Nettimaailman kuumakallet, katkeroituneet ja kiusaajat

Olen pitänyt ja lukenut useampia blogeja erittäin aktiivisesti kuutisen vuotta. Jonkin verran on tullut harrasteltua foorumeita, mutta huomattavasti vähemmän kuin bloggaamista ja blogien lukemista. Kiinnostukseni syttyi aikoinaan erään yo:n tutkimusprojektin myötä ja on kasvanut samassa suhteessa mitä blogien määräkin.

Opiskelin tuolloin vielä sosiaalitieteitä ja tutkimme eräässä harkkatyössä tietyn kategorian blogeissa syntyneitä virtuaaliyhteisöjä ja niihin muodostuneita rooleja ja valtasuhteita. Pääasiassa blogit olivat ystävällismielisiä, viihdyttäviä, mielenkiintoisia, koukuttavia ja opettavaisia paikkoja niin niiden pitäjille kuin lukijoille ja kommentoijillekin. Toisaalta niissä oli huomattavissa aivan samat negatiiviset ilmiöt kuin reaalimaailman yhteisöissäkin: vääristyneet tai korostuneet valtasuhteet, ristiriitaiset näkemykset johtajan (esim. blogin perustajan tai ydintiimin) tai muiden jäsenten vaikutusvallasta, auktoriteetista, oikeuksista ja vastuusta, erilaiset liittoumat,, perinteinen syntipukki-show, yleinen korostunut negatiivisuus tai hyökkäävyys tiettyä jäsentä/jäsenryhmää kohtaan, leimaaminen, me-te-vastakkainasettelu, korostunut kilpailuhenkisyys, haloefekti, peesaaminen, vapaamatkustajailmiö jne.

NETTIKIUSAAJAT

Se, mikä pisti kaikissa blogeissa silmään, oli tämä ns. nettikiusaajien ilmentymä. Lähes poikkeuksetta jokaisessa blogissa, joka herätti ajatuksia ja synnytti keskustelua, mielipiteitä tai näkemyksiä, oli myös näitä anonyymeja kommentoijia, joiden ainoa tarkoitus (blogin muiden jäsenten mielestä) oli aiheuttaa pahaa mieltä, yleistä sekasortoa sekä ruokkia negatiivisuutta. Blogin pitäjät ja yhteisön jäsenet kuvailivat heitä näin: "Ihmisiä, jotka käyvät tarkoituksenmukaisesti nimettöminä purkamassa omaa pahaa mieltään, ahdistustaan, katkeruuttaan, kateuttaa, suruaan hyvin ilkeään, loukaavaan, alistavaan, provosoivaan tai muuten vaan negatiiviseen sävyyn".

Etenkin niissä blogeissa, joissa kommentointia ei ollut valvottu, saattoi olla moniakin anonyymejä ilkeilijöitä. Tyypillistä oli, että kun kommenttien valvonta otettiin käyttöön, blogin pitäjä huomasi ilkeiden kommenttien vähentyvän ja lopulta katoavan. Oletimme, että he siirtyivät uusien helpommin kiusattavien kimppuun, mutta toisaalta, kun kommenttien valvonta lopetettiin, anonyymit ilmestyivät hyvin pian takaisin. Ja tyylistä (sekä IP-osoitteista) saattoi päätellä, että kyseessä oli usein sama henkilö kuin aiemminkin. Kiusaajat siis jatkoivat blogin lukemista siitäkin huolimatta, että heidän kommenttinsa keskittyivät nimenomaan blogin tai bloggarin haukkumiseen.

MITÄ NETTIKIUSAAMINEN OLI KÄYTÄNNÖSSÄ?

Perinteisimmät kommentit olivat niitä, joissa blogia tai blogin pitäjää kuvailtiin kovasanaisesti ja tylyyn sävyyn esimerkiksi huonoksi ihmiseksi, tylsäksi, idiootiksi, katkeraksi tai surkeaksi kirjoittajaksi. Ja milloin blogi oli liian surullinen, milloin ylioptimistinen, hitaasti päivittyvä, ahdistava, kuivakka ja mitä milloinkin. Näillä anonyymeilla ei pääsääntöisesti ollut siis blogista tai sen kirjoittajasta mitään positiivista sanottavaa. Mutta halu herättää negatiivisuutta ko. yhteisössä kiinnosti niin paljon, että kiusaajat pysyttelivät yhteisössä ja jatkoivat uskollisesti oman surullisen missionsa toteuttamista - blogin pitäjän sallimissa rajoissa.

MITEN BLOGGARIT SUHTAUTUIVAT KIUSAAJIIN?

Kun haastattelimme bloggareita, selvisi että he suhtautuivat virtuaalisen maailman kiusaamisilmiöön suhteellisen kypsästi ja maltillisesti, mutteivät hyväksyneet sitä. He ymmärsivät, että omalla toiminnalla kuten kommenttien esivalvonnalla ja suhtautumisellaan anonyymien kommentteihin saattoi vaikuttaa oman blogin miellyttävyyteen merkittävästi. Suurin osa bloggareista ymmärsi, että julkisen blogin pitäjä tekee aina valinnan siitä, kuinka paljon ja missä muodossa hän on valmis hyväksymään ulkopuolisten kommentteja ja näin ollen myös näiden negatiivisia kommentteja heittelevien toimintaa omassa blogissaan. Bloggarit peilasivat tätä sekä omaan että muiden blogiyhteisössä olevien sietokykyyn, ja vertailivat myös näitä kahta toisiinsa. Kumpi on tärkeämpää, se että bloggaaja itse on tyytyväinen linjaansa vai se, että blogiyhteisö on? Tämän ymmärrettiin huomattiin riippuvan mm. siitä, mikä on oman blogikirjoittelun motiivi: kirjoittaako huvin vuoksi vain itselleen, puhtaasti muille vaiko jotain siltä väliltä.

SUHTAUTUMISENSA VOI VALITA

Toisaalta kyse oli myös siitä, millaisen suhtautumistavan ilkeilijöihin valitsi: näkeekö anonyymit kiusaajat säälittävinä omaa pahaa oloaan purkavina tyyppeinä, joiden mielipiteille ei kannata lotkauttaa korvaansa, yrittääkö oppia heidän kommenteistaan jotain vai päättääkö kenties provosoida kiusaajia tarkoituksella vieläkin kiivaamman keskustelun synnyttämiseksi. Sitä bloggaajat kuitenkin painottivat, että näitä nettikiusaajia on aina ja siihen on parempi tottua julkisen blogin pitäjänä. He tiesivät, että itsenäisenä bloggarina päätös oman blogin linjasta on täysin omissa käsissä ja että he itse saattoivat valita sen, miten tällaisia kommentteja julkaistaisiin ja miten niihin reagoitaisiin. Suurin osa bloggareista tuntui hyväksyvän ajatuksen, jonka mukaan blogiyhteisö on kuin mikä tahansa reaalimaailman yhteisö ja että siellä oleviin ilmiöihin kannattaa suhtautua samalla tavalla kuin todellisessa elämässä.

KASVOTTOMUUDESTA

Merkittävän eron synnyttää tietenkin se, että netissä kiusaaminen tapahtuu kasvottomana eikä siitä näin ollen joudu vastuuseen. Tai näin ainakin moni nettikiusaaja varmasti kuvittelee. Todellisuudessa useilla bloggareilla on käytössään seurantaohjelmat, joilla välinpitämättömät tai internet-maailman henkilösuojasta tietämättömät anonyymitkin voi jäljittää IP-osoitteen perusteella.

LOPUKSI

Mutta mitä sitten, vaikka saisikin tietää tämän tuntemattoman häirikön nimen? Kuinkahan montaa todella kiinnostaa niin paljon, että lähtisi kostamaan näille kiusaajilleen jotenkin? Tai kehittelisi heille jonkun vastaiskun, vaikkapa nolauksen jollain toisella elämän osa-alueella? Minua ei ainakaan.

Mitä mieltä muut olette tästä aiheesta?