- isohko koira hyppäsi ohimoon ja pää retkahti sivulle
- nainen seisoi joogassa päällä ja kaatui niskojensa yli
- tyttö kompastui omiin lahkeisiinsa liukkailla keleillä ja kaatui selälleen
- teinityttö putosi hevosen selästä hartioilleen maahan
- nainen lensi pyörän selästä katuun
- auto ajoi hidasteeseen ja ilman turvavöitä ollut matkustaja pomppasi kattoon ja löi päänsä ja loukkasi niskansa
- hiihtäjä sekosi suksiinsa pienessä alamäessä ja muksahti pyllylleen
Kyllä, kaikista näistä tilanteista on syntynyt vakava niskavamma ja osasta myös aivovamma ja selkäydinvamma. Ja valitettavaa, kaikki em. potilaat ovat olleet naisia. Naisilla on moninkertainen alttius saada vakava vamma niskan heikon rakenteen ja kapean selkäydinkanavan vuoksi. Ydin nyrjähtää, venähtää tai puristuu huomattavasti helpommin kuin miehillä vastaavissa tilanteissa. Hienoo olla nainen.
Älkää hyvät ihmiset uskoko niitä lekureita, jotka väittävät, ettei niskaa voi noin "pienellä" rikkoa. Olennaista ei ole se vauhti ja perinteinen peräänajossa syntyvä pään heilahdu eteen-taakse-eteen, vaan tilanteen yllättävyys sekä pään asento onnettomuushetkellä. Sekä tietenkin se, sattuuko olemaan herkkä hermosto vai ei.
Öitä!
Tekstit
4 kommenttia:
Miten olen käsittänyt, että pään sivuttainen retkahtaminen olisi vielä pahempi kuin edestakainen liike, vai olenko käsittänyt väärin?
Samoin mietin, että voisiko naisilla niskavammoja olla myös sen takia enemmän, kun naiset eivät ehkä myöskään käytä niskalihaksia niin paljon, kuin miehet vaikka onhan naisilla sirompi kaula luonnostaan.
Pandora
Kaikki vammat lienevät uniikkeja. Mitä pahemmassa kierrossa pää on, sitä suurempi riski on vaurioittaa myös alarialigamentit, jotka rajoittavat yläniskassa pään kiertoa. Pään ollessa rotaatiossa venytys kohdistuu juurikin toispuoleisesti jompaan kumpaan kiertoliikkeistä vastaavaan ligamenttiin.
Ja tietenkin mitä enemmän pää on kierrossa, sitä suuremmat vetävät voimat tuossa nyrjähdyksessä (oli se sitten eteen-taakse-eteen, eteen-taakse tai taakse-eteen tai pelkästään eteen tai taakse) syntyy. Liike voi olla mikä vaan, pahinta on se (yllättävä) ylivenyminen.
Ja kyllä, lihakset on yksi "kerros" niskan rakennetta, niin syvät kuin pintalihakset. Jos ne on hyvässä kunnossa, ranka ei välttämättä venähdä niin paljon. Miehillä on luonnostaa vahvempi niska. Siis rakenteellisesti ja todennäköisesti myös sen käytön takia. Mutta riippuu toki ihmisestä. Riittävän suurienerginen vamma ei säästele ketään, valitettavasti. Ja äkkivenytyksessä, joka tapahtuu salamannopeasti, treenatuistakaan lihaksista ei aina ole apua, koska ne eivät ehdi aktivoitua suojaamaan niskan muita rakenteita. Liike on niin nopea, ettei lihakset ehdi saada käskyä/reagoida käskyyn suojata rankaa. Näin asiaa on selittänyt lääkärini.
Lohdullista kuitenkin, että pahimmat vammat ottaa suurimmassa osassa tapauksista lihakset, ei nivelsiteet, kalvot ja/tai hermot jne. Mutta meitä huono-onnisiakin löytyy. Kaikki vammat ja niistä toipuminen on uniikkeja. Niskavammoissa sanotaan pätevän aivovammojen ominaisuudet: miedoistakin vammoista voi saada vakavaa seurausta ta vakavistakin parantua lähes täydellisesti. Yksilökohtaista siis! Se kannattaa aina muistaa, ettei ala vertailla omaa vammaansa muiden vammaan, vaan kuuntelee mieluummin asiantuntijoita, joilla on mahdollisesti kymmenien vuosien kokemus niskojen hoitamisesta. Yleensähän ihmisellä on taipumus verrata omaa ongelmaansa niihin worst scenarioihin, eli ajatella pahimman kautta. Suojamekanismi vai negatiivisuutta, en tiedä. Selityksiä lienee monia.
Niin ja ihmisillä on erilaisia tapoja suhtautua, joku ei halua tietoa lainkaan, joku kieltää koko mahdollisuuden vammautumiseen ja sitten on sellaisia, kuin minä eli haluaa imeä joka ikisen vaihtoehdon ja mahdollisen tiedon, mutta suhtautuu skeptisesti jokaiseen saamaansa informaatioon ja pitää kortit avoimena, koska koskaan ei voi olla riittävän varma onko se diagnoosi saati sitten oma kuvitelma oikea.
Ja loppu viimein kyllä se on se mister murphy, joka sanelee kuinka pahasti käy. Onneksi on suojelusenkeleitä häntä varten...
juurikin noin! Ja useimmiten tämmösen kriisin, joka vakava loukkaantuminen on, yllättäessä sitä käy koko Pandoran mainitseman toimintaketjun läpi.
Ensin ehkä kieltää koko asian, sitten alkaa hiljalleen ymmärtää tapahtuneen, kehittää jonkun selviytysmisstrategian ja lopulta hyväksyy tapahtuneen ja pyrkii eteenpäin valitsemansa strategian mukaisesti. Jotkut syyttää ulkopuolisia, toiset piinaa itseään ja kolmannet ei halua ajatella koko asiaa. Jotkut elää sairauden kanssa 24/7, eli ei pysty oleen ajattelematta sitä jne. Kas siinä kun löytäiskin tasapainon sen kanssa, kuinka paljon välittää ja ei välitä vammasta... Jos leikkii tervettä, kusee omille kintuilleen (minä joskus) ja jos ajattelee 24/7 vammaansa ja omaa paskaa elämää, menettää taatusti jossain vaiheessa elämänilon ja toivon paremmasta.
Sen lisäks, että kantaa huolen fysiikasta, täytyy jatkuvasti tehdä psyykkistä työtä aktiivisesti, että mielikin jaksaa. :)
Tsemppiä kaikille ko. asioiden parissa pyöriville kohtalotovereille.
Lähetä kommentti