En mä ikinä usko saavani tosta enää normaalia niskaa, koska se on vaan ni hiton löysä. Mut jos siitä tulis et suht hyvä. Sitä odotellen. Ainakaan vielä täksi jouluksi siitä tuskin tulee kalua. Jaahas, hieno päivä tulossa: yläkerran pikkupojat petää sählyä sisällä ja naapuri nakuttaa autotallia... Olo on kuin siitä Kummelisketsistä, missä Helalla on vitunmoinen krabbe ja kaikki äänet räjäyttää pään. Kaivaisin linkin, jos jaksaisin. ;) Vaan ku en. Meen keittään kahvia.
torstai 1. lokakuuta 2009
Huhhuh
Meinas eilen henki lähtee. Viimeiset 3 viikkoa oli kerännyt yläniskaan aikmoisen rasitukset, joka selkeesti purkaantui eilen. Taivas, mikä hedari. Nolla oli väsy, kun silmissä vaan välkkyi ja yrjötti ni pirusti pystyssä. Ja muutenki ihme flunssainen olo. Onneks löysin vielä kätköistä Buranan ja otin pari Triptyliä ni auttoi. No, nyt tietää sit, et kävely ei ole mun juttu, vaan eiku takas hallille. Muutama päivä tosin on pakko keräillä, ennen ku voi tehdä mitään. Huokaus, kun eilen menin fyssarille, autossa alkoi tuntua, että ihan hyvä, ku menin. Vetäs pään kalvot ja yläniskan kivikovaks kököks... Se on merkki, että nyt loppui syvä tuki ja pintalihakset ja kalvot kramppaa. Ja niin ne oli tehnyt. ;)
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Tekstit
6 kommenttia:
Ikävältä kuullostaa, jälleen. Miten musta tuntuu, että näiden niskojen kanssa sahailee sitten ihan mielettömästi. Just kun on ajatellut, että se toivon valo pilkahtaa, niin eiköhän jotain taas satu ja on samassa nollapisteessä.
Tuo hedari on niin raivostuttava, itselläni on pari päivää ollut just sellainen olo, että turpa kiinni joka ikinen tai mä räjähdän. Johonkin kiukkuhermoon ottaa ja helposti.
No onneksi tänään taas on hieman positiivisempi päivä, saa jotain aikaiseksikin. Kunnes taas tajuaa, että joo, liikaa tuli tehtyä... Mutta se on sitten taas toinen juttu.
Kärvistelyjä...
Moro Pandora! Just aattelinki sua! Tiedätkö vuos sitten ruikuttaisin samaa, et tipun AINA nollapisteeseen mut nyt voin olla eri mieltä, vihdoin. ;) Vaikka tuntuu silt, et lysähtää aina pohjalle, ni ei me (tai mä ainakaan) tiputa enää sinne samaan syvimpään kuiluun. Jokainen pudotus on pikkuisen matalampi. Oikeestaan sen alkaa tajuta vasta nyt vuoden jälkeen...
Toipuminen on nopeampaa ja ihan samat vanhat oireet ei tule takaisin paitsi silloin tällöin. Kyl se menee hiljalleen eteenpäin, vaikkei siltä tunnu. Just luin foorumilta omani (ja sun) koko ketjut ja totesin, et kyl sitä edistymistä tapahtuu. Sitä vaan on ni kummallinen, et itte tuijottaa aallonpohjaa ja harjaa, eikä keskimääräistä kehitystä. Ja se on se tärkein käyrä.
Toi mun parempi puolisko on aina jaksanut muistuttaa siitä, samoin fyssari, ja nyt vasta alan sen joskus muistaa... ;) Tuija käskee aina verrata tilaa vuosi tai 6 kk:tta sitten. Se on hyväks...! En mä ois puolt vuotta sitten selvinnyt ees 13 km:a fyssarille saati pystynyt asuun "yksin"... Tai kävellyt lenkkejä, soittanut pianoo ja skittaa, tehnyt ruokia, pyykänny, nähnyt ystäviä (kerralla lukuisia) jne. Et kyl tää tästä. Mut hidasta ja perseestä tämä on, siitä ei pääse mihinkään... ;)
Mä nöyrryn ja meen ens viikolla uimahalliin... Mut yhdestä asiasta oon varma: jossei toi sählynpeluu sisällä lopu tällä viikolla, meen piipahtaan yläkerrassa. Herranjumala sentään, ei ny olla missään omakotitalossa, missä ihmiset tuntuu tekevän ihan mitä vaan ja se on normaalia ja ok. No, voihan se olla, et siel on lapset keskenään kotona toimettomina ja nyt on hetki tehdä jotain kiellettyä. ;) Loppuu varmaan suht pian. Ja ei siinä muuten mitään, mut ku kuulostaa siltä, et ne pelais biljardipallolla tai jollain kovalla kuulalla ja selkeesti parketilla. Eiköhän siel vanhemmat koht saa separit.
Kärvistelyjä sinnekin!
Todennäköisesti vanhemmat eivät edes tiedä, joten ehkä siitä on ihan hyvä mennä sanomaan. Tosin kauniisti, mutta sen sinä varmasti osaat.
Mua ehkä eniten harmittaa se, että nekin vähät saavutukset mitä fyssari sai aikaan alkaa olla historiaa. No, kai se TAYSin kutsu joskus tulee.
Kyllä sä tosiaan olet mennyt huimasti eteenpäin vaikka vielä välillä oireilee.
Musta tuntuu, että mun ihan oikeasti pitäisi ottaa sun asenne ja kuunnella kroppaa, mutta se on vain niin vaikeaa. Ei sitä oikein kaikkea voi toisellekaan jättää ja ruokaakin pöydässä pitäisi olla.
No nyt olen päättänyt, että kaupassa käynnit saa jäädä toistaiseksi, jos se auttaisi.
joo, voihan se olla, ettei vanhemmat tiedä. Paitsi sit, ku touhu on jatkunut riittävän kauan ja parketti kertoo sen... ;) no, nyt on hiljaista.
Kylllähän se vähän niin, että ei sitä asennetta voi vaan ottaa, koska ihminen on ni helvetin luupää. Se vaatii sen, et riittävän monta kertaa juoksee siihen tiiliseinään. Vaikka itte kuinka koittais teroittaa muille, et ottakaa iisisti, kuunnelkaa kehoa ja älkää ylisuorittako, niin kyllä sen sit vasta itse omien kokemusten myötä tajuaa. Kuinka monta kertaa Fedjakin sanoi mulle, että älä nyt hyvät tyttö tee duunia lokakuussa08 8 h päivässä... Mut vasta se marras-joulukuun makaus opetti... ;)
Tää on kyl siinä mieles raskas vamma, että tää vaatii jatkuvaa henkistä ja fyysistä työtä. Ja oikeestaan sosiaalistakin... Fyssari aina sanoo, että fiksut ja tunnetyökyvykkäät tästä lopulta selviää. Ehkä täytyy sit alkaa pitää etuna sitä, et on opiskellut ja saanut työelämässä ja suhteissa paljon kokemuksia ja perspektiiviä elämään. :) Ja onhan se varmaan niin, että jossei ole yhtään analyyttisuutta, rationaalisuutta, kunnianhimoa, harjoitteluhalua, taitoa unohtaa, kykyä kiivetä aina sieltä vitun paskakaivosta takas ylös, motivaatiota yms., ni aika vaikea ois päästä goaliin, joka on jopa vuosien päässä... Et kai meillä sit on suht hyvin pullat uunissa, vaikka hidasta tää on?
Mä oon varma, että pääset vielä sille tasolle, missä olitkin ennen edellistä kohtausta. Nyt vaan on pakko ensin tsekkaa se pään sisältö ja sit palata takas CST-hoitoihin. Oot kerran ollut jo paremmalla levelillä, ni pääset sinne jatkossakin. Hyvä, et sait kauppareissut nakitettua muille. :) Kyllä ihmiset ymmärtää, että on sairas, kun sitä riittävän monta kertaa toistelee ja kehittää vertauskuvia, joilla valottaa vammaa. Ja jos joku on täysin luupää, lyö sille linkki sun tarinaan foorumille. Siinähän miettii. Se tarina ei jätä nääs paljon kitisemistä, sen verran raakaa luettavaa se on, ku eilen sen imaisin...
Kielsikö fyssari muuten kaiken treenaamisenkin? Kierrot yms.?
Kuullaan! Voimia. =)
Tuohan olikin hyvä vinkki laittaa linkki mun juttuihin. Meidän pj kun ei oikein tajua sitä, miksi se lehti ei valmistu... Muut hommat tältä viikolta onnistuinkin delegoimaan. Kai sitä joskus oppii sanomaan ei.
Harjoituksia saan toki tehdä, kolme kertaa päivässä, rintakehä, jalkojen kierrot, kielen imemiset, leuan väännöt ja niskan venytyksen. Kyllähän niissäkin takapakin näkee, mutta minkäs teet.
Kyllä tämä tästä, jotenkin vaan se takaraivon kipu oli niin käsittämätöntä, että hieman pelolla odottaa, mitä sieltä kuvista löytyy. Sitä kun muistaa, koska viimeksi sellaisen kivun on tuntenut, silloin kun polvessa oli polvilumpioon asti syvä 7 tikin haava. No ehkä saan huokaista helpotuksesta...
Joo, varaudu sit sääliin, hulluks leimaamiseen ja kyselytulvaan. Niin mul kävi, ku linkkasin blogin lähipiiriin/työkavereille/tutuille. ;) Mut nyt ainaki ne ihmiset ymmärtää, jotka lukee tätä. Työkamuista muutama ja se on fine...
Eihän sitä voi kaikkia pakottaa lukeen kuulumiset täältä, koska ihmiset haluu olla muutenki yhteydessä ja jutella kakssuuntaisesti. Ite on vaan ni kyllästynyt selitteen kaikille kaiken, ku totuus on se, että selittäminen ei auta muita ymmärtään, eikä paranna mua.
Porukat, ukkeli ja muutama frendi on poikkeus, he ymmärtää oikeasti.
Mieluiten sit jauhaa teidän kans, joilla on perspektiiviä. Ü Nooh, hyväähän porukka tahtoo. Sit vaan ku ite haluis puhuu muustakin, ku sairaudestaan, ni se onkin aikas vaikeeta joidenki kanssa...
Tiedätkö, en mä usko, että siellä päässä on mitään tuusannuuskana. Ehkä jotain löytyy, mut tuskin nyt mitään ihan täysin peruuttamatonta. Toisaalta, mitäs sitä spekuloimaan, ennen kuin on saanut lausunnot käteen, tiedän. Mut jotenki on semmoinen kutina, et jos siellä olisi jotain ihan tuhannen paskana, et pystyis selviytymään arjesta ollenkaan.
Joo, ja se kipu, mikä tulee hermoista, on vaan jotain kertakaikkisen hirveetä! Siis sille ei ole olemass edes sanaa. Ehkä joku "päänsisäinen helvetti" tai pää räjähtää... En tiedä. En uskalla ees muistella, tai hermosto kilahtaa...
Nyt taitaa olla parempi pistää ittekin netti lepäileen ja alkaa lepuuttaa silmiä. Ne tilttas ihan täysin ton kolmen viikon kävelyn jäljiltä. Nolla vaan väsähti ihan totaalisesti, eikä ihme. Ehkä kymmenkertaistin rasituksen kesän jälkeen. Nyt pitäis muistaa, et vasta elokuussa rämmin ylös edellisestä kuilusta, joten nyt täytyis ollaa iisisti vaan. :) Ei se kunto nyt yhtäkkiä parane kuukaudessa... ;) Mut optimisti ja luupää ku on, sitä haluis uskoa niin... Absurdia, et toukokuussa nousin ekan kerran seisomaan ja kävelemään, ja nyt pitäis olla kunnossa, vaikka makasin kesä-heinäkuun sen vitun muuton takia. Elämää eteenpäin vievä voima tuo tahto, halua ja usko... ;)
Lähetä kommentti