Lähtökuopissa (Tahdonvoimaa)

Uskottava on. Ei tästä tule normaalia kalua koskaan. Ollaan näet taas lähtökuopissa, eli marraskuussa. Pää kaularangassa. Ei jaksa seisoa minuuttiakaan. Eikä liiemmin istua. Toki on hienoa, että niska kesti näin paljon enemmän mutta myönnettävä kuitenkin, ettei se koskaan normaalielämää tule kestämään. Ens viikolla täytyy raportoida fyssarille ja kysyä, että makaanko 1.4 asti vai vedetäänkö jossain vaiheessa nuppia. Hän saa valita, mulle on ihan sama. Tässähän nämä näet menee samaa rataa, kuin ennenkin.

Altaalle meen maanantaina joka tapauksessa. Jospa tosiaan kävis niin hyvä säkä, että liukastuis ja kuolis. Kummallinen juttu, kuinka ihminen voi menettää muutaman hassun pienen pienen ligamentin venähdyksen ja lihasrevähdyksen vuoksi kaiken. Mutta kun ei vaan jaksa kantaa päätä, niin ei jaksa. Ei ne koukistajatkaan mitkään ihmelihakset ole. Ei ne voi nivelsiteiden, jänteiden, rustojen ja muiden tukikudosten tehtäviä hoitaa, vaikka paljoon pystyvätkin.

Jaahas, mitäs sitä sitten tekis? Nyt ois taas aikaa, kun joutuu vaan makaan. Jos ois masokistin vikaa, vois ottaa puukon, alkaa viilteleen itteään. Vähän vaihtelua tähän niskavammaan. Tai josko murtais varpaansa pistämällä sen oven väliin. Ois jotain muuta, mihin keskittyä. Vai pitäisköhän ajaa hiukset kokonaan pois? Hmm. Sellainen siilari, mikä Demi Moorella oli siinä yhdessä leffassa. Hitto, nyt kävi kutkuttaan. Koska sehän ehtis meneen kertaan kasvaa takaisin ennen kuin olen kunnossa. Ja jos en parane, niin haudassa kukaan ei arvostele mun hiuksia. Hmm. Lady in Pink näkee sit maanantaina, mihin päädyin, kun tulee kyläileen. Tosin sen hermosto kilahtaa täysin, jos leikkaan siilin. No, ei voi mitään. Ei kukaan kysynyt multakaan, haluunko kaatua ja joutua helvettiin. Sorry LIP. ;)