Yöromut ja sekavaa avautumista (TV)

Nyt kun exä nukkuu siellä meitin vanhassa sängyssä yksinään, väitän että hän miettii edes silloin tällöin, kannattikohan toistuvasti valittaa siitä, että sänky oli täynnä romua. Siis etenkin, jossei ollut itse siihen tulossa.

Ja kannattiko ylipäätään valittaa koko ajan jostain sellaiselle ihmiselle, jonka elämä loppui kuin salama kirkkaalta taivaalta ja joka ei muutenkaan ollut onnensa kukkuloilla. Exäni unohti semmoisen seikan, että siihen aikaan, kun jouduin makaamaan sängyssä hedarin takia kuukausia, en pystynyt nousemaan ja hakemaan joka tavaraa erikseen jostain.

Toinen oli tämä tavaroiden, mm. ruuan, pudottelu. Kun käsien hermotus ei toimi(nut), välillä putos jotain lattialle. Ja se oli siis exälle iso ongelma. Hänen mukaansa pudottelin kaikkea lattialle, enkä nostanut niitä, vaikka näin putoavan. Ja mikä pahinta, sitten hän 'joutui siivoamaan' ja minä vielä valitinkin, kuinka epäsiistiä meillä oli. No, niinhän meillä olikin, kun mä en saanut imuroida tai tiskata, ja toinen ei 'ehtinyt'. Luulin, että exäni hiffas, etten saa kumartua tai kyykistellä, kun selkäydin venyy. Kerroin tämän ainakin 100 kertaa mutta ei mennyt koskaan perille käytännön tasolla. Eli oikeasti en todellakaan pystynyt nostamaan niitä pudonneita tavaroita tai ruokia, vaikka olisi halunnut.

Muutenkin kuulin jatkuvaa jankutusta siitä, kuinka sairaudesta on tullut koko elämä. Ja kun yritin kertoa, että todella niin on, eli vamma siis vaikuttaa ihan kaikkeen, hän ei millään halunnut uskoa sitä. Kai se jotain itsesuojelua oli sekin.

Eikä hän muutenkaan pystynyt kanssani puhumaan tilanteesta. Siis ennen kuin ilmoitin, että muutan pois. Sitä ennen joko minä puhuin yksin tai hän valitti, tuijotti apaattisena seinään ja uppoutui kaikkeen muuhun tekemiseen, muttei itse asiaan.

Kun sitten vuoden päivät olin katsellut vähintään kyseenalaista suhtautumista minuun ja sairauteeni, alkoikin suu yllättäen käydä, kun ilmoitin, että suhde on loppu ja minä muutan pois. Sitten MINÄ olinkin petturi ja luovuttaja, kun löin hanskat tiskiin juuri, kun asiat alkoi avautua.

Mun mielestä asiat ei todellakaan ala sujua, jos tilanne on ajettu siihen vaiheeseen, että toinen joutuu muuttamaan pois ja ylipäätään harkitsemaan eroa, kun kommunikointi ei ollut toiminut pitkään aikaan. Johan siinä usko, luottamus ja rakkaus oli loppunut moneen kertaan. Ei ollut enää mitään, minkä eteen olisin halunnut taistella. Helpompi oli vetästä vaan heittoistuimen kahvasta, kun yrittää jatkuvasti saada toinen puhumaan ja käyttää siihen ne vähäiset energiat, mitä itsellään oli jäljellä. Erosin ja muutin pois siis täysin itsekkäistä syistä: halusin parantua. Sitähän ei kukaan tiedä, paranenko, mutta ainakin voin käyttää aikani jatkossa edes sen yrittämiseen.

Kun nyt avautumaan ollaan alettu, niin eniten exässäni ärsytti se, että vaikka kuinka yritin rautalangasta vääntää, miten haluaisin tehdä kaikkea kivaa, mutta en yksinkertaisesti voinut. Ja hän oli vahvasti eri mieltä asiasta. Eli en vaan uskalla kokeilla rajojani tai en halua tehdä. Ja itselleni kun taas on ihan käsittämätön ajatus, että kukaan terve ja supersosiaalinen ihminen viettäisi vapaaehtoisesti aikaansa himassa yksin vaakatasossa, jollei olisi pakko. Huhhuijaaq

Nyt voi ukkeli miettiä keskenään, olisiko omalla suhtautumisella ja myöntämällä/ hyväksymällä muuttuneen tilanteen, asiat toisin. Tuskin. Onneksi ei enää tartte selitellä kellekään mitään.

Ne ihmiset, jotka on lähipiirissä, on valikoituneet niin, että he ymmärtävät oikeasti tilanteeni. Jos joudun olemaan hedarin takia pimeässä, verhot kiinni ja vastaamatta puhelimeen, voin niin tehdä ilman sen suurempaa selittelyä. Eihän tämä tilanne kiva ole, mutta ainakin hengitän, enkä ole mullan alla lopullisesti. Ei siihen pitkä matka ole, kun olo on kuin elävällä ruumiilla. Mutta ens fyssarikerralla saan fyssarinkin uskomaan, että vaikka yläniska tuntuu olevan normaali, se ei ole sitä. Täytynee muistuttaa niistä marraskuun ajoista, että mulla on todella liian älykäs kroppa, kun se pystyy huijaamaan täydellisesti jopa alan kuuminta gurua! ;)