Ajatuksia taistelusta

Ihmiselämää ylläpitävä voima on pyrkiä asioissa eteenpäin ja ponnistella niin perkeleesti, vaikka välillä se tuntuukin täysin turhalta. Ponnistella tehokkaasti, keinoja kaihtamatta ja määrätietoisesti valitsemaansa tavoitteeseen, minun tapauksessa siihen, että saan elämäni takaisin. Se on oikeastaan ainoa tie, millä voi selvitä tästä vammasta, eikä se välttämättä tarkoita sitä, että paranen kokonaan. Enpä mä sitä voi edes kuvitella, vaan riittää, että voin elää siedettävää ihmisarvosta elämää ilman että jokainen päivä on silkkaa fyysistä tai psyykkistä kidutusta. Sosiaalisesta aspektista mä oon jo luopunut ja tyytynyt elämään virtuaalissosiaalisesti. Aattelen aina, että en mä tartte siihen sosiaaliseen kanssakäymiseen kahviloita, shoppailupaikkoja, matkailua, leffateattereita tai kuntosalia. Mullahan on suu, korvat ja sielu käytössä, vaikka tapaisin ystäviä himassa tai puhuisin heidän kanssaan puhelimessa.

Joidenkin mielestä tämä on tylsää ja vie elämältä pohjan pois. Suurin osa ihmisistä säälii mua ja kokee, että elämä on hirvittävän surkeeta, yksioikoista ja ankeaa. Olennaisempaa kuin mitä muut aattelee, on tietty se, mitä omassa nupissa liikkuu. Minun elämäni arvosta kun ei ulkopuoliset päätä. Toki saavat olla mitä mieltä tahtovat, mutta en siitä kanna stressiä. Voi ollakin, että elämäni on pelkkää paskaa, mutta miksi itkeä asian perään, jolle ei kertakaikkiaan voi tällä hetkellä yhtään mitään? Hirveesti energiaa kuluu, jos murehtii jatkuvasti. No, kai tää on joku taito, että osaa sopeuttaa psyykkisen ja sosiaalisen aktiviteeettinsä kehon sanelemiin rajoihin. Vaatinut hirveen surutyön mutta nähtävästi tuottanut kuitenkin tulosta. Kyllähän mä vittuuntuneena ja katkerana katson, kun ihmiset tulee ja menee mun luo ja mun luota pois, mutta en mä jaksa sitä jatkuvasti surkutella. Mun kohtaloksi määrätty tää kidutus ja eristys ja sitä vastaan on turha uhmata. Se päättyy jossain vaiheessa tervehtymiseen tai hautaan mutta en halua jauhaa tulevaisuutta 24/7. Täytyy vaan pistää energia tästä päivästä selviämiseen ja pitää snadisti yllä toivoa paremmasta huomisesta.

Mistähän nää asiat tuli mieleeni... Hmm... Niin joo, alun perin karjalainen ystäväni soitteli eilen ja turistiin varmaan tunti tästä taistelijan sielusta, jonka molemmat olemme itsellemme kehittäneet. Hän taistelee niskansa kanssa, mutta myös monia muita haasteita vastaan. Hän muistaa aina ihmetellä/nostaa hattua, miten jaksan pitää pääni kasassa ja nähdä tulevaisuuden positiivisesti. Ja usein hän kysyy, että enkö mä pelkää sitä, etten tervehdykään? Tähän vastaan aina samalla tavalla: Miksi pelkäisin ja voinko mä hävitä enää enempää, mitä oon jo hävinnyt? Tuskin. Alemmas ei voi päästä, jollei sit saa jotain muuta vammaa tähän lisäks. Toistaiseksi kaikki kuukaudet vie kuntoa eteenpäin!

Ja tosiaan, niinku ennenki oon kirjoitullut, oon ihan alusta asti päättänyt, että jossen saa elämääni takaisin, tapan itseni ja en ole ajatellut kuolla moneen kymmeneen vuoteen. Näin ollen ainoaksi vaihtoehdoksi jää paluu lähes arkeen. Tästä lauseesta seuraa syvä huokaus ja hiljaisuus, mutta ystäväni ymmärtää, miksi olen valinnut moisen tavan ajatella. Mun liikkeelle paneva ja eteenpäin työntävä voima on juuri se, että en halua elää helvettiä koko elämääni ja en halua kuolla ennen kuin olen tehnyt kaikki ne asiat, joista olen nyt vain haaveillut. Näin ollen joudun sulkemaan kokonaan sen vaihtoehdon pois, etten tervehtyisi ja jäisin kitumaan tähän tilaan, missä kukaan ei viihdy. Simppeliä! Miksi siis tuhlaamaan liikaa energiaa välietappeihin, tulevaisuuden vinkumiseen tai menneisyyden harmitteluun, kun sen energian voi käyttää paljon järkevämminkin. Oon surkutellut ihan riittävästi noita asioita tän 15 kuukauden aikana, jolloin kaikki on mennyt päivästä toiseen päin vittua. Enää ei jaksa.

Toiset ois jo pistänyt tikarin sydämeen, mut mä en vielä viitsi, kun fysiatri ja fyssari puhuu 1-3 vuoden projektista näiden hermovammojen kanssa. Mä luotan niin paljon noihin ihmisiin, etten ala vielä kyseenalaistamaan mitään heidän sanomaansa. Jos oon 2010 samassa jamassa ku nyt, sit saatan alkaa kattella alustavasti arkkuvaihtoehtoja. Mutta en vielä. En mä muista enää, mikä tän tekstin pointti oli, joten päätän lähetyksen tähän. Heipat. Pitäkäähän pää kasassa!