset, joita en edes kunnolla tunne, ruotivat, miten olen ajautunut milloin korkeakouluopintojen, yrittäjyyteni tai milloin lukuisten eri harrastusteni takia tähän kaaokseen. Ja asiaa ei tietenkään auta yhtään, että tykkään provosoida näitä spekulaatioita joskus ihan omaksi huvikseni.

Muistan ikuisesti, kuinka ylioppilaskirjoituksia ennen puhuttiin koulun pihalla ringissä, kuinka paljon kukakin hikari on valmistautunut ylppärikirjoituksiin. Kun suurin osa kavereistani vähätteli panostustaan kokeisiin, ilmeisesti selittääkseen mahdolliset epäonnistumisensa ulkoisilla tekijlöillä, kerroin minä suurieleisesti, miten olin opiskellut neljä kuukautta yötä päivää kofeiinipillereiden, energiajuomien ja kaffen avulla. Höystin vielä tarinaa niin, että sanoin muuttaneeni lukulomaksi Helsinkiin, jottei kukaan voisi häiritä lukemistani kotikaupungissani.

Kyllähän minä paljon luin, mutten ikinä neljää kuukautta yötäpäivää. Ja Helsingissäkin olin vain siksi, että sattui olemaan niin pirusti kuvauksia ja tutulla asunto tyhjänä. Voitte kuvitella, kuinka paljon repeilin keskenäni, kun luokkatoverini pähkäilivät vielä arvosanojen saamisenkin jälkeen, olinko puhuinut totta vai vedättänyt heitä huonolla huumorillani. Ilmeisesti he uskoivat juttuni, koska muistan koulumme terveydenhoitajan pysäyttäneen minut museosiiven käytävällä ja kuiskanneen varovaisesti korvaani, että "meillä olisi hieman puhuttavaa opiskelustressiisi liittyen". En tosin ehtinyt jutella terkkarin kanssa, koska ilmeisesti saamani keskinkertaiset arvosanat olivat paljastaneet totuuden panostukseni määrästä.

Oli tätä reippautta, energisuutta, sosiaalisuutta ja superpuuhastelua havaittavissa jo ennen lukiotakin. Alle ala-asteikäisenä yleisurheilukoulun ohjaaja valitti, että harjoituksissa ei saisi puhua papattaa kavereiden kanssa kaikilla tauoilla, vaan sinne tultiin treenaamaan. Ai niinkö? Mä olin jotenkin käsittänyt, että siellä saisi myös tutustua uusiin kavereihin ja pitää treenien välissä kivaa sosiaalista puuhaa yllä... Ylä-asteella puolestaan, kun suurimmalle osalle luokkalaisiani ei opiskelu juuri maistunut, minä ahkeroin sitten muidenkin edestä. En edes tiedä miksi. Kai huvin vuoksi. Muistan, kuin tein toisinaan läksyt etukäteen viikkokausiksi. Ja kuinka surkeeta olikaan, kun opettajat läksyttivät minua liiasta ahkeruudesta ja energisyydestä vedoton niinkin typerään asiaan, kuin tasavertaisuus. Useimpien maikkojen mielestä koko luokan piti nimittäin edetä samalla tahdilla. Mielestäni tämä kyllä kertoo vain opettajien vajavaisista taidoista luotsata eri kehitysvaiheissa olevia ja eri motivaatiolla varustettuja oppilaita.

Superpuuhastelun lisäksi olen rakastanut riskejä koko pienen elämäni. Näkeehän sen jo tämänhetkisestä elämäntilanteestani, että olen tykännyt elää täysillä ja valinnut yleensä vaihtoehdon, johon liittyy suurempia haasteita ja enemmän tekemistä. Toisinaan täysillä eläminen on ollut totaalista koheltamista, mutta mitään menojani ja tekojani en oikein osaa katua. Kaikesta paskasta huolimatta olen tippunut tassuilleni ja vieläpä oppinutkin jotain samalla. Haavat on nuoltu jo moneen kertaan ja samoja virheitä en ole tehnyt koskaan useammin kuin kolmesti.

Ensimmäinen suurempi ammattillinen riskini liittyy lukioaikoihin, milloin päätin, että hakisin lukemaan psykologiaa ja luinkin pääsykokeisiin puoli vuotta. Jotta varmasti saisin itseni opiskelemaan, päätin myös kirjoittaa reaalissa vain tämän yhden aineen. Kaikki tai ei mitään, sanoin psykan maikalle, joka yritti ylipuhua minua opiskelemaan muutaman kurssin uskontoa tai filosofiaa, varmuuden vuoksi. Olihan hänellä ihan fiksu peruste. Jos en olisi osannut vastata kaikkiin psykologian kysymyksiin ja/tai jokeriin, en olisi saanut tavoittelemaani laudaturia reaalista. Kirjoitin psykologiasta pistettä vaille täydet pojot, mutta valitettavasti papereistani ei muuten ollut mitään apua yliopistoon pääsemisen kanssa.

Näitä juttuja voisi kirjoittaa elämän täydeltä, mutta jääkööt. Enää 40 minuuttia ja minun uusi parempi vuoteni alkaa. Mutta se, miksi halusin tämän jutun kirjoittaa, liittyy erääseen kaveriini, jonka kanssa meilailin kuluneella viikolla. Kaveriin, joka jaksaa aina vaan jankata tästä samaisesta asiasta, eli kuinka elämästäni on tullut yhtä kaaosta. Hänen mielestään syynä on asemani yrittäjänä sekä liian kovaopiskelutahti. Ja tiedättekö, mikä on huvittavinta, että tälläkin hetkellä tuo frendini on sitä mieltä, että elämäni on hektistä ja hallitsematonta kaaosta.

Niin, kai se sitten siltäkin voi näyttää, kun kirjoittelen blogia kuitenkin päivittäin, piipahdan ihmisten ilmoilla sosiaalisessa yhteisössä eli Facebookissa pitkin päivää ja poistun nykyään asunnostakin joka päivä pikkukävelylle. Ja herranjestas sentään, nyt matkustin jopa anoppilaan asti, tähän seitsemän kilsan päähän, joskin makoilemaan ja ottamaan entistä rennommin. Ystäväiseni, älä huolehti. Tai ihanaa että huolehdit, mutta keskitä ajatuksesi vain todellisiin murheisiin. Kuinka paljon stressiä aiheuttaakaan sellaiset huolet, jotka eivät koskaan toteudu. Joululahjapipon sanomaa lainaten toivon, että "Annat mun elää mun elämää". Näin on aina ollut hyvä, ja tulee olemaan jatkossakin. Huoli pois. <3