Kummankohan identiteetin sitä pitäis, kun ei ole enää todella vakavasti sairas eikä kyllä todellakaan tervekään? Pitäisikö sitä alkaa hilaan asenteitaan ja suhtautumistaan hiljalleen kohti terveen elämää, vai pitämään vielä varmuuden vuoksi sairaan viitan tiukasta hartioillaan. Erittäin hankala tilanne. Kun oli oikeasti kuoleman sairas, sitä sai hyvällä omalla tunnolla keskittyä vain paranemiseen ja itsensä kuntouttamiseen. Mutta nyt kun alkaa olla pikkuisen paremmassa kunnossa, kummasti alkaa tulla paineita ja stressiä siitä, että pitäisi olla kiinnostunut yhä enenevässä määrin myös muusta ympäröivästä maailmasta. Toisaalta huomio pitäis keskittää suurimmassa määrin siihen, että EDELLEEN muistaa olevansa sairas, eikä lähde leikkimään terveydellään missään tapauksessa. Muuten sitä saa taas kohta hyvällä omalla tunnolla miettiä vain sairastelua ja kuntoutumistaan, mikä sinänsä ei ole hirveen mielekästä vuodesta toiseen jatkuessaan. Kyllä maailma vaan pyörii lopulta niin monien muiden asioiden ympärillä, ettei sitä millään raaskis vaan miettiä omaa kuntoaan ja vointiaan. Enkä nyt tarkoita tällä mitään sairasta itsensä ja oman olonsa tarkkailua, vaan lähinnä sitä tarkkaakin tarkempaa oman kropan kuuntelua ja sen hiljaisimpienkin viestien herkkää tulkintaa. :)
Tuli vaan mieleen, kun kuuntelen tossa BBC:tä ja mietin, että oisinkohan edes huomannut vuosi sitten, jos Tampereella olisi vaikka räjähtänyt joku suurempi pommi, tuhansia kuollut, Näsineula kaatunut jne. muuta mieltä ylentävää. Meinaan siis, että täytyiskö alkaa lukea uutisia maailman menosta ja muutenkin kiinnostumaan yhä enemmän siitä, miten tää muu maailma kuin omani, makaa? Tai pitäisikö niinkus alkaa stressata esimerkiksi siitä, mitähän muut ajattelee meikäläisestä tällä hetkellä, kun ei ole pystynyt itse olla livenä vuorovaikutustilanteissa kertomassa omia mielipiteitään tai ajatuksiaan ja asiat on voinut vääristyä vaikka mihin sfääreihin? Ehkä samalla tavalla kuin mitä olen kuullut mun onnettomuustarinankin vääntyneen. Joidenkin mukaan olen ollut hirvikolarissa, osa taas luulee että olen pudonnut laivan kannelta ja kolmansien mukaan olen stressilomalla tai äitiysvapaalla. Mutta niin ne jutut muuttuu, vaikka kuinka koittais kertoa ja vakuuttaa, että hei mä ihan oikeasti "vain" kaaduin ja niska meni asteen verran pahemmin, kun mitä yleensä pikkukaatumisissa. Ja tästä nyt on sattumoisin seurannut mitä suurin ja suurimmalta osin myös erittäin positiivinen elämänkoulu, eikä loppua näy. ;)
Äh, en tiedä. Nyt en jaksa stressaa mistään vaan täytyy välillä nukkuakin. Kroppa on taas ollut aivan outo. Liekö huonompi vai parempi, en tiedä. Ootan vaan sitä päivää, kun palaset loksahtaa kohdalleen, enkä ole enää tällaisessa helvetin ahdistavassa välitilassa. Tää on vähän hassua nimittäin... Ja entistä vaikeampaa muiden ymmärtää edes sitä vertaa, mitä aiemmin. Mutta koittakaa hyvät ihmiset ymmärtää, että tää on tällaista 2 askelta eteen ja 1 taakse menoa, kun paranee tällaisesta isommasta jutusta. Lääkäriäni laineten: "Nämä hommat ei etene lineaarisesti, siihen joudut ikävä kyllä tottumaan", kun valitin hänelle sitä et miksi keho aina floppaa hyvien kausien jälkeen. Kyllähän mä tuon ymmärrän mutta sitä vaan haluaa uskoa, että ehkä joskus se ei floppaakaan. :)
Nyt öitä! Voikaa hyvin.
torstai 4. helmikuuta 2010
Welcome To The Real World
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Tekstit
7 kommenttia:
Oon miettinyt täysin samaa! Vähän kauhulla (ja samalla innokkaasti) odotan sitä hetkeä, että pääsenkin ite bussiin ja bussista pois ja voin mennä kahville ystävän kanssa kaupunkiin. Tai että oikeasti saatan olla parin kuukauden kuluttua taas yksi tekijä työhärdellissä. Olo on hiukan ristiriitainen... sama fiilis oli kyllä sairaalasta kotiin tullessa; olin yksin ja kukaan ei vahtinut miten söin, liikuin tai pukeuduin. Alkujärkytyksen jälkeen iski vapaudenhuuma! :D
Nyt kun pahin on jo ohi, huomaan, että ympäristö huokaisee helpotuksesta ja vetäytyy takaisin omiin puuhiinsa. Kun nähdään ystävien kanssa, puhutaan pääasiassa muusta kuin sairaudestani. Mikä onkin piristävää, mutta sairausjuttuihin jo tottuneena voisin varmaan pulputtaa niistäkin loputtomasti :) Pitäisi tosiaan alkaa lukea muutakin kuin anatomia-kirjaa... Ja maailma ei sittenkään pyöri napani ympärillä! :D
Mutta jos itse on vain samassa pikku-kodissa ja käy vain samassa pikku-kaupassa tai tuossa raitilla sauvakävelemässä, ei kauheasti uusia tapauksia ole puitavaksi. Keskustelu on aikalailla sitä, että kyselen mitä muille on tapahtunut, kun magneettikuvausreissu on ollut itselle viikon kohokohta tai kun olen onnistunut paistamaan sämpylöitä niitä polttamatta! :)
Oman voinnin kuulostelu on aika tärkeää, läheiset saattavat näennäisesti terveen ihmisen edessä innostua ehdottamaan kaikkea kivaa, eikä sitä voi kuin itse miettiä, että mikä on nyt järkevää paranemisen kannalta. Tai että onko aina järkevää olla järkevä.
Paranemisen tunne on kyllä hassu fiilis. Itsekin jo odottaa tiettyjä kipuja tms. tuntemuksia, jotta tietäisi jotain tapahtuvan ja välillä iskee epätoivo kun huomaa palanneensa ruudun taaksepäin tai pysyneensä samassa ties kuinka kauan. Enää ihmiset eivät ensimmäiseksi kysy, että "joko näkö on parantunut", kun olen tarpeeksi monta kertaa sanonut, että "ei se ole muuttunut vielä oikein miksikään, kaikki kysyvät samaa"... inhoan tuota hetkeä, koska aika usein jonkunasteinen sääli/vaivaantuneisuus on leijaillut ilmassa ja itsekään ei pysty suhtautumaan asiaan aina huumorilla. Näin niitä tabuja näköjään syntyy, täytyisi vain itse jaksaa olla positiivinen ja luottavainen ajan korjaavaan vaikutukseen!
Keskusteltiinkin joskus, että paranemisessa pelottaa myös jatkaako terveenä elämää siitä, mihin se aiemmin jäi, vai muistaako ottaa mukaansa sairauden antaman positiivisen annin! Asennemuutos meikäläisen kohdalla on tullut ainakin tarpeeseen, toivotaan, että hyviä jälkiä on jo jäänyt ja jää vielä lisää! :D
Voimia paranemiseen!
toivottaa Mari
Vapaudenhuuma, ah niin ihanaa ja kamalaa. tänään kun siirsin autoa "ihan pikkusen" tajusin sen taas konkreettisesti: heitin parin kilsan lenkin autolla, ilmaturvavyötä ja tietenkin kävin vielä varikon pihassa heittämässä vähän känkkää, ku innostuin! No sit alkoikin huimata ihan hullusti ja luulin jo joutuvani jättään auton sinne pihaan ja käppään takas. mutta ei, vielä rutistin takaisin pihaan. ;) Mutta olipas kivaa vähän ajella, vaikka tulikin han outo olo... Tai toinen esimerkki vapaudenhuumasta: sitä on niin jääräpää että sitä vaan aattelee, ettei mua koske samat lait ja säännöt kun muita. Yllätin itteni huutamasta jotain kysymystä ton autoshown yhteydessä hirveellä äänellä miehelleni toiselle puolelle pihaa jotain, vaikka kello oli 23.30 ja kaikki talossa nukkui. Mun huuto kuului varmaan Pohtolaan asti. Sit vaan aattelin keskenäni, et tulkaa vaan helvetti valittamaan, niin täältä pesee sanallisesta arkusta muutama pikkujuttu... Koska en ole pystynyt huutamaan äänihuulten hermotusvian takia kohta 2 vuoteen, niin perkele, antakaa mun nyt vaan kiljua rauhassa. Helvetin nuivistelijat. ;) ;) Ihan kauheeta. No ajatus meni onneksi ohi yhtä nopeesti kun se tulikin.
Ja kaikista pahinta on ehdottomasti se, että kun se oirekuva voi todella ottaa takapakkia jostain aivan järkystä pienestä jutusta ja sit saa aina olla vetämässä hehkutuksiaan takaisin ja selittämässä kaikille, et tää on nyt tällaista. ja sit saa taas lisää sääliä ja voivottelua ja tietenkin sitä syyttävää sormea, että "enkös minä käskenyt ottaa rauhassa". Mut kun on ottanut rauhassa kohta 18 kuukautta sitä ei enää malta. välillä täytyy irrotella, että pää pysyy kasassa!
Joko kävit siellä jälkitarkastuksessa? Jos kävit, toivottavasti tuli positiivisia uutisia, Mari!
Sinne myös parempaa vointia ja energiaa kuntoutumiseen. Kuullaan!
:D
Onko sen näön suurimmat ongelmat ne kaksoiskuvat vai kävikö niille silmille jotain muutakin? Anteeksi, mä väännän nyt veistä sit haavassa, mutta en pahalla vaan ihan puhtaasta mielenkiinnosta, kun täti on kanssa leikattu monta kertaa tuolta päänseudulta.
Mut nyt. Hyvää yötä! :)
Ei kuulunut mitään huutelua iltasella tänne asti, kokeile tänään uudestaan! :D Mä aattelin leipoo, joten kannattaa seurata myös savumerkkejä tästä suunnasta, heh!
Mulla on se kontrollikäynti viikon päästä. Mahtaa tohtorisetä yllättyä positiivisesti, sillä viimeks kun ollaan nähty olin aika tillintallin :D Muistan, että leikkauksen jälkeen tää lääkäri kävi mua katsomassa kolme kertaa, mutta ei oo mitään hajua mitä ollaan puhuttu (varmaan toipumisohjeistuksesta, jotka sitten piti kysyä uudestaan toiselta lääkäriltä). Muistikuvissa vain puhuva pää ja onnellisen fiilis :D Sensijaan muistan pulputtaneeni jalkapallosta, hiustenleikkuusta, Kalevan uimahallista ja Tampereen seudun asuntojen hinnoista tehon hoitajapojan kanssa heräämisen jälkeen. Asiat tärkeysjärjestyksessä, heh!
Ei toi näkösysteemi kielletty puheenaihe oo (vielä)! :) Rupes vaan jossain vaiheessa ottaan pattiin, että kaikki kysyi ensimmäisenä sitä ja sitten vaipu johonkin sääliasteelle, kun vastasin sen olevan samanmoinen vinkura kun on ollutkin. Vaikee pitää reipasta asennetta, jos joutuu jatkuvasti lohduttelemaan muita, että kyllä tää tästä ja aivot paranee hitaasti ja plaaplaa... :D
Niin, siis näen kahtena (kuvat menee allekkain ja oikeen puolen kuva on myös vinossa). Pään asento vaikuttaa ja toiseen suuntaan kallellaan näen melkein normaalisti, samoin yläviistoon ja fläsäreinä joskus myös suoraan. Toistaseks käveleviä jalkoja jos katon, niin mulla niitä on neljä :) Katotaan mitä se lääkäri sanoo ens viikolla, alan vasta sitten miettimään uusia ammatteja, joissa tätä kummallista näkökykyä vois hyödyntää tai ainakin siitä ois mahd. vähän haittaa (helppo homma)! Mulla on jo nyt yksisilmäinen kollega, joten voitais tietenkin aloittaa mainostamaan ties mitä toisnäköisten visuaalisia palveluja :D
Mitä sun tädiltä on leikattu ja miten hän voi nyt? Toivottavasti ei enää tarvi leikata, vaan apu on löytynyt!
Mukavaa perjantaita sinne! :)
Ensinnäkin, sorry vaan kaikille että oon jo hereillä ja menee puurot väärään kurkkuun. ;) Ei oikein nukuta. Yritän koht uudestaan. Mut aina huono merkki, ku ei nukuta... Hermosto kilahtaa.
Mä olinki aistivinani pullan tuoksun. Jos uskaltaisin, ajaisin sinne lokkeileen. Omia en viitsi edes yrittää. Ne palaa tai sit loppuu innostus ja syön taikinan.
Vai semmoisia silmähommia. No mut jos pään asento vaikuttaa ja ne on välillä paremmat, se on hyvä merkki. Joskus luin jostain Hippokampuksen palstalta ihan kallonsa murtaneesta kaverista, jolla oli kans tosi pahat kaksoiskuvat, mutta kummasti ne sulautui muutamassa vuodessa yhdeksi. Mut niinkus sanoit, kauan siinä voi mennä. Niin se on ollut tädilläkin. Häneltä on leikattu samasta lohkosta hyvänlaatuinen meningiooma (?), siis kasvain, muistaakseni 3 vai peräti neljä kertaa. Ja edelleen kävelee itsenäisesti ja pystyy elämään mukavasti, vaikka töihin ei olekaan noin monen leikkauksen jälkeen saumaa. Mutta hän onkin kohta varhaiseläkeiässä muutenkin, ja ilmeisen tyytyväinen tilanteeseensa, että on selvinnyt kaikista leikkauksista. Kyllä nostan knssa hattua ja kumarran syvään, koska muistan ne lähtökohdat aina leikkauksen jälkeen. :( Elimistö on kummallinen, kestää vaikka mitä. Mut mun elimistö käy kahvilla. Sitä siis! :D
Palaillaan! Lippu korkeella vaiks välillä tekis mieli vaan jättää se puolitankoon. Tai vaikka polttaa...
Saisko sä sieltä kuntoutuksesta muuten harjoituksia siihen, miten tota näkökyvyn normalisoitumista vois nopeuttaa? Silmien liikutteluita, sormen seuraamisia, niskan kautta tapahtuvia silmäliikkeitä yms.? Osa niskapotilaista, joilla on ottanut damagea myös aivot sieltä takaa, käyttää noi mun fyssarin juttuja. En sitten tiedä, pitäiskö ne räätälöidä just fyssarin kanssa, ettei käy hassusti. Niskan kautta voi saada yllättävän hyvin treenattua silmiä, kun sinne on suora yhteys mm. kalvojen kautta. :)
Aikamoinen taistelija sun täti! Ei oo mikään pieni homma jännätä, että halvaantuuko leikatessa joku paikka tai herääkö ylipäätään vielä tähän maailmaan. Ja oma hommansa on toipuminen, joka käy kyllä ihan työstä. Ja tää sama monta kertaa, huh!
Ei tätä näköö voi treenata tai kuntouttaa kuulemma mitenkään. Sehän se tässä turhauttaakin, pitäis vaan olla kärsivällinen. Aluksi aivoissa oleva turvotus painaa näköhermoa ja myös vuotanut kuiva veri häiritsee toimintaa, kunnes mustelman tavoin häviää pois. Mutta jos varsinaisessa hermossa on jotain damagea, niin sen paramisesta en osaa vielä sanoa... selvinnee ensi viikolla, kun kuvatkin on katottu.
Taas on viikonloppu, eipä kauheasti eroa viikoista meikäläisellä :) Paitsi, että huomenna saatan matkustaa veljen kyydissä isää moikkaamaan! Ja käydä vaatekaupassa hankkimassa jonkun uuden vaatekappaleen. Ensimmäistä kertaa lokakuun jälkeen, voi ilon päivä! :D
Oikein mukavaa perjantai-iltaa sinnekin! :)
Lähetä kommentti