Päätöksiä (Tahdonvoimaa)

Oon nyt pohtinut kaksi tuntia menenkö suihkuun nyt vai myöhemmin miekkosen porukoilla. Kaikkee muuta on kyllä tullut tehtyä mutta suihkuun en vielä ole päässyt. Ehkä nyt on aika siirtyä pohtimisesta toimintaan. Sitten lähdetään Kangasalle miehen porukoille. Ollaan siellä uuteen vuoteen asti, niin ei tartte rampata ees-taas. Uutena vuonna vedän verhot ikkunan eteen ja pysyn visusti sisällä. Ei paljon ilotulitukset innosta. ;)

Mitäs sit? Sitten olisi 2 viikkoa seuraavaan fyssariin ja pitäis siinä välissä orientoitua töihin ja altaalle, jos nuppi siis pysyy parempana. Aika tylsää alkaa olla. Ei oikein tiedä, mitä ja minkä verran tekis, ettei mene turhaksi kärsimykseksi mutta toisaalta, ettei tule vetkuteltuakaan vaan. Tuntuu kyllä ihan siltä, että olen kuollut. Ihan hirveetä mutta en voi sille tunteelle mitään.

Kun ei pysty harrastaan normaaleja toimiaan, niin elämästä puuttuu kaikki tunteet. Liikunnan, töiden tekemisen, ystävien näkemisen ja hauskan pidon tuoma hyvä fiilis, energia ja irrottelu. Surua en osaa enää tuntea, kun olen tajunnut, että olotila ei suremalla kohene. Katkeruus ja vitutus valtaa välillä mielen mutta ei niistäkään ole hyötyä, niin minimoin ne. Rakkautta sentään tunnen. :) Ja ihan pikkusen toivoa silloin, kun on parempi olo. Mutta sekin kestää vain hetken, koska päädyn aina takaisin kuoppaan.

Oon nyt lokakuusta joulukuuhun, eli 4 kuukautta, tippunut kuoppaan ja aina rämpinyt sieltä pois. Ei ole henkisesti helppoa. Lokakuun makasin, marraskuu meni nousujohteisesti, kunnes peruutin puskuriin 19.11. Nyt oon hiljalleen taas nousemassa sieltä, vaikka vieläkin pää vaivaa. Nyt jossei tämän puskuriinperuutuskuopan jälkeen hyvä olo ala pysyä, niin en tiedä, mistä ammennan voimaa.

Jep, mutta nyt suihkuun!