Tulkintoja ja huhuja

Olen tässä viime viikot kuullut kaikenlaista hassua spekulaatiota itsestäni ja elämästäni niskavamman kanssa. Oikeastaan ne ovat piristäneet elämääni ja saaneet meikäläisen räkättämään suureen ääneen. Kuinka jutut voivatkaan muovautua suusta suuhun liikkuessaan niin mielettömiksi, ettei niitä voi uskoa kukaan, joka minut oikeasti tuntee?! Välillä aina mietin, että kumpa nuo juorujen kehittäjät tietäisivät, että antaisin mitä vaan, että nuo juorut olisivat totta. Esimerkiksi ajatus siitä, että en ole enää kipeä, vaan kylven osakkeista saamieni rahojen ansiosta Brasiliassa auringossa jääpala-ammeessa ihana drinksu kädessä ja juoksutan tarjoilijoita kantamaan lisää juomaa ja muuten vaan hengaan ja lööpäilen, kuulostaa kieltämättä pirun houkuttelevalta! Mutta valitettavasti se ei ole totta. Lähempänä totuutta on se, että pyydän vastentahtoisesti apua puolisoltani ja lähipiiriltäni, ja sekin tapahtuu ihan täällä omassa pikkuboksissa Tampereen susirajalla, missä on helvetisti lunta ja kylmä, eikä tarjoilijoista tietoakaan. ;)

Tässä ehdotonta parhaimmistoa, mitä korviini on kantautunut.

1. Olen ollut hirvikolarissa yhtiötoverini kanssa matkalla Helsingistä Tampereelle ja neliraajahalvaantunut tuossa onnettomuudessa.

Ei onneksi ihan näin pahasti käynyt. Tosin seuraavasta isommasta rysäyksestä saa jo pelätä halvaantumisvaaraa. Eli sellaista ei saa tulla. Tämä stoori on varmaan lähtenyt siitä faktasta, että kaaduin tämän kyseisen yhtiökumppanini parkkipaikalla toisen työkaverini auton luona. Siihen on sitten jännityksen vuoksi heitetty mukaan kolarispekulaatiot ja halvaantumiset. Vähän traagisuutta lisää! ;)

2. Hengaan kaikki päivät kotona katsellen telkkaa, pörräten netissä, ommellen ja harrastaen liikuntaa niin pirusti.

En voi katsoa telkkaa, koska silmät ei kestä liikkuvaa kuvaa. Nykyään kyllä jo toisinaan kuuntelen ja katselenkin, mutta puhutaan enemmänki minuuteista kuin tunneista. Netissä tulee pörrättyä about 15 minuuttia tuntia kohti ja sellaista 4-5 tuntia per arkipäivä, koska enempää ei pysty tuijottamaan ruutua, eikä istumaan koneella tai pitään puhelinta enää rinnan päällä käsissä. Kasvot puutuu ja alkaa kiristää päätä niin saatanasti. Ompelukone taas on myynnissä, koska niskan eteentaivutus ei ole enää mahdollinen, enkä pysty katsomaan liikkuvaa kangasta ja tikittävää neulaa/paininjalkaa. Liikunta, mitä se on? Kaulan koukistajia teen selälläni, samoin hartiarenkaan vahvistusta makuullaan ja steppaan sen 15 minuuttia päivä. Mutta uimahalliin, salille, käveleen tai hiihtämään en pysty, koska en pysty hallitsemaan vartaloani juurikaan pystyasennossa. Lisäksi isot avarat hallit, vilkkuvat valot/ihmisvilinä, kovat äänet ja muut erikoiset aistiärsykkeet saa hermoston heti ylikierroksille, ja alkaa huimata ja ahdistaa.

3. En halua nähdä ihmisiä, koska olen mökkihöperö nykyään.

Voi, mitä sitä mieluummin tekisi kuin näkisi ihmisiä, nyt kun on aikaa. Todellisuudessa näen hyvin vähän ystäviäni, mutta netissä kyllä tulee pidettyä yhteyttä. Osa ystävistäni ei uskalla nähdä minua, koska he eivät osaa suhtautua tähän tilanteeseen. Ymmärrän tämän vallan hyvin. Onhan tämä hermovamma sen verran harvinainen ja erikoinen, että vähemmästäkin saattaa pienen ihmisen pää mennä sekaisin. Mutta missä on ne ihmiset, jotka tulevat tänne ja jotka saatan joutua heittämään ulos vaikkapa viiden minuutin päästä, kun hermoni saakin kilarit liiasta jutustelusta, etenkin jos se on tunteikasta. Tai ne ihmiset, jotka pääsevät piipahtamaan luonani, kun on tylsintä, eli aamupäivällä ja arkena? Ja on muuten suht hankala jutustella niin, että itse makaat ja toinen vaikka istuu, tai muuten vaan niin,ettet näe tämän toisen ihmisen eleitä ja ilmeitä. Ja hei, suurin osa ihmisistä kertoo minulle aina omia kuulumisiaan ja avautuu omista huolistaan, ja meikäläinen sairaana ei kyllä jaksa hirveen montaa tuntia sitä kuunnella. Tiedän, se on harvinaista, että minä en nyt olekaan se piirin "sosiaalityöntekijä", hyväntekijä, auttaja ja ihmissuhdekannanottaja. Sairaana ei jaksa ratkoa muuta kuin omia ja oikeasti todella läheisten ihmisten huolia, mikä on normaalia. Sorry, itsekkyys vähenee sitä mukaan, kun kunto kohenee.

Jatkan tästä joku päivä... Nyt ei passaa rääkätä silmiä. ;)