Arkisia kotkotuksia

Asutko avoliitossa? Jaatko yhteisen vessan? Onko teillä yhteinen hammastahnatuubi? Puristaako puolisosi tuubin rekan alle jääneeksi etanaksi päivä toisensa jälkeen? Ärsyttääkö tuo epäkäytännöllisyys? Kyllästyitkö jo ainaiseen kyselyyni? Mikäli vastasit kahteen kysymykseen EI, voit lopettaa lukemisen ja käyttää aikasi johonkin muuhun. Muussa tapauksessa, jatka ihmeessä eteenpäin, etenkin jossei parempaa tekemistä ole. LIViltä tosin tulee Vanessa ja pikkuväki.

Oletko lopen kyllästynyt siihen, ettei kumppanisi reagoi yrityksiisi saada hänet puristamaan tuubia pohjasta, jotta tökötti saataisiin kauniisti purkista ulos? Älä luovuta. Sen sijaan unohda pään hakkaaminen seinään, ja vaihda näkökulmaa sekä toimintatapaa. Ei (samaa) kättä kannata työntää sirkkeliinkään useammin kuin kerran. Sen sijaan asetu kumppanisi asemaan. Lähesty tätä sinänsä mitätöntä tuubiasiaa tämän toisen ihmisen kokemusmaailman kautta.

Mitkä asiat ovat hänelle tärkeitä?
Mitkä motiivit ohjaa hänen arkisia toimiaan ja päätöksiään?
Millainen on hänen toimintatyylinsä?
Mitä hän arvostaa?
Millaisista ihmisistä hän pitää?
Onko hänellä joku toistuva ajattelu- tai suhtautumistapa, jota voisit hyödyntää yhteisymmärryksen löytämiseksi?

Itselläni kesti tovi, ennen kuin keksin aikoinani, miten pystyn vaikuttamaan kumppaniini niin, ettei hän koe sitä nalkutuksena tai aikuisen ihmisen neuvomisena. Ennen pysyvää ratkaisua pääsin monesti todella lähellä muutosta, mutten koskaan pysyvästi. Kokeilin mm. sellaista, että pidimme molemmat omat tuubimme ja toivoin hänen kyllästyvän oman putkensa rumuuteen, joka seuraisi siitä, etten minä pesisi ja oikaisisi sitä päivittäin. Vaan kun ei kyllästynyt. Tuubin kauneus tai rumuus ei ollut oikea keino vaikuttaa juuri tuohon ihmiseen. Hänelle ei oikeasti ole väliä, miltä se tötterö näyttää. Lähestymiseni oli väärä.

Seuraavaksi kokeilin vedota käytännölllisyyteen. Kerroin, että välttelen niskani takia epäkäytännöllisyyttä sekä energian tuhlausta, mikä tuosta tuubin puriselusta ja pesemisestä joka aamu ja ilta syntyisi. Toisinaan purkki olikin siistinä pötkönä lavuaarin reunalla, kunnes hiljalleen homma repsahti vanhoille uomille ja minä myöhemmin heräävänä ja nukahtavana sain jälleen puristella jättietanaa.

Lopulta keksin käyttää puolisolleni niin tärkeitä "loogisuus"- ja "järjestelmällisyys" -mielikuvia, jotka taas ovat meikäläisen arkeen eksyneet vasta niskan loukkaamisen jälkeen. Ennen onnettomuutta minut tunnettiin enemmänkin hallitun kaaoksen ylläpitämisestä kuin järjestelmällisyydestä. No, järkkäsimme ehdotuksestani vessan uudelleen ja nimesimme yhteisille tavaroille vakiopaikat. Mahtoi olla outo hetki rakkaalleni, että minä ehdotin moista. Tuubin paikka olisi jatkossa lavuaarin ja kaakelin välissä seinän raossa, eikä enää mukissa tai säilytysrasiassa. Ja näin on toimittu siitä päivästä lähtien. Ja avot, ei enää keskeltä puristettua tuubia! Ei kertaakaan. Mutta minkä takia? Mihin oivallukseen tuo kaikki nojasi?

Kokeikaa itse, mitä tuubille käy, kun sen törkkää pohjastaan pikkurakoseen. Sisällä oleva massa nousee siististi kohti tuubin suuta, eikä puristustarvetta enää ole. Ja mikä parasta tahna löytyy aina samasta paikasta, on siisti ja käytännöllinen. Kuka huijaa ja ketä? En tiedä, mutta molemmat on tyytyväisiä. Joskus mietin, arvasiko rakkaani alusta asti "juoneni" vai oliko hän vain niin innoissaan uudesta järjestelmällisesti tyylistäni, ettei hän ole enää suonut ajatustakaan tuolle itse tuubiasialle. Sillä ei ole väliä, koska homma toimii. Ja vaikkei se toimiskaan, niin eipä se maailma yhden tahnatuubin rumuuteen kaatuis.

Tarinani tarkoitus oli tarjota toinen näkökulma aikaisempien rinnalle. Ymmärtämällä toisen ihmisen ajatusmaailmaa ja toimintatapoja voi vaikuttaa huomattavasti tehokkaammin kuin syyllistämällä, painostamalla, raivoamalla, vittuilemalla, vähättelemällä, käskyttämällä tai keräämällä säälipisteitä. Ja tämä toimii missä tahansa asiassa, eikä pelkästään arkisissa tuubitaisteluissa.