Tänään tosin vetelin ylleni muutamia hameita ja mietin, että kuinka kiva ois päästä niitäkin vielä joskus käyttämään. Nyt kun on käsketty kävellä lenkkareilla, niin hamoset ei oikein istu tyyliin. ;) Ehkä joskus. Tajusin just, et mulla on vaatteita vaikka puoleksi vuodeksi. Siis ilman, että pesisin niitä. Se on kuulkaas ihan käsittämätön määrä. No, parempi niin ku ettei ois.
Jaahas, viel ois yks päivä tän jälkeen ja sit vois sanoa selvinneenä romahtamatta koko jakson. Kyllähän toi ydin tuntuu siltä, että on ravisteltu kahvinkeitintä sun muuta mut vielä pärskitään eteenpäin. Jospas ens kerran jälkeen jo kokis muutaman terveen päivän? No, tuskin. Viimeks olinki kunnossa marraskuussa 2008 ennen sitä naapurin auton kans kolaroimista. Hellurei, 8 kuukautta meni, et pääsin samaan kuntoon. Sanoisinko, että aika vitun armotonta. Nyt ei passaa sit ottaa mitään riskejä minkään kanssa.
V-loppuja.
Tekstit
2 kommenttia:
Mitähän tekisin ilman rakasta tytärtäni, jonka kanssa olen jakanut 28v elämän ilot ja surut.
Niistä viimeiset 14kk ovat olleet enemmän täynnä kyyneleitä ja tuskaa kuin iloa ja onnea. Oman lapsen vakava sairastuminen on laittanut kaikki elämän arvot uusiksi.Mutta elämän on silti jatkuttava, vaikka tuntui että se pysähtyi viime vuoden helmikuussa. Tunnit muuttuivat kuukausiksi, kuukaudet vuodeksi ja tyttäreni tila jatkui lähes samanlaisena. Elän omaa elämääni, mutten elä kumminkaan... Aamulla silmät avattuani ajattelen miten hän voi ja illalla ennen unen tuloa ajatukset ovat hänen luonaan ja monen monta kertaa päivän tuntien aikana.
Kumminkin syvällä sieluni sopukoissa on tallella toivo, usko, tieto, ettei tämän hetkinen tila ole tullut jäädäkseen. Se on opettanut meidän koko perheen nöyrtymään sairauden edessä ja huomaamaan että elämän arvot ovat aivan jotain muuta kuin kallis auto, hieno asunto, pankkitilin suuret summat, (joita ei kyllä koskaan meidän perheessä ole ollutkaan.)
Jos olemme voineet edes pikkuisen tuoda helpotusta pesemällä pyykkiä, käymällä kaupassa ja valmistamalla ruokaa olemme siitä suunnattoman onnellisia.
Aina kun näemme sinut Tahdonvoimaa, sanoinkuvaamaton rakkauden tunne täyttää sisimpämme ja ihailemme sinun ainutlaatuista elämän asennettasi, sinä jaksat tehdä kuukaudesta toiseen fyssarisi antamia liikesarjoja, jaksat neuvoa ja auttaa muita ympärilläsi olevia apua tarvitsevia ihmisiä. Ja siellä jossain epätoivoisen katseesi takana, näen kumminkin toivon pilkahduksen, joka kantaa sinua tämän helvetin läpi tuoden aikanaan sinunkin elämääsi kauan kaipaamaasi iloa ja onnea.
Kyl mä välil mietin itteki, et kuin sit on jaksanut. No, pakkoa ku ei halua hautaan alle 30-vuotiaana. Ehkä se romahdus tulee sit, ku on terve. Tai sitten ei. Vastailen sul myöhemmin enemmän. Tänne ilmestyi Hesburger-ruokalähetys ovelle ny. ;) Öitä!
Lähetä kommentti