Säälittävyyden huippu

Tulin tunnin liian aikaisin kaupunkiin. Fyssari on 10.15. Mitäs sit? Kotiin ei viitti lähteä ja kahvilaan on turha kuvitella menevänsä istumaan. No, tuhlaan elämääni autossa. Aikani jaksoin istua. Sit oli pakko pistää penkki takakenoon ja lopulta siirtyä makaan takapenkille. Täällä pimeässä parkkitalossa voi ottaa vaikka tirsat. Samalla voi nähdä unta, kuinka elämä olisi vielä joskus jotain muuta kuin säälittävää paskaa. Tosin viime viikot ei hirveesti anna aihetta toivoon.

Harva joutuu makaamaan auton takapenkillä, kun ei pysty odottamaan istualteen tuntia. Takapakissa taidetaan olla niin pitkällä kuin päästään, eli lähes alussa. Kaikki jo kadonneet oireet tuli takas, kun niska petti. Yöllä en nukkunut juurikaan, pulssi 200, vilunväreet ja ennen kaikkea hermosto vettynyt. Milloin lie viimeksi oli moinen. En ees muista, tiedän vaan, että vituiksi meni. Syvä huokaus. No, onpahan viihdettä ohikulkijoille. Alkaa vaan riittää tää sirkuseläimenä olo. Loppua ei näy, jollei tätä itse lopeta. Ainakin täällä on nykyään hyvää musaa. Aika laiha lohtu kyllä. Täytyy myöntää, että vetää hiljaiseksi tällaisen suht positiivisenkin ihmisen. Kauankohan tätä oikeesti jaksaa? Aikamoista masokismia. Vaan joku totaalinen idiootti tai epätoivoinen optimisti kiduttaa itseään näin ku mä.