Terveydestä, sairaudesta ja toipilaisuudesta

Olen mielestäni ollut lukuisia kertoja _terve_ ja elänyt kuten ennen kaatumista. Palannut samoihin arkisiin toimiin kuin ennen onnettomuutta: yrittänyt olla kokonaisia päiviä jalkeilla, touhottanut kaikkea kivaa, kutsunut ihmisiä luokseni, tehnyt töitä valtavalla intensiteetillä ja lopulta pettynyt, kun keho ei kestänyt. Itkenyt ja manannut, kuinka tällainen romahdus on mahdollista viel tässä vaiheessa, kun onnettomuudesta on jo 18 kuukautta. Miettinyt kerta toisensa jälkeen, mitähän ihmettä minä nyt tein väärin, että olen jälleen kuilussa ja kunto floppas täysn.

Kuinka monta päivää toisensa jälkeen olen iloinnut siitä, että vihdoinkin voin tehdä ihan mitä huvittaa. Voin marssia ovesta ulos ja tanssia halutessani ripaskaa bussipysäkillä aamunkoitosta illan hämärtymiseen. Tai käppäillä kauppaan ja ostaa kaks lavallista limsaa ja kantaa ne kotiin ja puntata ne jääkaappiin. Minähän on terve herranjestas sentään, ja voin siis tehdä aivan mitä lystää. Vaikkapa hyppiä narua yhdellä jalalla piikkikoroissa, aivan kuten Orbit. (Sisko, tää oli sulle!;)

Olen puhunut tästä terve-käsitteestä monet kerrat fysioterapeuttini kanssa. Hän on siis tuo viisas nainen, josta olen aiemminkin maininnut. Kuinka monesti olen marssinut hoitoon ja ilmoittanut, että "ei ole mitään oireita, olen terve". Yleensä hän sitten kysyy, että miksi tulin hoitoon, jos voin hyvin. Sitten olen alkanut miettiä lausuntoani uudelleen ja lopulta luetellut, kuinka "olen muuten terve, mutta korvat on lukossa, oikeaan silmään vetää ja sit tohon hartiaan sattuu enemmän ja vähemmän ja itseasiassa silmässäkin on joku rinkula". Ja siinä samassa koen jälleen oivalluksen: en ole terve, vaan oireistoni on ainoastaan helpottanut.
Terveen sijasta olenkin alkanut käyttää ilmaisua, että voin paremmin ja olen toipilas. Mutta terve en ole millään valtakunnan mittapuulla. Vielä.

Terveet päivät on silmän lumetta ja helposti katoavaista omaisuutta. Vaikka niitä onkin nykyään enemmän ja pääsen kuopista nopeammin takaisin jaloilleni, kehoni ei silti ole terve. Se ei toimi, niinkuin se toimi ennen onnettomuutta, vaikka päällepäin siltä saattaa näyttää. Pysyn pystyssä, minulla on melko hyvä voimataso, pystyn puhumaan, kuulen, ymmärrän, muistan asiat, toimin loogisesti ja selviän arjessa, mutta terve minä en ole. Fyssariani mukaillen terveyshän tarkoittaa sitä, että oireet ovat pääasiassa kokonaan poissa ja tunnen olevani kunnossa, myös psyykkisesti. Mutta silloin ei ole terve, jos oireet on pysynyt poissa pari päivää, mutta tulevat heti pienen rasituksen tai aistiärsykkeen myötä takaisin. Silloin on sairas, vähemmän sairas tai ihan vain simppelisti, toipilas. Keho voi paremmin, muttei ole siinä kunnossa, että sillä voisi tehdä, mitä huvittaa ja miten huvittaa. Topilas keho on kuin äärimmäisen huteralle pöydälle kasattu korttitalo. Se ei kestä yhtään turhaa törmäystä, puhallusta, äkkinäistä riuhtaisia tai säikähdystä.

Ero paremmin voimisen/toipilaskehon ja terveen kehon välillä on parempi sisäistää, koska muuten elämä on jatkuvaa vuoristorataa, kun paremman kauden jälkeen kunto kuitenkin romahtaa edelliselle tasolle, ehkä jopa alemmas. Yleensä tässä vaiheessa sitä vasta tajuaa - jälleen kerran - että enpäs ollutkaan TERVE, vaikka kuinka niin halusin ja itselleni uskottelin. Olin toipilas tai voin paremmin, mutta nyt olen jälleen sairaampi, koska en muistanut elää, kuten kuntoni olisi edellyttänyt. Oireiden poistuminen joiksikin päiviksi ei tarkoita, että olisi parantunut! Eikä muutama kuukausikaan tarkoita vielä mitään.

Vasta kun keho on ollut useamman kuukauden oireeton, voi varovasti iloita mielessään, että keho saattaa olla tervehtymässä tai jopa terve. Mutta siltikin kannattaa muistaa, että saavutettu kunto on huomattavasti helpompi menettää uudelleen kuin pystyä pitämään. Tästä tämä viisas nainen minua aina muistuttaa! Takapakkeja pitäisi pystyä välttelemään kaikin tavoin, eli ohjaamalla kehon toimintaa järjellä. Säännöstelemällä voimansa kulloisenkin tilanteen mukaan ja välttämällä turhaa riskin ottoa. Sillä jokainen floppi, kuoppa, takapakki, kuilu, hermoston kilahdus, tai miksi niitä ikinä haluaa sanoa, hidastaa paranemisprosessia kokonaisuudessaan ja rasittaa hermostoa valtavasti. Jokaisen takapakin jälkeen on vaikeampi nousta jaloilleen ja päästä kiinni jo saavutettuun kuntoon. Joillekin käy jopa niin surullisesti, ettei keho enää toivukaan megalomaanisesta takapakista, kun rasitus kertakaikkiaan meni aivan totaalisen yli. Tätä olen pelännyt itseni kohdalla viime kesän rasituspiikin jälkeen.

On erittäin tärkeää sanoa itselleen joka aamu, että hei tyttö, sinä et ole terve, vaikka voitkin paremmin. Äläpä siis innostu liikaa, vaan koitahan pysyä tutkan alapuolella. Oireiden ollessa poissa rasitus suhteessa jaksamiseen on kohdillaan, ja silloin pitää mennä kipurajan alapuolella tai korkeintaan jaksamisen keskitasolla. Muttei missään nimessä unohtaa sairasidentiteettiä ja alkaa elää kuten TERVE. Niin kauan kun on toipilas, energia ja elämänhalua täytyy osata säännöstellä. Voimat on jaettava fiksusti. Pää on pidettävä kylmänä ja jarrut pohjassa, vaikka sitä haluaisi ihan jotain muuta. Täytyy jatkuvasti muistuttaa itseään, että hermosto ei toimi kuten aiemmin, vaan se voi tiltata aivan pienimmästäkin virheliikkeestä. Minulla näitä ovat aivastaminen seisoaltaan, pään painaminen rintaan kuin kuperkeikan aloitusasennossa, silmien kohdistaminen liikkuvaan tv-kuvaan liian pitkäksi aikaa tai yksinkertaisesti liian kova ajatus- ja/tai tunnetyö.

Nykyään aloitan päivänä sillä yksinkertaisella toteamuksella, että nyt on mennyt VASTA 16 kuukautta hoitojen aloittamisesta ja että lääkärini, johon luotan 120-prosenttisesti, mukaan 24-36 kuukautta on keskimääräinen aika vaikeiden hermo/niskavammojen korjaantumiseen. Ja siltikin voi olla, ettei paraneminen ole täydellistä ja keho ei koskaan korjaannu täysin. Eli en ehkä saavutakaan terveen olotilaa siinä merkityksessä, miten sen olen aiemmin ymmärtänyt. En kenties koskaan voi elää kuten ennen onnettomuutta, kun olin TERVE. Siis ihan oikeasti.

Tärkeintä on kuitenkin oppia hyväksymään omat rajoituksensa, eikä missään nimessä jatkuvasti ruikuttaa sitä, mitä kaikkea ei enää voi tehdä. Paljon olennaisempaa on pyrkiä nauttimaan siitä kaikesta, mitä jäi jäljelle, olipa keho sitten täysin terve, melkein terve tai lopun elämää renkkana ja topilas. Tällä hetkellä tuntuu siltä, että saatan joskus sanoa olevani terve, niin että myös todella olen sitä, enkä vain huijaa itseäni. Siihen asti minä olen toipilas tai voin vain vähän paremmin. <3

Kun on itse sairas, osaa arvostaa terveyttään melkoisesti ja vain toivoa, että saa sen joskus takaisin. Ja samalla sitä toivoo, että ne etuoikeutetut ihmiset lähipiirissä, jotka ovat terveitä, osaisivat arvostaa hyvinvointia ja pyrkiä ehkäiseminen sairastumisensa kaikin mahdollisin keinoin. Toki on fiksua muistaa, että kohtalo ei ole lopulta ole omassa hallinnassamme, vaan mitä tahansa voi sattua kaikista varotoimenpiteistä huolimatta. Itseään voi suojella vain tiettyyn pisteeseen saakka ja sen jälkeen kohtalolla ja sattumalla on suurempi valta. Jokainen voi kuitenkin itse valita, missä määrin haluaa omaa terveyttään ja hyvinvointiaan edistää ja vaalia.