Sen enempää asiaa murehtimatta on kuitenkin hyväksyttävä fakta, että sitä saattaakin kuulua porukkaan, joka ei parane syystä X - vaikka tekis mitä. Toki kaikkeni yritän, että tulisin kuntoon, mutta ei se takaa mitään.
En pidä enää itsestäänselvyytenä tervehtymistäni. Aluksi ajattelin, että tottakai paranen. Siis ehdottomasti paranen, eikä ole muita vaihtoehtoja. Nyt kun olen 13 kuukautta sairastanut, en osaa ajatella ihan noin yksioikoisesti. Toki terveys on suuri haaveeni, muttei itsestäänselvyys. Tämä johtuu siitä, että sitä alkaa hiljalleen tajuta, miten pienestä paraneminen on kiinni. Jos yläniska kenottaa millin oikeelle tai väsähtää muuten vaan, makaan sängyssä. Ja se millin kenotus voi tulla mistä tahansa.
Katsot kelloa liian nopeasti. Nostat käden huitaistaksesi kärpästä, nukut huonosti, aivastat väärässä asennossa yms. 'pientä'. Kaikki nuo riittää siihen, että nivel lukkiutuu ja kasvosto alkaa rullata saman tien jumiin. Ja sen aukeminen vie noin kolme kertaa niin kauan, mitä sen lukkiutuminen. Eli nyt kun se on rullannut jumiin 4 viikkoa, sen aukeaminen vie n. 12 viikkoa. Se on kuulkaas kesä ohi, kun tästä taas takapakista oon tolpillani.
Eli parempi ottaa huomioon sekin vaihtoehto, ettei tervehdy. Muuten on tosi kova paikka, kun huomaa täyttävänsä 30 vuotta ja väsää työkyvyttömyyseläkepapereita - tai valitsee hautakiveään. Kun ei näistä vammoista koskaan tiedä, niin parempi muistaa molemmat mahdollisuudet, niin ei ainakaan pety.
Tekstit
2 kommenttia:
Kirjoitan seuraavan vaikka tiedänkin saavani vihanpurkauksen niskaani (heh heh missä yhteydessä).
Pohdin seuraavaa koska haluan nähdä sinut terveenä jalkeillasi.
Sairauttasi voi lähestyä kahdella tavalla, joko tuntemusten kautta (tyypillisesti potilaan tapa koska hän itse joutuu käsittelemään kipujaan) tai analyyttisesti (tyypillisesti potilasta tarkkailevien tapa).
Ei liene epäselvää, että käytän itse jälkimmäistä koska en pysty astumaan pikkuhousuihisi.
Olet nyt kärsinyt ongelmastasi 13 kk (?) ja lukemani perusteella tilasi ei ole oleellisesti parantunut. Parempia kausia on ilmeisesti ollut, mutta kokonaisuutta tarkasteltaessa toipumista ei ole merkittävästi tapahtunut.
Analyyttisesti tarkasteltuna näin ollen joko diagnoosi tai hoitokeinot ovat vääriä ellet sairasta tautia johon ei ole hoitoa. Sinua on kertomasi mukaan tutkittu paljon, että en lähde kyseenalaistamaan diagnoosiasi. Whiplash-vaurioista on kuitenkin toivuttu, joten en halua heittää sinua vielä parantumattomat-koppaan.
Tämä siksi, että olet kertonut palstalla kaatuneesi risteilyllä sekä moottoripyörällä. Jälkimmäinen kaatumien tapahtui ymmärtääkseni paikaltaan seisonnasta? Väheksymättä vammojasi ovat näissä tapaturmissa nopeudet alhaisia verrattuina esimerkiksi autokolareihin. Näin ollen olet todennäköisesti parantuvien joukossa.
Näin ollen tarkastelisin seuraavaksi saamaasi hoitoa. Olet kirjoittanut saavasi apua vaivoihin kyseisestä CST-hoidosta. Pidemmällä aikavälillä toipumista ei ole kuitenkaan tapahtunut, ainakaan kirjoittamasi perusteella. Tästä johtuen on pakko miettiä ko. hoidon apua: se joko antaa helpotusta sairautesi jälkiseurauksiin, tukee toipumistasi mutta ei edistä sitä tai on väärää hoitoa sinun vammoihisi.
Tässä vaiheessa verenpaineesi hipoo jo lienee taivaita ja olet kirjoittamassa minulle kiperää vastinetta siitä kuinka minä en tiedä mitään sairaudestasi. En tiedäkään vaivoistasi sen enempää, mutta asetu minun osaani ja yritä tarkastella tekstiä siitä näkökulmasta.
Jatkettaessa analyyttisellä linjalla, on vamman kanssa kaksi vaihtoehtoa: hyväksytään vamma ja aletaan elää sen ehdoilla tai etsitään keinoa parantua. Tästä hyvänä esimerkkinä käyvät erilaiset alaraajahalvauspotilaat.
Sinun osaltasi huolestuttavaa luettavaa ovat muutamat itsetuhoiset viestisi, joskin onneksi näiden viestien välit täyttyvät runsaalla elämänriemulla värittyneistä teksteistä. Tältä pohjalta uskonkin, että sisältäsi löytyy sammumaton kipinä joka tahtoo parantua.
Siltä pohjalta on mielestäni lähdettävä tarkastelemaan uusia hoitomuotoja. Vanhoja ei ole tarkoitus unohtaa, ne saattavat kenties tukea toipumistasi, mutta mikäli 6 kk hoitojaksolta ei ole todettavissa selviä toipumisen merkkejä, pitää hoitosuunnitelmaa muuttaa.
Olet itse tutustunut vammojesi fysiologiaan runsaasti, joten pystyt todennäköisesti itsekin tutustumaan muihin hoitomuotoihin avarakatseisesti. Älä anna kuitenkaan hankkimiesi tietojen rajoittaa liikaa vammojesi analysointia, useissa tapauksissa pitkäkestoista vammojen toipumisen laukaiseva tekijä löytyy perinteisen rajauksen ulkopuolelta.
Vaikeuksista huolimatta älä anna muiden ihmisten sinuun kohdistuvien toivotuksien kääntyä negatiivisiksi. Vaikka muut eivät vaivojasi ymmärräkään, ota vastaan heidän huomionsa ja käännä se positiiviksi energiaksi itsellesi. Se on kuitenkin vain sen merkki, että sinusta välitetään ja sitä energiaa sinä tarvitset vaivojesi kanssa. Hoidoista riippumatta potilaan omat tunnetilat ja mielialat ovat ratkaisevassa roolissa pitkäkestoisten vammojen kanssa.
Mieti tarkoin mitä kirjoitin sinulle, en ole sinua vastaan. En myöskään vähättele tai kiellä vaivojasi, vaan yritän löytää uusia reikiä sinun ja maailman välille rakentuneeseen muuriin. Analyyttisesti sinulle on tämänkin suhteen kaksi valintaa: toteat minun olleen täysin tietämätön vammoistasi ja olostasi ja etsit kirjoituksestani virheitä, joilla voit jättää kaiken tämän vaille merkitystä. Toisaalta voit yrittää lukea tätä ja miettiä, että laukaiseeko joku näistä lauseista sinussa jonkun ajatuksen joka käynnistää taas toisen ajatuksen joka johtaa taas johonkin jota meistä kumpikaan ei osaa tällä hetkellä arvata.
Pitkäkestoisissa vammoissa paranemisen ydin käynnistyy lähes poikkeuksetta positiivisesta perusvireestä, jonka käynnistyminen voi lähteä lähes mistä tahansa. Toivon että löydät hoitomuodon itsellesi, joka auttaa sinua löytämään uskon toipumiseesi.
Lähetä kommentti