Unimaista huojumista (Fedja)

Unimaailmaa viime yöltä.

Oltiin liikenteessä aivovammaisten kanssa Helsingin seudulla. Yksi autollinen oli poppoota. Kuskina aivovamma/whiplash - tuttu etelästä. Jossakin istuskelimme. Muita autossa olevia aivovammaisia en muista. Liekö tunsin. Yhtäkkiä kuskille tulee kiire. Hän etsii huonetta kerrosta ylempänä aulasta, jossa olimma. Paikkaa, jonne hän voisi mennä ottamaan lääkeannoksen. Huuto lääkkeen vaikutuksen loppumisesta oli karmea. Hänellä oli sietämätön olo. Hän huusi isoon ääneen ottavansa Hemohessiä annoksen. Siinä minä sitten miettimään, että uskallanko tuon kuskin kyytiin enää lähteä, kun näyttää olevan vähän aineissa ja aika rajulla päällä.

Seuraavassa hetkissä oltiin kuskin kotona. Kotona oli kuskin vaimo ja vaimon sisar oli toisessa rakennuksessa, joka oli yhdistettynä kuskin taloon. Ystävällistä porukkaa. Siinä sitten hoksasin, että alkaa olla aika myöhä. Minun yöpaikkani oli jossakin kaupungin äärialueella. En tiennyt miten sinne päästään julkisilla ja miten osaan asemalta perille taloon. Ensin luulin, että minun pitäisi asiasta selvitä, mutta sitten tajusin, ettei onnistu. Aloin kyselemään yöpaikkoja. Ei tuntunut löytyvän mistään. Serkkuni ilmestyi jossakin vaiheessa kuvaan. Häneltäkin kysyin. Ei päässyt hänen, eikä hänen siskonsakaan luokse. Toisen talo oli remontissa. Toisen syytä en muista.

Yöpaikka löytyi lopulta ystäväni pienestä yksiöstä. Akku oli lopussa, joten emme saaneet sovittua tapaamispaikkaa. Serkun kanssa lähdettiin kävelemään kohti Hesan keskustaa. Nähtiin hienoja rakennuksia, joita en Hesassa olekaan ennen nähnyt. Jostakin syystä sinne piti kulkea seuraavan rakennelman läpi. Ensin jyrkkiä portaita ylös. Oikealla puolella rakennelmaa oli syvä rotko. Rakennelma oli hutera. Portailla olo oli etova. Tuntui, etten tässä kunnossa pysty kiipeämiseen, mutta pakko oli mennä. Sitten tuli pieni tasanne. Siellä oli joku lintubongari kiikaroimassa. Siinä vaiheessa kun olin tasanteella alkoi rakenne kaatua oikealle. Muut pysyivät paikallaan, mutta minä olin kehikkoni kanssa jo 45 asteen kulmassa kaatumassa rotkoon. Melkoinen kauhun tunne. Jotenkin kehikko siitä vielä kääntyi tasanteen päälle. Lintubongarinaikkonen vähän avusti siinä vetämällä kehikkoa. Hoksasin onneksi, että tasanteen vasemmalla puolella oli tie, johon pääsin turvaan.

Ja tähän sitten heräsin. Pää oli hirveällä mutkalla ja todella huonossa asennossa. Sydän jyskytti ihan täysillä ja voimakas pelkoreaktio päällä. Tuntui tulevan pomputin kylkiluitten sisältä ulos. Ei rauhoittunut pitkään aikaan tosta, vaikka käveleskelin rauhallisesti pitkin asuntoa.

Yöllä tuli sitten oivallus. Pään huono asento veti vagus-hermon ärsytykseen, joka aiheutti sydärin. Mieli tulkitsi tämän pelko-reaktioksi ja alkoi kehittämään aiheeseen liittyvää unikuvastoa. Oireitten alkaessa 1997 minulla oli näitä usein ihan live-versiona. Säännöllisesti iltaisin 5-10min siitä, kun pää oli laitettu nyynyyn, kiihtyi syke hurjaksi. Tulkitsin tilan lähes poikkeuksetta peloksi ja psyykkiseksi häiriöksi, vaikka mitään ei ollut tapahtunut ja luulin oikeasti pelkääväni tosissaan. Pään laittaminen tyynyyn oli vaan niin iso provo niskan hermostolle, että aiheutti reaktion.