Vitun paska "=?UTF-8?B?ZWzDpG3DpG5p?="

Taas oli pakko herätä. Miksei voi vaan päättää, että vetää päivän koomassa? Vielä parempi, jos vois olla hetken kuollut, koska silloin ei oletettavasti tunne kipua. Pää on ihan vitun kipee. Sinne se hörppäs ny yläniskaan. Pää on semmosta kireetä kalvoo. En tiedä, mistä tuli enkä välitä. Mietin tässä kovasti, pitäiskö jäädä vaan kotiin vai mennä hoitoon. Toisaalta hoito voi pahentaa oloa, kun särkee akuutisti. Mutta jossen mee sinne, kalvojännitystä ei saa millään laukeamaan. Taidan rimpauttaa fyssarille ja kysyä hänen mielipidettä.

Tässä konkurssissa ei tunnu missään, niin aattelin mennä autolla. Silmälasitki on hukkunut, mutta ajan ilman. Vittuuks sil on välii, kun ei ne lasitkaan oo mulle oikeen vahvuset ja uusia ei ole pystynyt hankkiin. Joku 20 minsaa etukumarassa optikon penkiss ja siellä valotaulujen keskellä, EI! Oon siis ollut vuoden ilman laseja. Ja fyssarin mukaan näkö voi viel muuttuu moneen kertaan, joten turha investointi olisivat. Onneks siskolla on aika ennen mua, niin saapi ajaa auton vaihdossa takas tänne. Mä tuun sit taksilla. Kohta muuten loppuu rahat sairastaa.

Silmät on ihan hirveen näköset, ku oon tihrustanut koko aamu. Sattuu vaan niin vitusti päähän, että nyt voi itkeekin, kun ei se haittaa enää tässä tilassa. Normaalisti en jaksa ees itkee, kun se vaan pahentaa oloa. Niin se pahentaa nytkin, mutta minkäs teet. Ei tässä muutakaan keinoa ole purkaa vitutusta, kun kaikki mahdollisuudet on viety. Ainoa, mitä on jäljellä on aivotoiminta ja sekin taatusti lakkaa, jollei pääse käyttämään kroppaansa. Saan varmaan kohta stressin laukaiseman aivoinfarktin. Se olisikin hieno päätös kaikelle. Neliraajahalvaus esim.

Missä menee kärsimyksen raja? Kuinka pitkään yhtä ihmistä voi piinata tällaisella helvetillä? Noooh, Fedja on kärsinyt about 12 vuotta, monet vielä pidempään. Jotkut kärsivät koko elämän. Ei näytä hyvältä meikäläisen "tulevaisuus", jos päivä toisiaan seuraavia pakollisia hetkiä valveilla voi sellaiseksi kutsua. Ai että sitä toivoo taas, että ois vaan lyöny päänsä siihen vieressä olleeseen kiveen ja kuollut. Mutta ei, piti jäädä kärsimään.

Onneks on ees tämä blogi. Sit kun mua ei ole, niin täältä voi lukea, että ainakin yritin ihan vitusti, enkä luovuttanut kovinkaan helpolla. Kaikki se aika, vaiva ja raha sekä pinnan venyttäminen ihmeellisten oireiden ja kipujen kanssa näkyy edes jossain, kirjallisina tuotoksina. Ehkä ainoa positiivinen asia tänään, että on tätäkin tullut pidettyä. Toivotaan, että joku muu saa sit apua ja toivoa täältä. Tosin nää mun tekstit kertoo kyllä vittumaisen totuuden, kauhutarinan, jonka keskelle ihminen voi joutunut ihan viattoman näköisen onnettomuuden seurauksena. Mutta ehkä joillain käy parempi tuuri kuin meikäläisellä. :)