Vakkarityö:
Aikaisemmin kk-palkan tilalle on tullut epäsäännöllinen korvaus epämääräisistä tunneista, joita ONNEKSI olen pystynyt tekemään, yrittäjä ku olen. No, seurauksena on tietty joka kerta kipuhelvetti ja huono olo, mutta jollain pitää itsensä elättää. Lisäksi olen kehittänyt muutamaa ideaa verkossa toteutettavasta bisneksestä, joita voisi hoitaa siis kännykällä vaakatasostakin. Katsotaan, mitä tulevaisuus tuo! Lottovoiton tai muun jackpotin? Lisäksi ajattelin taas aktivoitua kirjoittamaan lehtiartikkeleita ja myymään niitä, kuten aiemminkin keväällä.
Sivutyöt:
Kuvauksille ja malliduunille voi sanoa hyvästit. Hermosto ei kestä salamavaloa, eikä niska niitä asentoja, joihin pitäisi vääntäytyä. Korkokengät on ihan big no no. Kuvauksista luopuminen ei tapa, mutta vituttaa. Olihan se mukavaa hommaa. Etenkin reissut ulkomaille sekä suuremmat kampanjat, joilla tienasi tuhansia euroja suht simppelisti. No, se on rahaa vaan. Jos on älyä ja luovuutta, sitä voi tienata myös vaakatasosta poistumatta himastaan.
Liikkuminen:
Kun ei pysy pystyssä, ni ei pysy. Silloin ei tule mieleen lähteä kotoa kovinkaan kauas. Elinpiiri on siis n. 35 neliötä ja piha. Kun on pakko olla paljon kotona, päätin hommata ihanan kämpän luonnon helmasta. Ei mitään käryä, millä tämäkin maksetaan, mutta aina on jostain herunut apuja. Kiitos edelleen Kelalle, kun ette suostu jelppaan mua. Niin, siis tiedoks uusille lukijoille, ne pitää mua terveenä! Ja Pohjolan mielestä työmatkalla sattunut tapaturma ei ollut työtapaturma, ja näin ollen ei ole herunut mitään apuja kohta vuoteen. Tätä ihmisoikeusrikkomusta en unohda koskaan, vaikka kivut ja huimauksen aiheuttaman pakokauhun tulen varmaan unohtamaan. Nehän on vain fyysistä. Kelan ja Pohjolan toiminta sen sijaan rikkoo mun perusoikeuksia, nöyryyttää, vittuilee ja pitää pilkkanaan kärsivää ja muuten epätoivoista ihmistä.
Ystävät:
Livetapaamiset on vaihtuneet pitkältä etätapaamiseen. Ns. vanhoista ystävistä ei ole montaakaan enää jäljellä, ja tämä on ollut oma valinta, pääosin. Kummasti ne ystävätkin tosin on lopettanut pyytämästä enää mihinkään. Tietävät vissiin, etten kuitenkaan voi lähteä. Ihan sama. Ei jaksa miettiä motiiveja, eikä faktaa voi ny muuttaakaan. Jos tuntuu siltä, että ystävien näkeminen vetää kropan solmuun, ni silloin heitä ei nähdä kuin toisinaan. Ystävät eivät tätä varmaankaan ymmärrä, mutta ehkä siinä tapauksessa täytyy tarkastaa tätä ystävä-käsitettä. Niskavammafoorumilla, joka pistettiin eloon parin kohtalotoverin kanssa, on syntynyt hyviä keskusteluja ja sieltä on saanut erinomaista tukea ja neuvoja, sekä tuntenut itsensä tarpeelliseksi tykitettyään about 800 viestiä muidenkin suuntaan. Myös muut ystävät, jotka viihtyvät webissä on ihan huippuja! Eli jotain sosiaalista elämää onneksi on. Se pitää pään kuosissa ja mielen virkeenä.
Perhe:
Vaikka perhe käy täällä usein, ei se ole sama asia, kuin että voisi itseä ryysiä Lahteen. Onneksi sisko sentään muutti takaisin Tampereelle, niin nähdään. Tosin siskon tilahan ei ole kovinkaan kaksinen, vaan yhtä paskassa kunnossa hänkin. No, sisko sentään kykenee ajelemaan autolla idästä tänne susirajalle vastakkaiseen suuntaan. Äitiä, iskää ja veljeä sen sijaan ei tule nähtyä kuin pari kertaa kuussa, ehkä harvemmin. Kauhea tilanne. Ei voi valittaa, en sentään sokeutunut. Mutta tätä osaa elämästä ei kyllä voi mitenkään korvata. Kauheeta ajatella, ettei ne omat vanhemmatkaan ikuisesti ole keski-ikäisiä ja että en ehkä ikinä pysty auttamaan heitä arkisissa puuhissa, kun he vanhenevat. Minäkö kantaisin kasseja, tappelisin lääkärien kanssa, auttaisin kotihommissa tai veisin ja toisin milloin mihinkin? Niinpä. Eihän mulla ole sitä liikuntakykyä.
Koulu:
Jep, siellä oottaa muutama tonni opintolainaa, lähes valmis maisteritutkinto (nyt tosin varmaan kurssitkin vanhentuneet:) sekä ihmettelevät opettajat ja proffat. Jäin kursseilta pois just ennen graduryhmän alkamista, ja ilmoittelin palaavani, heti ku oon kunnossa. Proffille se oli pari kuukautta, mulle about 5 vuotta. No, ei tässä maailmassa ennenkään tittelit ole ihmistä tehnyt, eli tämäkään ei ole välttämätön palikka. Olenhan mä ilman tutkintoja aikamoisen firman jo saanut perustettua ja pysymään pystyssä, vaikka itte henkilökohtaisesti en ole siinä onnistunutkaan.
Huvitukset:
Olisi joskus aivan saatanan hauskaa tehdä jotain kivaa! Hahaa. Mitä se muuten on? En edes muista millainen on se päivä, kun ei satu tai pysyy pystyssä omilla jaloillaan. En itseasiassa osaa enää edes kaivata hauskanpitoa, koska kaikki on pannassa. Kaffilat ja ravintolat: ei pysty istuun autossa ko. matkaa, eikä keskittyyn jutteluun ja tasapainon säilyttämiseen yhtä aikaa. Leffaan ei voi mennä, koska silmät räjähtää. Konsertissa ei kestä korvat, enkä kyllä pysty juurikaan pianoa soittamaan tai laulamaan himassa, koska hermot tilttaa. Yks päivä lauloin 20 minuuttia, ja kappas, ääni lähti... Sähköpianon soittaminen jysäyttää hartiat aivan jumiin. Eli ei sitäkään. Nyt sentään pystyn kuuntelemaan radiota ja töllöä! Alkoikin vituttaa se kuuden kuukauden eristys hämärässä ja hiljaisessa huoneessa.
Rakas:
Niin, oikeastaan tämä oli se asia, mistä ajattelin kirjoittaa. Mut suoraan sanoen vituttaa jo nyt niin paljon, että taidan säästää tän omaksi kilkkeeksi ja masennella oikein kunnolla. Niin, Tampereeltahan ei saa vissiin millään papereilla ja pitkällä kokemuksella töitä, siis KUNNON palkalla. Tuppukylä. Näin ollen täytyypi muuttaa sit Helsinkiin. Tai vielä pahempaa, ulkomaille. Jep, tiedän, että hän voisi tänne jäädä johonkin keskinkertaiseen paskaduuniin, mut me ollaan about 7 vuotta opiskeltu, velkaannutta ja pihistelty, joten nyt on pakko jonkun alkaa ansaitakin. Ja meikäläinen se ei ole.
Tilanne on hirveä. Joudun taas luopumaan jostain minulle arvokkaasta, jota ei voi millään korvata. Toisen läsnäoloarjessa on tuonut elämääni ni paljon iloa, eloa ja toivoa, etten tiedä, miten jaksan taas kaikki päivät yksin. Sitä on jo niin tottunut siihen, että saa itkeä toisen hihaan, hilata tyynynsä kiinni toisen tyynyyn, pyytää toista auttamaan, jossei ei pysty itse tekemään jotain. Ja ennen kaikkea tämän toisen kanssa on ollut turvallinen ja rauhallinen olla, vaikka koko elämästä muuten on tullut niin turvatonta setkasotkua ja ehtaa kaaosta. Kun ei ole terveyttä, eikä toimintakykyä, ei ole mitään. Yhteisessä jaetussa arjessa tämä toinen ihminen on ollut korvaamaton apu, tuki ja energian ja rakkauden lähde.
Kun asutaan jatkossa eri kaupungeissa, elämä tulee olemaan hieman enemmän perseestä. Aattelin, etten voisi enempää menettää, mutta nähtävästi se on kuitenkin mahdollista. Voin jo kuvitella, kuinka molemmille alkaa hiljalleen muodostua omat elämät. Toinen tapaa mukavia, terveitä ja toimintakykyisiä ihmisiä ja alkaa viihtyä enemmän siellä jossain kaukana, missä nyt sitten sattuukaan asumaan. Hänelle muodostuu hiljalleen omat piirit, rutiinit ja arki, johon minä en kuulu, koska en yksinkertaisesti pääse liikkumaan toiseen kaupunkiin. Herätään yksin, nukahdetaan yksin ja eletään yksin. Ei yhteisiä kokemuksia, hetkiä tai tekemisiä. Aika vitun hankala homma parisuhteessa, vaiks molemmat ois terveitäkin.
Sit alkaa valitus, rutina ja voivottelu siitä, ettei nähdä riittävästi. Ja kappas, muutaman kuukauden päästä ollaanki siinä tilanteessa, että jomman kumman on tehtävä kompromissi, tai homma räjähtää käsiin. Joko minä menen toiseen kaupunkiin, järjestän elämäni uusiksi jälleen ja jätän ainoan mua auttavan CST-hoitajan tänne Tampereelle. Tai sitten tämä toinen tyytyy siihen keskinkertaiseen työhön täällä, vittuuntuu ainaiseen luopumiseen ja alkaa katkeroitua. Nyt taas ihmiset ajattelevat, että antaa miehen luopua, koska minähän olen jo luopunut kaikesta, mutta ei homma ole niin simppeliä. On niin monta vuotta asiaa, jotka kaikki vaikuttavat tuleviin valintoihimme ja joista ei muut tiedä, eikä tarttekaan.
Jep. Siinäpä se sitten oli. Kun nyt rehellisesti kysyn itseltäni, onko minulla mitään syytä elää tällä hetkellä, niin eipä niitä ihan hirveästi ole. Tai on, yksi. Toivo paremmasta huomisesta ja siitä, että vielä joskus saisin jatkaa elämääni siitä, mihin se päättyi 29.2.2008. Kukaan ei tiedä, toteutuuko toive. Mutta jos nyt lopettaa uskomisen ja toivomisen, sitten se ei ainakaan toteudu. Mutta aika heiveröiden oljenkorren varassa sitä tässä roikutaan. Ja vielä siitäkin siimasta voi saatana vie joutua menettämään yli 50 prosenttia. Heikommat ois jo ampuneet aivot seinään, tykittänyt Triptyleitä 200 kappaletta tai vetäny ranteet auki kuorimaveitsellä, mutta mä kärsin urheasti loppuun asti, enkä saatana luovuta. Katsotaan sit 2012 uudestaan. Mutta nyt luovutan. Niska vetäs tästä tilityksestä aivan hirveet separit. Liekö tuo yllätys kellekään. Roger. Pitäköön tunkkinsa paska elämä. Mä en murru. <3
Tekstit
8 kommenttia:
Ja tähän en kans sit yhtään jaksa kuulla mitään positiivista jeesustelua. Te, jotka mut tunnette, tiedätte, että oon oikeesti suht positiivinen, mutta kunhan taas muistutin kerran, että ilman terveyttä ei oikeasti ole yhtään mitään normaaliin ja aikaisempaan elämääni verrattavaa. Toki tilalle on tullut paljon kaikkea upeeta ja mahtavaa, mutta suoraan sanoen, olisin valmis vaihtamaan tän kaiken "henkisen kasvun" ja "kärsimällä hankitun elämänviisauden" milloin vaan takas vanhaan, tuttuun ja mukavaan elämääni. Tietenkin aina pitää ajatella, että EHKÄ saan ne joskus vielä molemmat? Tai sit menetän molemmat. Eipä voi tietää.
Nyt silmät kiinni... Zzz...
On takuulla ihmisiä jotka olisivat ihan tyytyväisiä voidessaan olla tukenasi,on ihmisiä joille sinä riität/riittäisit sellaisena kun olet.
Eihän tuossa nyt siitä ollut kyse, ano. Vaan siitä, että voiko arjessta tulla vielä hankalampaa, kuin mitä se nyt on? Mua haittaa se, riitänkö muille vaan riitänkö itselleni. Ja vastaus on en helvetissä riitä. Niinku oon ennenki kirjoitellut, vain sillä on merkitystä, että on tyytyväinen itseensä. Kaikki muu lähtee siitä, että itse viihtyy itsensä kanssa. Ja mä en viihdy, vaan pyrin kaikin keinoin pois tästä nykyisestä tilastani. Ja jossen pääse siitä pois, se on vähän paskempi juttu. :)
Niin, siis mua EI haittaa se, että riitänkö muille, vaan riitänkö itselleni. Meinas jäädä tärke kieltosana pois... ;)
Et tietenkään riitä itsellesi, ei se varmaan tunnu elämisen arvoiselta vrt: elämääsi kun olit terve, pitäs vaan yrittää sopeutua tilanteeseen vaikka paskahan se on ja takuulla kateroittaa, v*tuttaa jne...jne...
Siitä pitäs vaan nyt jotenkin tehdä elämisen arvoista vaikkei se takuulla helppoa ole, etkä ole ainut henkilö kenelle onnettonuus on muuttanut koko elämän ja hekin silti löytää elämästään onnen.
En ole ainut valitettavasti. :( Ihan liikaa sattuu kaikkea kauheeta. Ja joo, eihän tässä mitään elämisen arvoista olekaan nyt. Suurin elämässä kiinni pitävä asia on se että on kuitenkin toivoa paranemisesta ja siitä, että saa edes osittain elämänsä takaisin! Ei muusta viis, mutta arjess pitää pystyä selviämään itsenäisesti, eli kantamaan ruokakassit, liikkumaan autolla, tekeen snadisti töitä yms. :)
Toivottavasti pysähdyt edes hetkeksi miettimään, kuinka epäreiluun tilanteeseen asetat rakkaasi hyväksymällä etäsuhteen, mutta samalla kuitenkin sanot, että et tule kestämään yksinoloa eikä sinulla ole enää mitään syytä elää. Näinkö sinä kiität häntä?
Väärin. Minun syyni elää on toivo paremmasta. Niin yhdessä kuin yksinkin paremmasta! :) Ja niin kauan, ku homma menee eteenpäin, ni hyvä.
Ja hei, mä kestän mitä vaan, kun olen tähän tilaan jo selvinnyt, mutta pitää siitä ei tietenkään tarvitse. Antaa tulla paskaa catepillareittain! Kaikki otetaan vastaan kyllä, koska on pakko, mutta en ajatellut siinä kakkelissa varta vasten pyöriä ja painia. Eli kun ihmisillä ei ole vaihtoehtoa, niin on pakko juntata meneen eteenpäin ja opetalla vaan tykkään siitä paskasta ja toivoa, että ainaki koostumus muuttuu miellyttävämpään suuntaan in future. :)
Lähetä kommentti