perjantai 6. marraskuuta 2009

Näin siinä kävi

Talvi tuli ja tässä ollaan! Mitäs nyt tehdään, kun kärsivällisyys loppui ja 1,5 vuoden kituminen ei ole tuottanut mainittavaa tulosta? Ei kai täs muuta, ku sikistä ja hautaan pääsyä odotellen. Pää on jumissa ja kalvot sähköiset, korvat huutaa, valo sattuu silmiin, kädet ei purista, jalat on krampissa ja mieli maassa. Ja lääkkeetki loppui maanantaihin asti. Minkäköhän diagnoosin sitä keksis, ettei kuolis nälkään sikistä venttaillessa? Ainoa hyvä asia on se, ettei omalla kurjuudella ole mitään väliä, ku se on jo muuttunut osaksi elämää. Kun tietää, että jokainen päivä on peruspaskaa, sitä ei osaa enää surra. Eihän tässä ole mitään outoa ja erityistä - itselleen. Toki muut on järkyttyneitä mut ei siitä voi tai kannata stressata. Ei yhtään ylimääräisiä huolia harteille, ku ei jaksa kantaa vanhojakaan. Saas nähdä, kauan tätä kestää ennenku joku päivä kyllästyy ihan oikeesti tähän surkeaan "elämäänsä". Käsittämätöntä, kuinka ihmiseltä voidaan viedä kaikki paitsi se, minkä mieluiten ois uhrannut, eli hengen rippeet.
Lähettänyt Tahdonvoimaa klo 16.48

15 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Niin kauan on toivoa kun on elämää, ajattele vaikka Estonian, Titanicin,Britannican uppoamisesta selvinneitä, niin kauan on toivoa kun henki pihisee !!!! luovuttaa ei saa.

6. marraskuuta 2009 klo 20.14
Tahdonvoimaa kirjoitti...

Jep, jep. Ei sais verrata kurjuuksi, mut pidän noiden nakkia helpompana. Päristellä vedessä joitain tunteja ei tuntuis missään verrattuna siihen, että pää irtos kaularangasta ja kaikki aistit lähti. Ja se taas johti: työttömyyteen, eristäytymiseen kaikesta elämästä, taloudelliseen ahdinkoon, vitunmoiseen stressiin, kaikkien tulevaisuuden suunnitelmien hautaamiseen/muuttamiseen yms. pientä kivaa. Ja itseasiassa, ei mussa henki ole enää pitkään aikaan pihissyt. Yritystä on aina välillä, mutta ei tätä voi kutsua elämäksi. Oikein toivon, että saan sikainfluenssan ja kuolen pois jollain hyvällä syyllä. Ei ihmistä ole tarkoitettu kärsimään päivä toisensa jälkeen. Joillekin se tietty sopii, mut meitsille ei. :) Mut mä luotan luonnonlakiin, heikot sortuu elon tiellä. Tavalla tai toisella luonto pitää huolen siitä, että heikot lähtee.

6. marraskuuta 2009 klo 21.01
Anonyymi kirjoitti...

No mieti sitten edes niitä joille olet tärkeä, minä en luultavasti kuulu siihen ihan heti ajatuksissasi mutta se ei ole olennaista, olennaista on se että olet tärkeä monille,tiedät sen itsekkin ja siksi sinä et saa luovuttaa.

6. marraskuuta 2009 klo 21.34
Tahdonvoimaa kirjoitti...

Eipä täs muutakaan elämää ylläpitävää oikein ole. Tosin, eihän tässä lopulta muille eletä,vaan itselleen, et sinänsä huonompi nakki. Ei oikein löydy mitään sellaista positiivista tekijää, joka sais mut suhtautumaan tähän tilanteeseen positiivisesti, mut sit täytyy vaan suhtautua negatiivisesti. Ei täältä poiskaan pääse, jollei iske sikis.

6. marraskuuta 2009 klo 21.46
Anonyymi kirjoitti...

Sillon kun minulla oli hyvin hyvin vaikeaa, niin vaikeaa että se vaikuttaa yhä psyykkisesti minuun sekä ihan päivittäisessä elämässänikin, sillon muutama/muutamat tärkeät läheiset sanoivat minulle: koita kestää edes meidän vuoksi, tajusin silloin mikä menetys se olisi myös heille jos olisin tehnyt "game overit", he tiesivät etten ollut kaukana siitä ratkaisusta, toki katkeruus ja monet ikävät asiat/epäoikeudenmukaisuudet jäi mieleen mutta silti onneksi en luovuttanut, muutama läheiseni on luovuttanut, omin käsin, sekin auttoi minua käsittämään mitä se merkitsi hänen läheisilleen, olkoonkin että omaa elämäähän me kaikki elämme mutta eläkäämme sitä vaikka se olis usein helvettiä eikä edes elämisen arvoista, elämä on kuitenkin parempi ratkaisu, ainakin tuossa sinun iässä.

6. marraskuuta 2009 klo 22.22
Tahdonvoimaa kirjoitti...

joo, eipä täs vielä pysyvästi luovuteta, mutta onhan tämä tällaista lopun alkua. Eli ei jaksa enää varsinaisesti taistellakaan, vaan alkaa hiljalleen hyväksyä sen, ettei koskaan enää elä niinkuin ennen ja että on tuomittu kärsimän. Ja että vaikka oireet on kerran mennyt pois, se ei tarkoitakaan mitään. Ne voi tulla aina takaisin ihan tosta vaan.

Mut en mä aatellut omin käsin game overeita heittää, vaan luotan siihen, että elämä hoitaa kaiken mun puolesta, kärsin sen verran, mitä tarttee kärsiä ja sit joku kaunis päivä jotain sattuu ja se on siinä sit. Tai sit tervehdyn. Ihan sama, eipähän tartte pelätä mitään, koska alempaan helvettiinkään ei taida enää päästä. :)

Ja iällä ei kyllä ole suojaavaa tarkoitusta siinä vaiheessa, kun elämällä ei ole jatkoa. Vähän sama tilanne, ku vanhuksilla. Ei ole tulevaisuutta, on vain menneisyys, mihin takertua. Mulla taas ei ole pitkää menneisyyttäkään, mistä loputtomasti ammentaisin voimavaroja. Ajatus siitä, että makaan himassa neljän sisällä vielä nelikymppisenä saa mut oksentamaan. Sitähän ei tule tapahtumaan. Kyl mä vielä hetken kitkuttelen, mut sitten saa riittää. Ei tätä ikuisesti jaksa. Ei edes tartte. Kaikki, jotka väittää muuta, voi tulla kokeilemaan, niin katsotaan, kuiinka nopeasti päitä alkaa tippua. Väitän, ettei moni kestäis näinkään kauaa. Mutta onneks suurimman osan ei ikinä tarttekaan! :)

6. marraskuuta 2009 klo 22.41
Anonyymi kirjoitti...

Asemaasi ei voi asettua kukaan muu kun sinä,se on totta eikä meistä ole tuskaasi ymmärtämään. Fraasi tai ei mutta niin kauan kun on elämää on toivoa.
Olin viime viiknonloppuna eräässä seurassa,siinä oli yksi joka oli rullatuolissa, elämää nähnyt mies,luultavasti enemmän kun minä vaikka noin 35v hän oli siinä seurueessa ainut johon pystyin luottamaan ja johon minulla oli paras henkinen yhteys,hän luotti minuun 100 prosenttisesti ja minä häneen, hän myös näytti ja tuntui kaikein tyytyväisimmältä porukassa, oli elämä opettanu toki, muut oli sellasia vouhottajia,en olisi kyllä ikinä ko. seuraan mennytkään mutta silloisen oman seurani vuoksi "jouduin", ei kilttejä kavereita,ei todellakaan enkä koskaan heitä lähipiiriini halua enkä edes halua tietää heistä enempää enkä komunikoida jos ei ole tarvis, mutta silmiin pistävänä ja mieleen jäävää oli kuinka he pitivät erittäin hyvää huolta tästä yhdestä "siipirikosta", kaikki kunnioitus oli hänelle kaikilta.
Tarkoitan tällä sitä että heikkous voi olla myös voima.

6. marraskuuta 2009 klo 23.07
Tahdonvoimaa kirjoitti...

No joo, heikkous on kyllä voimaakin! Siinä oot oikeassa. Mut mä en silti tule makaamaan tässä sängyssä koko elämääni. Kumpa voisinkin istua pyörätuolissa, mutta ei. Kumpa keho olisikin siinä kunnossa, että edes istuminen onnistuis 12/5, ni ei mitään hätää. Mutta ei. Heti, kun on pystyny vähänki pidempään istumaan, selkäydin suuttuu ja saa maata taas kaksi viikkoa.

Ja nyt en tarkoita mitään rentoa peruslöhöystä telkkaa kattelleen. Vaan on laitettava valot pois, verhot kiinni, ettei satu silmiin. Äänet pois, ettei korvat kärsi ja ei uskalla hengittääkään, ettei ala tappava päänsärky. No, useinhan joku noista aina yllättää, vaikka tekis mitä.

Ja tuossa seuran valitsemisessa olen myös minä erittäin kranttu. Ja krantummaksi tulen joka päivä. En kestä yhtään pinnallisia ihmisiä, joiden elämän suurin saavutus on joko kiertää onnistuneesti omaa napaa tai sitten vähetellä muiden navan seutua. Ennen sentään osasin feikata, että he ovat ihan ok. Nyt en jaksa/viitsi.

Toinen, mitä en yhtään jaksa, on nämä hyvän oman tunnon ostelijat, jotka päivästä toiseen jaksaa kysellä kuulumisia, vaikka aistivat jo kaukaa, ettei heistä ole ystävikseni, eikä minusta avautumaan heille. Kahdesta syystä: heitä ei oikeasti kiinnosta ja minua ei oikeasti kiinnosta.

Ja kolmas ryhmä, jota en siedä, on voivottelijat ja säälijät. Kolmas ryhmä on varsin raivostuttava siksi, että he juuri eivät tajua sitä plussaa, mitä tällainen paskassa rämpinen voi sisältää. Ei sillä, et jaksaisin ikuisesti täällä nyhvätä, mutta kun nyt pääsääntöisesti lähtee siitä, että joskus viel kuntoutuu ja tänkin perseenläven tuotakson voi kääntää vaikkapa henkiseksi pääomaks ja ehkä myös taloudelliseksi ryhtymällä alalle hyväntekijän hommiin. Tiedä sit...

Jaahas, nyt ois siipiä nokan edessä. On se hienoa, että on edes yksi ihminen, joka jaksaa ruokkia vaikkei nälkä olekaan. :)

7. marraskuuta 2009 klo 0.43
Pandora kirjoitti...

Ja yksi ryhmä, mitä en ikinä olisi uskonut välttävän on sellaiset, jotka kyllä välittävät, mutta joiden elämä on niin sekaisin itsellään, että tarvitsevat tukea ja välittämistä.

En vain jaksa, minulla ei ole mitään annettavaa ja oma olo on jo niin huono, että en jaksa toisten murheita.

Kylmää itsekkyyttä, kylmää itsesuojeluvaistoa.

Tiedätkö olen miettinyt, että kaikkein pahinta tässä kaikessa on arvaamattomuus, jos olo pysyisi vaikka yhdessä samassa tilassa siihen voisi tottua ja opetella elämään sen tilan kanssa, mutta jokainen päivä on erilainen, yhdessä päivässäkin voi olla useita eri olotiloja, niin se on vaikeaa oppia.

Ja aina yhtä vaikeaa on niinä hyvinä päivinä kestää oman tilansa romahdus, vaikka sen kuinka tietää, niin aina se sattuu yhtä paljon.

7. marraskuuta 2009 klo 12.55
Tahdonvoimaa kirjoitti...

Hyvä pointti Pandora! Sehän siinä on, että tähän ei voi totetulla. Olen oppinut elämään 6 vuotta sitten alkaneen tinnituksen kanss sekä tottunut siihen, et niskaan ja päähän särkee enemmän ja vähemmän, mutta tän hermoston kanssa ei ole mitään mahkuja moiseen. Se kun elää ihan omaa elämäänsä. Kuten tossa anollekin sanoin, jos voisin tukevasti ja ilman kipuja istua rulliksessa, siihen tottuisi todella nopeasti.

Tekis tarvittavat muuitokset himassa, hankkis kunnon auton, opettelis elämään ilman jalkoja jne. mutta kun tässä tilassa on ihan turha tehdä mitään tottumisuunnitelmia, ku hommat ei kuitenkaan mene, niinkuin suunnittelee. Lueskelin blogista vanhoja juttuja jostain tammikuulta 09 ja tää on ollut samanlaista härdelliä sieltä alas. Toki yleisolo menee ylöspäin jatkuvasti, mutta ylämäki/alamäki -vaihtelua se silti on ollut.

Ja kun ei ole mitään, minkä mukaan elää rutiininomaisesti, jokainen päivä on yhtä kaaosta ja tunnekuohua > helvettiä.

7. marraskuuta 2009 klo 15.40
Pandora kirjoitti...

Helvettiä tosiaan, kun ei uskalla edes nukkumaan ryhtyä. Minä typerys menin ja liukastuin jälleen kerran pihalla. Lensin taaksepäin ja tietäähän sitä mitä siitä seuraa. Suojajännitys, kivut ja kun makuulle pääsee niin krampit ja kouristukset jaloissa ja muualla kropassa. Sen päälle on vielä melkoinen närästys.

Joskus vain tuntuu, että tätä kaikkea ei jaksa enää. Juuri kun hommat on edes jotenkin sujunut niin sitten sattuu tälläistä ja kaikki työ mitä on tehnyt valuu tyhjänä hiekkaan.

8. marraskuuta 2009 klo 0.45
Tahdonvoimaa kirjoitti...

Pandora, kaikki sympatia täältä!! Ei voi olla totta... Siis niin paskaa säkää. Kai sitä täytyy oikeesti alkaa hankkia nastakenkiä, turvatakkeja ja kävelysauvat! Eihän ne kaatumisia estä, mut ehkä vähän vois auttaa.

Tuntuu olevan retkun elämä pelkkää paskaa. Oon jo menossa marraskuussa 2008 vanhojen blogitekstien lukemisessa ja juuri tuolloin tapahtui se fyssarin jälkeinen kolarointi parkkipaikalla. Jalka lipes kytkimeltä ja pamautin naapurin autoon. Siitä alkoi sitten yläniskahelvetti, joka ei ole vieläkään ohi. Siihen asti yläniska oli ollut oikke jees, mut nyt tasan vuoden se on kiukutellut. Uskomatonta... Kaikki todellakin alkoi alusta marraskuussa ja helvettiä on nyt kestänyt vuoden. Mitähän seuraavaksi? Vitutus on ni korkealla taas vaihteeks, että jos oisin rohkeampi, kävelisin maanantaina suoraan Ratinansuvantoon.

Mitä helvetti siinä on, että kaikin puolin kunnolliset ja tunnolliset saa aina kärsiä ja kaiken maailman pedofiilit ja vaimonhakkaajat pääsee elämästä rikesakoilla... Tällainen rangaistus olisi pahin mahdollinen ja erittäin sopiva helvetti vaikkapa niille ihmisille, jotka omalla väkivallalla ovat aiheuttaneet toisille krooniset kivut.

8. marraskuuta 2009 klo 1.01
Tahdonvoimaa kirjoitti...

Kaaduitko Pandora maahan asti vai onnistuitko jostain saamaan kiinni? Voimia sinne suuntaan! Kyllä me vielä joskus tästä noustaan. Täytyy vaan toivoa, että mieli kestää kehon kettuilut. Siis puhun ny itsestäni lähes ihmetellen, miksi jaksan enää olla vähänkään positiivinen ja yrittää kuntouttaa itseeni, kun kaikki tapahtumat tuntuu olevan sitä vastaan...

8. marraskuuta 2009 klo 1.06
Pandora kirjoitti...

Suoraan persuksille tietty, onneksi alla oli sammalta ja lunta, ettei ihan kovalle alustalle, mutta musta tuntuu, että se on ihan sama.

Mä alan tosissaan epäilemään, että mun tasapainossa on jotain ihan oikeasti vikana, tämä on kolmas kaatuminen kuukauden sisällä.

No kai tämä tästä taas, jalkoja kramppas tuossa aikaisemmin, kun kokeilin nukkua, nyt en edes halua yrittää, jos vain jonkun keinon keksisin välttää kohtauksen, kuin valvominen. Ei tosiaan huvittaisi yhtään enää sitä showta kokea, mutta minkäs elimistölle tekee. Ei tähän oikein voi vaikuttaa.

Harmittaa vaan, että olen yksin poikien kanssa kotona, mies lähti pitkän harkinnan jälkeen reissuun viikonlopuksi ja jessus se riemastuu, kun tulee huomenna kotiin ja minun vointini on haudan takaa.

Että on taas mun säkääni. Mutta kai tämä taas tästä, joo tasapainoisen mielen kanssa tosiaan saa tehdä töitä, mutta aina sitä on noustu, joskus mietin miksi ihmeessä. No kai sitä asiat voisi pahemminkin olla, että ei sillä.

8. marraskuuta 2009 klo 1.50
Tahdonvoimaa kirjoitti...

No voi kökkö Pandora. Eipä sillä tosiaan taida olla väliä, kaatuuko lumikasaan vai jäälle. Ainahan sitä hermot pelästyy. Ja jeps, jokaisella niskapotilaalla on kuulemma tasapainossa vikaa. Ja kyllähän mä sen itsekin muistan. Aluksi varsinki oli tosi hankalaa, ku tuntui, että kaikki liikkeet on kuin hidastetuss filmissa ja päässä oli koko ajan hölmö olo. Ei oikein pystynyt kunnolla hallitsemaan kehoaan. Liike jatkui, miten sattui, tai sit raajat ei tehnyt, mitä käskin. Muistan, kuin istuinkin kovalla alustalla, peffa alkoi "heilumaan". Siis koko selkäytimen alaosa valskasi samalla tavalla kuin lipputanko sujuu kovassa tuulessa.

Sit jossain vaiheessa tuli se, että joka askeleella putosi lattian läpi. Myös lattia aaltoili jalkojen alla kuin olisi suolla kävellyt. Kaikki tasapainohäiriön muodot tuli kyllä tutuksi. Oikeestaan ne alkoi hävitä vasta nyt heinäkuussa, siihen asti oon heilunut, huojunut ja tuntenut enemmän ja vähemmän epävarmuutta.

Koitahan kähmyillä siellä, etenkin kun yksin olet! Onneks on kuitenkin lapsukaiset. Ja tietty eläimet muuten vaan turvana. :)

Kuullaan!

8. marraskuuta 2009 klo 2.44

Lähetä kommentti

Tilaa: Lähetä kommentteja (Atom)