maanantai 27. heinäkuuta 2009
Kulissit
Kun ihmisen elämä perustuu ulkona syömiseen, viininmaisteluun, hienoihin ja jännittäviin harrastuksiin, "tärkeisiin verkostoihin" ja keskinkertaiseen kk-liksaan keskinkertaisesta duunista, niin mitä jää jäljellä kun ne kulissit joskus murtuu? Kertokaahan, jos olette moisen kokeneet. Mietinpä vaan, kuinka erilaisia elämäntyylejä sitä meillä kaikilla onkaan. :)
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Tekstit
7 kommenttia:
Kulissien murtumisen jälkeen avautuu ensimmäisenä tyhjyys ja epätietoisuus. Se on todella raskasta ja epätoivoista aikaa. En tiedä miksi, mutta joskus on käytävä pohjamudissa asti, jotta saavuttaa elämässään muutakin kuin kulissit, jotakin aitoa ja parempaa. Mitä se on, niin se on ihmiskohtaista. Taistelijat tunnetaan siitä, että he nousevat aina jaloilleen, joskus se vain vie aikaa enemmän kuin ajattelee.
Kun uskaltaa luottaa siihen, että elämä kantaa ja hyväksyy tapahtuneen ja luottaa kaiken menevän hyvin, mikä tahansa on mahdollista, myös parantuminen. Siihen on vain uskottava ja myös hyväksyttävä se vaihtoehto, että jos ei ole tarkoitus parantua sille on olemassa jokin kieroontunut syy, jota me vain emme ymmärrä.
Kannattaa jostakin netin syövereistä etsiä surun polut, niistä voisi olla jotakin hyötyä sinulle. Minulla tulee mieleen Satu Silvo, kuin luin tekstiäsi. Tässä eräs artikkeli hänen rinneonnettomuudestaan, ehkä se antaa sinulle jotakin ajateltavaa:
http://www.apu.fi/ihmiset/article128918-2.html
Pandora,
Niin se kai menee. Sitä vaan hirviträä tiettyjen ihmisten puolesta, kuinka he tulee kestämään sen, jos kulissit murtuu. Harva tästä maailmasta ilman kolhuja on selvinnyt. No, eipä minun murheeni, tällä hetkellä. Mahtaa vaan olla raskasta raahata niitä kantaa kulisseja mukanaan. Omia valintoja.
Juu, tuo Satun juttu kaiken kaikkiaan oli hurja. Olen sen muinoin lukenut.
Nyt kiitos joudun sanomaan EI lisäajateltavalle.;) Tänään taas ajateltu koko päivä niin paljon kaikkea, että nyt täytyy vetää henkee ja vaikka lakata uudestaan kynnet ja kattoo Golden Girlsit. Oon tsempannut kavereitani/ystäviäni erinäisten huoliensa kanssa ja täähän käy ihan työstä. Vähän remmompaa tekemistä työjuttujen ja syvällisen pohdinnan jälkeen tähän illalle... Huh.
Mutta mietis Pandora, kohta on 3.8. Se tarkoittaa meille hyvää!!! :) :) :) Mä luulen selviiväni ilman totaalista romahdusta mut katotaan nyt. Lähellä on käyty, mut onneks oon osannut vielä lopettaa ennen ranka totaalisesti väsähtää. Kohta tulee muuten pari semmosta kuvaa, et oksat pois. ;)
Sen verran piti vielä kommentoida tota Silvon haastattelua, että mun tapauksessa nää empatiat muiden puolesta tuskin liittyy siihen, että olen alistettu nainen. En periaatteesta lähtis sotkeen tähän nyt sen suurempaa keittiöpsykologiaa, mutta ihan pikkasen valotan tota, mitä tarkoitin. Mä oon aina ollut ylihuolehtivainen, mistä lie tulee ;), mutta mä en pidä sitä mitenkään huonona asiana, niinkun Silvo piti. Hänelle tämä oli ilmeisen raskas kokemus, että aina piti huolehtia muista ja oma minä jäi paitsioon.
Mä taas pystyn elämään itselleni ensisijaisesti, eikä musta juurikaan tunnu siltä, että joutuisin elämään jotenkin muiden ihmisten kautta tai että muut ihmiset ja heidän ajatuksensa muodostais mun ihmisarvon. Päinvastoin. Joskus sais ajatella enemmänkin niitä läheisiään ja asioita heidän perspektiivistään.
Enemmänkin tuntuu siltä, että on lähipiirissä ihan "liikaa" niitä ystäviä, jotka elävät elämänsä muiden ihmisten heistä muodostaman kuvan ja antaman arvostuksen kautta. Siis pelkästään. Tai sanotaan näin, että ovat jotain vain silloin, kun he ovat sitä toisten ihmisten mielestä. Nyt kun on ollut aikaa pohtia asioita, niin jotenkin on tullut sellainen tunne, että meikäläisen pitää herätellä näitä muutamia ihmisiä ko. asian suhteen. Ja itseasiassa niin olen tehnytkin nyt ihan lähiaikoina. Se ei ole millään tavalla minulta pois.
Mutta koska ketään ei voi kuitenkaan pelastaa vasten tahtoa ja ilman tähän itsensä apua, niin mä oon tyytynyt heittämään vaan pelastusrenkaan ja toivon, että kaveri osaa uida itse loppumatkan pienillä avuilla. No katsotaan.
Mutta yhden asian tuo artikkeli joskus jätti mieleeni, eli juurikin toteamuksen, että synkimmän pimeyden jälkeen valo on kirkkaimmillaan. Siihen pitää vaan luottaa ja uskoa. Aina. =)
Niin en edes ajatellutkaan tuota osaa artikkelista, missä käsiteltiin juuri psykologisia vaikutuksia naisilla (en jaksanut edes lukea juttua...) vaan juuri tuota Silvon positiivista ja luottavaista asennetta onnettomuudesta ja parantumisesta ja hänen valoisaa mieltä.
Itselläni on ollut hieman sellainen fiilis, että jos joku muukin pystyy niin kyllä minäkin. Saa nähdä mihin se sitten johtaa.
Ja hei mun teksteihin ei tarvitse vastata samana päivänä, en minäkään jaksa kommentoida aina kaikkea, vastaa silloin, kun inspis herää. Kyllä ne blogissa säilyy...
Toi eka osa on mulle ajankohtaisin. :)
Ja juuh. Mä kommentoin kans aina silloin, kun jaksan/tule inspis. Välillä voi mennä kauankin, mutta kelläs täs kiire ois. =)
"Tänään taas ajateltu koko päivä niin paljon kaikkea, että nyt täytyy vetää henkee ja vaikka lakata uudestaan kynnet ja kattoo Golden Girlsit."
Pakko todeta tähän, että Tyttökullat on yks parhaista! Nimim. I want to be Dorothy and I have all the DVD's ;)
Lähetä kommentti