Tiedättekö mitä olen pohtinut tänään sen lisäks, että olen kiusannut aivojani viestintästrategialla? Yllättäen niska/päävammoja. Lähinnä olen funtsinut sitä, että miksi ihmeessä näitä retkahdusvammoja, joihin saattaa liittyä myös päävamma, tutkitaan kyllä joissain tapauksissa niin maan pirusti, mutta silti näitä ei osaa juuri kukaan kuntouttaa? Toki neuropsykologisella kuntoutuksella saadaan pääpuolta kuosiin, mutta entäs tuo selkäytimen venytysvamma ja konkreettinen niskavamma. Ja etenkin instabiili niska?
Miten on mahdollista, että mä en ole kuullut kenenkään muun sanovan suoraan kuin oman fysiatrini, että "täällä on selkeä revähdys ligamentin takarakenteissa C6/7-tasolla sekä yleisesti selkäydinkalvojen ärsytystila, mutta ja tulet kuntoon CST:llä ja omilla harjoituksilla, mutta siinä menee muutama vuosi". Ennen tuota lausuntoa kävin kuitenkin kolmella neurologilla, parilla fysiatrilla ja kourallisella yleislääkäreitä, joista kukaan ei oikein osannut määritellä vammaa eikä etenkään kertoa sopivaa kuntoutusta.
Mitä ihmettä tapahtuu niille kaikille kaltaisilleni potilaille, jotka eivät löydä oman fysiatrini ja fysioterapeuttini tyylisiä ymmärtäjiä? Paranevatko he luonnon menetelmin ilman kuntoutusta vai sopeutuvatko he oireisiin niin, että pärjäävät työssä ja elämässä? Kuinkahan monta ns. toivotonta potilasta ei olisikaan toivottomia, jos he saisivat heti oikean diagnoosin ja kuntoutus polkaistaisiin välittömästi käyntiin?
Näiden mietteiden valossa mun pakko vielä joskus opiskella jotain sellaista, että voin lätkäistä nuo craniosacraaliterapian kurssit siihen päälle. Jos mä voisin pelastaa sivutoimisena CSTFterapeuttina elämäni aikana kymmenenkin ihmistä, jotka olisivat muuten samanlaisia kummajaisia kuin minä kaikkialla muualla paitsi Suvantokadulla? Tai auttaa MS-potilaita, Alzheimerin tautia sairastavia, kehitysvammaisia, selkäydinsairauksien kanssa puntaroivia tai ketä tahansa ns. parantumattomasta hermovammasta kärsiviä? Kuulostaa kyllä työltä, jolla olisi todella tarkoitus.
Näihin mietteisiin, hyvät yöt! :D
keskiviikko 3. helmikuuta 2010
Pohdintaa CST:stä
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Tekstit
7 kommenttia:
Olet oikeassa tuosta, olisi äärimmäisen tärkeää että potilaat saisivat oikean diagnoosin mahd. nopeasti. Yhtälailla potilaan pitäisi osata hakeutua itse hoitoon mahdollisimman nopeasti, liian monet jäävät odottamaan parantumista itsekseen aiheuttaen vain lisävahinkoa itselleen.
Mutta mistä tunnistaa koska hakeutua hoitoon - siinä onkin pulmaa sekä potilaalle että lääkärille. Lääkärinkään asiakkaat eivät ole kaikki aitoja tapauksia, vaivoja löytyy monenlaista.
On hyvä kuulla että olet saanut sinulle sopivaa hoitoa!
Lääkärin näkökulmasta ajateltuna et ole helppo tapaus: jos omalle vastaanotolleni tulisi potilas, jolla on jo vajaa kymmenen "ei löydy mitään" -lausuntoa takana, ei tätä olisi helppo ratkaista. Miten määrität vamman jota ei ole löydetty aiemmissa tutkimuksissa?
Irroitettuna tämä asia täysin sinusta, en lääkärinä luottaisi sokeasti fysiatrin lausuntoon taudinkuvasta, sillä hän kuitenkin tekee tällä elantonsa. Asiaa pitäisi tutkia tarkemmin, sillä mitäs jos tässä olisi jotain vielä enemmän kuin pelkkä fysiatrin löytö? Potilaan paras edellyttää puolueetonta tutkimusta.
Tämä tällaisena yleisenä ajatelmana, kirjoituksesi herätti ajatuksia taudinkuvan määrittämisen vaikeudesta.
Voi itku, kirjoitin pitkän vastauksen joka katosi kuin tuhka tuuleen.
Minun tapaustani ei voi oikein yleistää hankalaksi, koska minuahan ei alkuun tutkittu juuri ollenkaan. Vasta viikkojen kuluttua ja oireiston vaan pahentuessalyksityiselle siirryttyä ni otettiin esim. röntgen ja myös C-rangan MRI, josta sitten osaava fysiatri teki löydöksensä toisin kuin aiemmat fysiatrit, jotka minut pintapuolisesti koputtelivat ja kuviani hetken vilkaisivat. Ja mitä yleislääkäreihin konsultaatioihin tulee, niin verikokeista, sydänfilmista ja yhdellä jalalla seisottamisesta ei ole todentamaan kaularangan nivelsidevammaa. :)
Vielä tuohon potilaan pitäisi osata hakeutua hoitoon -asiaan kommentti. Ainakin aivovamman saaneilla tämä voi olla todella hankalaa, koska oirekuvaan liittyy usein oiretiedostamattomuus. Tämän toki pitäisi jo sinänsä olla hälytysmerkki myös hoitohenkilökunnalle ja omaisille. Mutta niin harvat todella uskoo siihen, että hyvin pienienerginen isku tai venytysvamma voi aiheuttaa pahojakin vaurioita päähän ja niskaan. Tässä on paljon tekemistä, jotta yleinen tietämys näistä vammamekanismeista ja niiden seurauksista saadaan kasvamaan. :)
Ja kyllä, olen itsekin onnellinen että olen löytänyt sopivaa kuntoutusta.
Sen verran lisään vielä, että se onkin juuri näissä retkahdusvammoissa haaste, että oireet saattavat alkaa pitkällä viiveellä ja potilaan kunto heikentyä merkittävästi vasta viikkojen tai kuukausien jälkeen onnettomuudesta. Ja tässä vaiheessa niin potilas itse kuin lääkärikään ei välttämättä näe selkeää syy-yhteyttä onnettomuuden ja oireiston välillä. Mutta kun tämän faktan tiedostaa, myös retkahdusvammojen diagnosoinnin voisi kuvitella helpottuvan. Kiitos vielä hyvästä kommentista ja keskustelunavauksesta ano! Toivottavasti saadaan lisää näkemyksiä tärkeään aiheeseen. :)
Luulosairas täällä päivää eli tomssu:)
Lääkärit jopa nauravat toistensa diagnooseille ja kun puheterapeutti teki minulle testin, jonka nimeä en muista, ja siinä todettiin puheentuoton vaikeutta ja muistihäikkää niin neurologi tuhahti väheksyvästi tälle kuin myös silmälääkärin lausunnoille verenkiertohäiriöstä.
nojoo...ei siinä montaa vuotta mennyt ja useita lääkärikäyntejä, että diagnoosi tuli lopulta- fysiatrilta.
Kun sairaslomat (jolle vihdoin pääsin) oli vietetty (yritettyäni tehdä yhtä ja toista työtä) ja eläkkeelle en päässyt niin nyt olen työttömyyskortistossa.
Työkkärin täti on kiltti ja on sitä mieltä, etten työttömyysjonoon kuulu missään tapauksessa. Hän järjestää työkkärin kautta uuden kuntokartoituksen ja katsellaan mitä sitten tehdään.
Käteen löi vielä oppaan -avainasiaa aivovammasta. Siellähän ne mulle tutut oireet taas oli.
Hänellä on kuulemma useita kaltaisiani asiakkaita ja joku oli jopa saanut taisteltua itselleen oikeutta ja päässyt eläkkeelle.
Ymmärrän ikävä kyllä, että vaikeaa on näitä sairauksia tunnistaa. Olinhan itsekin pitkään sitä mieltä, että vika on kaikissa muissa kun elämäni oli hankalaa. Kännykät oli mielestäni rikki kun en saanut puheesta selvää yms.
Omalääkärini lausunto ekalta kerralta on aika kuvaavaa. "kun ei ole luita poikki niin ei voi olla mitään vikaa, sinulla on luultavasti psykoosi".
Oudointa ehkä oli se tutkimus neurolla, missä lääkäri heilutti oikeaa kättäni ja minun piti itse tehdä vasemmalla kädellä toisenlaista liikettä. Ei onnistunut lainkaan. Silti tuli terveen paperit käteen. Ilmeisesti luulivat, että tein sen tahallani, olihan tk-lääkäri tehnyt arvion psykoosista.
Silläkään ei neurologille ollut merkitystä, että psykiatrin mielestä päässäni oli muuta kuin psyykkistä vikaa.
Kuka astuu ja kenen varpaille? Mihin väliin ihminen eli potilas jää?
Se tämän niskavamman tunnistuksen tekeekin niin hankalaksi, että niska aiheuttaa oireita kaikkialle päähän ja etenkin aistitoimintoihin. Kun aikoinani tämä kaikki alkoi 2003 lievempänä, minua juoksutettiin YTHS:n toimesta lähes kaikilla erikoislääkäreilä, mitä Taysista löytyi.
Itselläni korvien lukkoilu ja tinnitus oli korvalääkärin mielestä korvista kiinni, samoin palan tunne kurkussa meni perinnöllisten äänihuulivaivojen piikkiin. Neuron mielestä ongelmia ei ollut ollenkaan, vaikka tivasin kyllä häneltä, että eikös se ole jo oire sinänsä etten pysynyt pystyssä enkä tajunnut mihin muutama kuukausi elämästäni oli kadonnut, kun elin sen aivan sumussa. Hammaslääkärin mukaan hammassäryt ja paine leuoissa johtui purentaongelmisa. Yleislääkäri ihmetteli hyppivää verenpainetta ja voimattomuutta ja pisti ne e-pillereiden syyksi. Keuhkopistos ja hengitysongelmat johtui keuhkotautien er.lääkärin mkaan alkavasta astmasta tai appivanhempien koirasta! Sisätautilääkäri mukaan nivuskipu ja jalan puutuminen voi olla nivustyräperäistä. Mitä tähän voi sanoa? Silmälääkäri totesi näköoireet johtuviksi liiallisesta piiolasienkäytöstä sekä perinnöllisistä tekijöistä.
Fysiatri sitten selitti vihdoin, että hermoston venähdysvamma voi oireilla koko kropassa, ja näin se todella on ollut. Kun niska on kuntoutettu, kaikki nuo muut oireet on poistunet. Mutta yhteiskunnan rahoja tuhlatiin mun tapauksessa about 20 kertainen määrä siihen, mitä olisi tarvinnut. Mutta minkäs teet, että kukaan lääkäreist ei osannut yhdistää kaatumista, niskavammaa ja kaikkia "outouksia". :)
Varmasti turhauttavaa, kun syytä kivuille ja vaivoille ei löydetä. En kuitenkaan näe tätä vastakkainasetteluna, jossa lääkäri on paha ja fysiatri hyvä. Whiplash-vammojen osalta kyse on osittain tiedon puutteesta, puolin ja toisin.
Osansa kokonaisuuteen antanee myös se, että oireiden kuvailu monipuolisten seurauksiensa takia helposti vaikuttaa sekavalta. Sekä lääketieteen ammattilaiselle että tuttaville.
Tästä johtuen onkin hyvä, että jaatte tietoa keskenänne sekä ulkopuolisille. Erityisen tärkeää olisi, että he joilla on lääketieteen ammattilaisen toteama vamma, toisivat kokemuksiaan esille. Tämä tuo asiaa paremmin esille ja herättää aiheesta enemmän kiinnostusta myös Suomessa ammattilaisten kesken. Tämän uskoisin helpottavan vammojen diagnosointia ja vammasta riippuen oikeaan hoitoon ohjaamista.
Uskon, että tässä tapauksessa tieto ei lisää tuskaa.
Juu en minäkään lähde asettamaan vastakkain eri alojen osaajia, mutta fysiatrista tulee hyvä sillä perusteella, että suurin osa suomalaisista neurologeista ei ymmärrä monien potilaiden mielestä riittävästi hermokudoksen venytysvamman päälle. Ja tähän kun yhdistää haluttomuuden myöntää oman osaamisensa rajat sekä asenteen, että se mistä minä en tiedä, sitä ei voi olla olemassa, tekee tilanteesta monien potilaiden kohdalla todella turhauttavan. Tämä on vain minun veikkaukseni, ja muilla voi olla sitten omansa. En halua uskoa, että kenenkään lääkärin tehtävä olisi tehdä potilaidensa kohtaloista mahdollisimman hankalia, niin kauan kun ei liikuta vakuutuslääkärisektorilla, joka tuntuu elävän aivan omaa kummallista elämäänsä. ;) Ja aivan kuten kaikissa muissakin ammattiryhmissä, myös lääkäriryhmässä on paljon eroja osaamisen ja asennoitumisen suhteen. Mutta se on varmaa, että kellekään hoitoalan ammattilaiselle ei tee hallaa tutustua niskavammaisten ja/tai päävamman saaneiden diagnosoinnin erityispiirteisiin, hoitoon ja kuntoutukseen. Jos olisin itse valinnut lääkärim uran, minä näkisin tämän ryhmän erittäin mielenkiintoisena ja haastavana potilasjoukkona, mutta joku toinen saattaa kokea nämä vaivat pelkäksi rasitteeksi ja todelliseksi turhakekasaumaksi :)
Lähetä kommentti