teoria tolle ottaa itseään niskasta kiinni:
Siis tilanne on selkeästi seuraava. Potilaita on ollut halovestijonossa 100 ja halovest-liivejä vaan 99. Jonon vikalle on sit sanottu tylysti, että "ota ittees niskasta kiinni, se ajaa saman ajan". ;)
Kantaa murheet harteillaan tulee selkeästi siitä, että että on harrastanut varmat päivät -menetelmään luottaen seksiä ilman ehkäisyä ja odottaa yhtäkkiä nelosia. Siinä sit rinnat tietty alkaa roikkua monilitraisen maitolastin takia ja ne valtavat hinkit painaa samalla hartioita kasaan. Siinä sit hyvä ystävä on lohduttanut, että "sinä se kannat kaikki murheet nyt sitten hartioillas". jep!
jos jollain on parempia selityksiä, antaa tulla vaan1 ;)
Tekstit
6 kommenttia:
Kantaa murheet harteillaan, sitähän me sairaana teemme, kannamme huolta terveydestämme ja tulevaisuudesta ja suremme sairauden takia menetettyjä hetkiä.
Jotta murheet eivät liikaa painaisi tarvitaan joskus vihanpurkauksia, täydellisiä turhautumisia, voimakasta itsesääliä ja hyvin itsekästä kiukkua, jolloin vain päästää suustaan kaikki mielipiteet, lausuu julki salaisetkin patoutumat, pelkonsa ja epäilynsä ja se on tärkeää sallia ja hyväksyä, koska sairastuessa syntyy positiivisimmallekin ihmiselle negatiivisia ajatuksia ja pelkoja eikä niitä voi eikä saa pitää sisällään, siksi paineet on hyvä purkaa tavalla tai toisella.
Purkauksen jälkeen ihminen tietää nousevansa ja kääntävänsä toisen poskensa yhä uudelleen vaikka se tuntuisi kuinka turhauttavalta tahansa, koska vaikka kuinka odotamme saavamme uuden lyönnin niin tiedämme sisällämme, että aina on olemassa mahdollisuus, että saammekin hellän poskisuudelman ja jostain kumman syystä ihminen tarrautuu siihen ajatukseen yhä uudestaan.
Kantaa murheet harteillaan,
sitä ei tarvitse tehdä yksin vaan jakamalla taakkansa omilta hartioiltaan toisten kanssa tulee taakasta kevyempi kantaa. Sitä voi ajatella kantavansa painavaa reppua, vaikka itse joutuisitkin kantamaan sen harteillasi voi lähellä olevat ihmiset, jotka välittävät jakaa sen taakan jollakin tavalla kanssasi. He eivät ehkä voi ottaa kipuja pois tai antaa tervettä elämää, mutta he voivat tehdä muutoin taakasta kevyemmän ja siedettävämmän jo pelkästään välittämällä, jos vain heille se sallitaan.
Suoraan sanoen sellaiset ihmiset, jotka aina vaan nauravat, ovat iloisia, tehokkaita, täynnä tarmoa ja elämää, ovat jollain tavalla "erikoisia". En leimaa ketää ihan helposti psyykkisesti sairaaksi, koska nykymaailman teho/onnistumiskeskeinen elämäntyyli voi selättää ihan kenet tahansa, mutta...
Yksi kokemus on kuitenkin jäänyt mieleeni ylitse muiden. Seurustelin aikoinani (luojalle kiitos, vain muutaman kuukauden)maanis-depressiivisen tyypin kanssa ja tämä maaninen vaihe oli juurikin sitä yhtä iloa, onnea ja autuutta. Kumpikaan meistä ei siis tajunnut, mistä on kyse. Minä siksi,että olimme onneksi niin vähän aikaa yhdessä ja hän siksi, että "piti tietenkin supermiestoimintaansa täysin normaalina". Eli ei vain ollut vielä tiedostanut sairauttaan.
Itseasiassa se Supermies -Imago herättikin epäilykseni, että tuolla kaverilla ei nyt ole kaikki ihan kunnossa. Läheisiä sairastuu/kuolee ympäriltä, työstressi painaa, omaisuutta katoaa, ystävyyssuhteet on solmussa jne. ja kaveri on aamusta iltaan kuin se kuuluisa naantalin aurinko. Ei surua, ei murheita, ei kiukkua. Pelkkää energiaa, onnea, iloa, suorittamista ja autuutta koko mies. Hänen seurassaan olemisesta pelkästään hengästyi.
No, tulihan se depressiivinenkin kausi myöhemmin, mutta onneksi me emme olleet enää yhdessä, koska hän oli lempannut jo meikäläisen hetken mielijohteesta. Silloin se tuntui pahalta, mutta nyt se tuntuu suurelta onnelta ja isolta palvelukselta! ;) En olisi ikinä halunnut joutua siihen samaan lokeroon, johon hänen entinen "hirveä karmea bitch-tyttöystävänsä" oli lokeroitu. Miehessähän ei ollut mitään vikaa. Nainen oli katkera, mustasukkainen, läheisriippuvainen ja sekopää, niinkuin hän tätä tyttöä minullekin kuvaili. Tuokin oli aika "herättävää". Miksi olla 6 vuotta yhdessä, jos tilanne on ollut tuo?
No, lopulta mies itsekin tiedosta sairautensa ja saa siihen nyt sekä psykiatrista että "kemiallista" apua. Elämä on ilmeisesti tasoittunut jonkin verran ja kuulemani mukaan hänessä on nyt myös niitä ns. inhimillisä piirteitä enemmän kuin ennen. Hän on mm. menossa vihille tämän exänsä kanssa, eli ilmeisesti asiat ovat mallillaan. Tulipa vaan mieleen tämäkin stoori. :)
Mutta kyllä se niinkin vaan on, että Pavlov ei aikoinaan iahn typeriä höpissyt, kun teki kokeita ehdollistumisesta kuuluisilla koirillaan. Siinä vaiheessa kun on saanut poskelleen läimäyksen riittävän monta kertaa, ei sitä enää usko siihen, että asiat muuttuisi. Ja siitäkös se helvetti sitten alkaa. Jotkut kestää kauemmin, ennen kuin menettää uskonsa asioiden muuttumiseen, jotka sinnittelee pidempään. Mä nostan aina hattua Fedjalle, joka on yli 10 vuotta jaksanut uskoa parempaan. Samaan hengen vetoon voin todeta, että itsestäni ei siihen ole. Ei ikinä. Joskus luulin, että kestän tätä helposti 3-4 vuotta mutta en kyllä kestä. Täytyy olla todella kova mieli, että pystyy vuosikausia kitumaan. Tosin kummasti sitä voimaa aina jostain löytää, vaikka menee kuinka pin persettä. Ihminen on kyllä hieno kokonaisuus! Ainakin niin kauan, kun se kokonaisuus toimii. ;)
Pandoralle erityisiso henkinen hatunnosto aina yhtä mielenkiintoisista näkökulmista ja erinomaisesta kirjallisesta ilmaisukyvystä! :)
Hyviä keskusteluita syntyy! Ja ne on sitä, mitä itte arvostan. Niinkuin aikaisemmin taisin kirjoittaa, se lämpimikseen lätinä mitä niin monet "ystäväni" harrastavat, ei oikein liikuta enää. Mutta kai se niin on, että jos ois itsekin terve, niin tuskin miettis aina näin vakavia. Kai sitä samalla tavalla jauhais niistä bileistä, meikeistä, miessotkuista yms. kun terveet ystävätkin. Hmm... Tai sitten en! ;)
Ps. Tosin mä en ole mikään ehdollistumisajattelun suuri kannattaja, koska siitä on unohdettu kokonaan ne tunteet. :) Mutta hei, kiepattaisko tää tänään wordpressiin? Mitäs sanotte, oisinko mää henkisesti valmis!? ;) Lähinnä mua kauhistuttaa ajatus siitä, miten sinne saa näkyviin nuo viimeiset kommentit RSS-syötteenä jne. käytännön asiat. Hmm. Ehkä mä hillun viel hetken jossain tukifoorumilla ja sit, kun kaikki on valmista, alan hommiin. :) Siinä onkin mulle tekemistä, kuin lajittelen 1700 entryä sit luokkiin ja korjaan puuttuvat tägit yms. Voi luoja. ;)
Olen kerran tuntenut erään ihmisen, joka oli aina aidosti iloinen, energinen ja jaksoi katsoa positiivisesti murheidenkin läpi. Kunnioitukseni lomassa ihmettelin häntä kovasti mielessäni, kuinka hän kykenee olemaan aina niin läsnä ja tyyni. Ajattelin, että hän ei ehkä ole kokenut negatiivista elämässään ja siksi kykenee olemaan onnellinen.
Kunnes tuo ihminen valitettavasti sairastui hyvin vakavasti ja jäi kesken työuransa eläkkeelle. Tapasin häntä pari kertaa senkin jälkeen. Toki tuo sairastuminen oli aluksi satuttanut ja tehnyt olon epävarmaksi, mutta hän oli saavuttanut jossakin vaiheessa elämäänsä sisäisen rauhan ja se kantoi hänet läpi sairauden vaikeimmatkin hetket ja hän edelleen oli sama iloinen ihminen.
Jälkeenpäin olen ymmärtänyt, että itseasiassa juuri vaikeudet ja sairaudet kasvattavat meitä eniten ja toisaalta myös vaikeuksien aikanakin voi tulla onnelliseksi.
Tämän todisti äitini kuusi vuotta sitten. Hän oli ollut avoliitossa jo vuosia, mutta oli ollut jo kauan onneton, lopulta hän sairastui syöpään ja sairasti todella kivuliasta tautia kaksi vuotta. Yksinkertaisesti hän taisteli mahdotonta vastaan, kunnes hänen viimeisenä kahtena kuukautena hän myönsi ensimmäistä kertaa, että oli mahdotonta hallita omaa elimistöään ja silloin hän salli ensimmäistä kertaa itselleen luvan olla heikko. Sen myötä hän löysi myös sisältään rauhan, jonka myötä hän tajusi, että vaikka syövän myötä hän oli menettänyt kaiken inhimillisyyden ja oli menettämässä myös oman elämänsä ja lähimmäisensä hän kykeni sisäisen rauhan avulla nauttimaan elämästä aivan uudella tasolla, hetki kerrallaan ja näkemään elämän eri tavalla, ymmärtämään elämää. Kaiken sen surun ja kivun keskellä hän oli todella onnellinen.
Sellainen mieliala on todella mahdollista saavuttaa, vaikeimmallakin hetkellä. Joskus vain tuntuu, että sen saavuttaakseen joidenkin täytyy todella käydä pohjamudissa asti. Mutta se ei ole välttämätöntä, joskus pääsee helpommallakin.
Kuitenkin ihmiset ovat erilaisia, jopa maanisdepressiiviset ihmiset ovat erilaisia. Jokaisen ihmisen tapa sairastaa on yksilöllinen. En tiedä miksi kerroin sinulle nämä kaksi tarinaa, mutta luulen, että niissä on jotakin, joka voisi puhuttaa sinua. Minulla on yleensä hyvä vaisto näissä asioissa.
Kiitokset kehuista, tässähän oikein punastuu. Kyllä tuo elämä on minua sen verran koulinut, että ei minusta oikein pinnallista saa tekemälläkään. Tai osaan minä esittää, jos tarvitsee. Onko se sitten synnynnäistä vai opittua, tiedä sitä. Toisaalta harva viisi vuotias valitsee Eino Leinon sielun aiheisen runon äitienpäiväkorttiin.
Mutta hei ehkä keskustelut meikeistä olisi juuri se vaihtelu, jota tarvittaisiin, jotta hetkeksi voisi unohtaa sairastumisen?
Ehkä joskus olisi hyvä olla pinnallinen tai joskus jopa olla ajattelematta asioita sen kummemmin, mutta miten se saavutetaan, siinä hyvä kysymys? Todellisuudessa haluaisinko edes tietää.
Hyvä, että pidät löpinöistäni, eipä tässä oikein muutakaan jaksa tehdä... Pitäisi kai innostua työnteosta, mutta keskittymiskyky ja jaksaminen ei oikein riitä. Mistäköhän sitä saa tilattua, jos löydän niin hankinko sinullekin?
Ilmoittele kun olet valmis siirtymään, kaikki uusi on aina jännittävää.
P,
Tosta oon samaa mieltä, että peruspositiivinen ote voi olla kellä vaan ja aina vaan. Ei meikäläinenkään enää tässä valtakunnassa keikkuisi, jossei jotenki ois onnistunut säilyttämään sitä perusoptimismia, joka tosin nykyään taitaa painua jo realismin puolelle, mikä on eteenpäin silti pakottanut menemään. Mutta sellaista ihmisiä ei olekaan, joka ei joskus kokisi jotain negatiivista. Tämä em. henkilö halusi kovasti olla sellainen. Mutta-jos joku niin väittää elävänsä, ettei koskaan tunne mitään negaa, niin onnea vaan.
Sää taidat olla vähän sellainen filosofi Pandora, kun usein heität mun komman perään kyseenalaistavan kysymyksen ja erilaisen näkemyksen aiheeseen, enkä siis tarkoita pahalla tuota, mutta mä en aina jaksa selittää tarkemmin asioita, kuntoni takia. Kyllä yritän, mut jos jotain jää joskus ns. avoimeksi, niin tarkoitukseni ei ole feidaa asiaa, vaan lähinnä yritän säästää hartioita! :)
Niin, aiheeseen, miksi tuonkin selvennyksen kirjoitin. Kyllä se niin, että mität terveemmäks tulee, sitä "normaalimmalta" kaiken maailman jorinat meikeistä alkaa kuulostaa. Sairaan arkeen kun on kuulunut tähän asti vaikkapa hermoanatomian opiskelu, niin siinä valossa nuo päivän meikkivinkit ja niistä lätinä tuntuu turhauttavalta, tai oikeastaan tylsältä. Niistä voi lätistä kuka vaan. Se on totta, ett sairauden aikana on oppinut paljon sellaista, mistä ei vaan kertakaikkiaan pysty ihan jokatytön tai -pojan kanssa puhumaan.
Noh, samalla kun terveet tuskin on ihan hirveen kiinnostuneita kuulemaan enää yhtään sanaa hermoston tai kalvojen toimintaperiaatteista, tai ylipäänsäkään muita mietteitä, joita tämmöisen shown aikana on joutunut päässään kypsyttelemään. Ja kalvoihin palatakseni ne on asioita, joiden kanssa vain hyvin pieni promille ihmisistä joutuu vastakkain. Fyssarini aina sanooki, että tämä pitäisi ottaa tutkimusmatkana ihmiselimistöön. No, sitä on joo. Mutta sais jo loppua. ;)
Jeps, mutta jatkan vastailua taas seuraavilla hartioilla. ;) Nyt nukkuun!
Lähetä kommentti