Miksi tartuin tähän aiheeseen?
Anonyymi kirjoitti tämänpäiväisessä kommentissaan, että 'apu hermoperäisiin ongelmiin löytyy usein perinteisen rajauksen ulkopuolelta'. Olen hänen kanssaan samaa mieltä. Anonyymi ei kuitenkaan voinut tietää, että CST-piireissä pyöriessämme liikutaan jo todella kaukana modernin lääketieteen Siperiassa.
Craniosacraaliterapia on siis vaihtoehtohoito ja kaikkien mahdollisten 'perinteisten rajausten ulkopuolella'. Jos minua CST ei auta, astuvat seuraavana kehiin uskomus- ja hurmoshoidot, Pyhä Henki, kohtalo ja aika. Perinteisellä lääketieteellä ei ole juurikaan annettavaa keskushermoston shokkitilasta (Central Nervous System Disorders tai Shock) kuntoutuvalle. Se tie on kokeiltu/ koettu.
Toki laitoskuntoutuksella, neuropsykologisella ja kriisipsykologisella interventiolla on omat roolinsa vaikeimpien vammojen paranemisessa. Mutta tosiasiahan on, että esimerkiksi laitoskuntoutus tai psykologikäynnit eivät paranna itse hermovammaa (oli se sitten täydellinen tai osittainen), mutta niiden avulla potilas saa uusia toiminta- ja selviytymismalleja sekä supportia muuttuneeseen elämäntilanteeseen. Toki joidenkin onnekkaiden kohdalla käy niin hyvä mäihä, että he kuntoutuvat lähes ennalleen.
Mutta yhtä yksilöllistä kuin itse vamma, on myös sen kuntoutuminen. Toisinaan vaikeistakin vammoista toivutaan täydellisesti, mutta samaan hengenvetoon voidaan todeta, että lievät vammat saattavat aiheuttaa potilaalle vakavan työ- ja toimintakyvyttömyyden. Paraneminen ei ole koskaan itsestään selvää, kun kyseessä on keskushermotason ongelma.
Ylipäätään on järkevää muistaa, että minkä tahansa kuntoutuksen tarkoitus on opettaa/sopeuttaa keho (esim. hermosolut) toimimaan uudelleen, vaikka hermosolut sinänsä eivät uusiudu täydellisesti. Aikaisempaa vastaavaan kuntoon harva vakavasti vammautunut potilas pääsee, mutta ei se ole usein tavoitekaan. Olennaista on ymmärtää omat rajoitukset ja puutteet ja tulla toimeen muuttuneen identiteetin kanssa uudessa elämäntilanteessa.
Itse en ole vielä hyväksynyt sitä, että vamma voi rajoittaa/muuttaa koko elämäni, toisin sanoen tuhota kaikki ne et haaveet ja unelmat, joita olen luonut. Kun on mennyt 2-3 vuotta, mietin asiaa uudelleen. Pidän kuitenkin jollain tasolla mielessä sen, etten ehkä paranekaan. Toistaiseksi elämä on tällaista ylä- ja alamäkeä - niin fyysistä kuin psyykkistä. Todellista nuoralla taiteilua sen kanssa, mitä saa/pitää/voi tehdä. Välillä rysähtää kanveesiin, toisinaan on yhtä nousukautta. Sen kanssa on nyt elettävä.
Monelle, minullekin, riittää se, että toiminta- ja työkyky palautuu edes osittain. Sen verran, että pystyn selviytymään itsenäisesti arjesta, käymään snadisti töissä ja nauttimaan siitä, että olen elossa. Neljän seinän sisällä toki elämänilot on suht kapeat, mutta ehkä tulee joskus se päivä, että pystyn laajentamaan tätä perspektiiviä. Ehkä.
On aikas hieno homma, että hermosolujen uudelleen järjestäytyminen ja uusien hermoyhteyksien/hermoverkkojen muotoutuminen/ muodostuminen jatkuu läpi elämän. CST on tehokas hoito, joka lisää/nopeuttaa tätä prosessia. Minulle CST on 'viimeinen vaihtoehto'. Tätä tietoa vasten anonyyminkin on helpompi ymmärtää tunnetilaani. Köysi kaulassa kiristyy joka päivä. ;)
Toivotaan, että tämä ainutlaatuinen tapa, CST-hoito,saa aikaan parantavan vaikutuksen suoraan keskushermostotasolle ja mahdollistaa minunkin kehoni itseparantavien voimien aktivoitumisen.
Jollei tällä tule kuntoon, niin täytynee raahautua Mormonikirkon uhrialttarille rukoilemaan Kohtaloa, uhrata kielokukan siemenistä, nuoren miehen spermasta ja vanhan Mitsun moottoriöljystä valeltu HK-broilerinrintafileen palanen ja toivoa kädet kyynärpäitä myöten ristissä parasta.
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti