Outouksia

Voi tää todella olla totta, että keho kesti eiliset matkustelut ja koiran kanssa palloilut? Tämänpäiväiset ruokailut ja 100 sivua kirjan lukemista? On muuten mielettömän hyvä kirja. Ensimmäinen, joka osui käteen hyllystä. Jeffrey Archerin Tuhlaajatytär, vuodelta 1984. Kertoo puolalaissyntyisen liikenaisen ja poliitikon uran kehittymisestä sotien jälkeisessä Yhdysvalloissa. Piti lukea vain pari sivua, mutta nyt ois menossa #77. Ei vaan pysty lopettamaan, kun on aloittanut."Ihan nopeesti vaan".

Ja keho on kestänyt myös viiden tunnin purkan jauhamisen, viileässä nukkumisen, portaiden ramppaamisen sekä tämänkin päivän sosiaalisen aktiviteetin. Tästä innostuneena otankin loppuillan entistä iisimmin. Ehkäpä ensi jouluna hermosto kestää jo ns. tavallista elämää...

Mutta kyllä minä mahdan olla erikoinen näky täällä talossa, jossa en ole pyörinyt juurikaan kolmeen vuoteen. Tavallaan olen tuttu, mutta tavallaan en. Olenhan aina ollut ihminen, joka on tottunut rempomaan ja rieskomaan kaiken ja sekä puhumaan suht suoraan, ronskisti ja tunnetilansa selväksi tehden. Nyt taidan olla vain varjo entisestä. Ehkä ihan hyvä niin. Kappas, kuinka kaikki tekeminen on hallitun hidasta ja suorastaan jopa pelottavan järkevää. Koheltamisesta ei voida enää puhuakaan tämän plikan yhteydessä.Tämä harkittu rauhallisuus on minun ainoa keinoni hallita kehoni. Pitää kaikki toiminnot ns. lapsessa ilman, että korttitalo, joka on taas saatu vaivalla kasaan, murtuu pieniksi palasiksi pöydälle. Siinä on aina niin iso työ kasata rakennus uudelleen, että parempi olla nyt heiluttamatta pöytää liikaa, välteltävä äkkinäisiä liikkeitä ja mietittävä jokainen siirto järkellä.

Kyllä mahtaa muut ihmisellä, kun tyttö leikkaakin nyt joulukinkkua harkitusti pieniksi siivuiksi, eikä yritäkään pusertaa kerralla kahden sentin viipaleitä. Tai hän ei juokaan suoraan 1,5 litran pullosta limsan pohjia sheikaten pulloa holtittomasta puolelta toiselle. Tai laittaessaan roskikseen jotain, hän vetääkin sen esille hallitusti jalalla, avaa luukun harkitusti ja pudottaa roskansa täydellisen hallitussa asennossa. Tai rakentaa sängyn laidan viereen tuoleista turvamuurin, ettei tipu yöllä unissaan lattialle.

Mutta tuon kahvinkeittimen kanssa meillä on edelleen samanlainen viha-rakkaussuhde: lataan sen kyllä, mutten koskaan muista laittaa päälle. Ja sitten ihmetellään mikä on, ku kaffeen ihana tuoksu ei tunkeudu sieraimiin.

Jaahas, nyt taas puhelin pois. Hellumarei ja hellät tunteet. Rankaisua odotellen. ;)

Ps. Arvatkaas, mitä kodin koristeita alan värkkäämään ens viikolla? Noita ihania valopalloja.