On varmaan fiksua käydä paskat läpi, ennen kuin sulkee ne unohdettujen boksiin. Mutta miksi ihmeessä vatvata kaikenmaailman vähäpätöisimpiäkin juttuja päivä- tai viikkokausia? Okei, toki on ihmiskohtaista, mikä on elämässä tärkeää ja mikä ei, mut esim. sen jankkaaminen, oliko vaikka joku baariasuste huono vai tosi huono asia, on jotenkin erikoista. Eihän sillä ole väliä, kun se on mennyttä. Okei, se voi vaikuttaa takautuvasti siihen, miten asiat lutviintuu, mutta itse faktaa ei voi enää muuttaa. Seurauksia voi säädellä ja yrittää kääntää ne parhaiksi mahdollisiksi. Ja omaa suhtautumistaan ja käyttäytymistään voi aina muuttaa.
Ehkä se on tää nykypäivän päättämiskyvytön, epävarma ja erilaisten arvostusten ja asennemaailmoiden ristitulessa riutuva ihmismieli, joka kantaa kaikissa peloissaan turhaa paskaa hartioillaan. Ei osata tai haluta unohtaa. Tuntematon tulevaisuus on mörkö. Epätietoisuus siitä, mitä tuleman pitää, ahdistaa. Kai sitä sit mieluummin vatvotaan menneitä ja turvaudutuun tuttuun vanhaan juttuun. Unohtaminen on kognitiivinen kyky ja kaikki ei ole kaikessa samanlaisia tai yhtä lahjakkaita. Luulisin, että unohtaminen liittyy kyvyttömyyteen käsitellä vaikeat asiat niin, että ne todella kykenisi unohtamaan.
Mua on aina syytetty siitä, että miten voin pyyhkiä kaiken paskan mielestäni ni helposti. Ihmiset jankuttaa, että sä törmäät tohon juttuun vielä joskus ja sit sä kärsit. Ystävät on jopa väittäneet kylmäksi ja välinpitämättömäksi ihmiseksi, koska mua ei hirveen kauaa mikään omaan propelliin osunut shitti liikuta. Sit mä aina esitän vastakysymyksen: MIKSI? Miksi mun pitäisi vatvoa? Pyörittää, kääntää, vääntää,muotoilla, uudelleenkäsitellä ja vielä kerran pestä, huuhdella, lingota ja lopulta ripustaa narulle se puhdas pyykki?! Jos selviän vähemmälläkin henkisellä työllä, ni miks käyttää turhaa energiaa? Ei täst maailmasta tekeminen ja ajattelun aiheet lopu.
Entä mitä mä hyödyn siitä, että vatvon jotain jo tapahtunutta viikkokausia? On ihan eri asia käsitellä suurta kriisiä - vaikka kuolemaa, sairautta tai petturuutta - kuin vatvoa elämän pienempiä valintoja kuten eilisen päivän ruokaa tai mitätöntä sanaharkkaa. Positiivisella tavalla välinpitämättömät immeiset on kuulemma onnellisia. Kyky unohtaa ja painaa villaisella joitain pikkujuttuja vaikuttanee tähän.
Toinen ääripää historiassa elävien vastapainona on sit tää tulevaisuudessa eläminen. Mikään ei ole just nyt mallillaan ja elämän kuluvista minuuteista ei osata/haluta nauttia. Ajatellaan, et tulevaisuudessa tehdään sitä, tätä ja tota. "Huomenna kaikki on toisin...", "Sit ku oon eläkkeellä, matkustan...", "Kun lapset on isoja, me erotaan...", "Ens vuonna meen niille kursseilla...", "Vaihdan pois paskasta duunista, ku oon sen ikäinen...", "60-vuotislahjaksi ostan itselleni uudet hiukset..."Mutta eikös se tulevaisuuden tekeminen ja muotoutuminen ala nykyhetken haltuunottamisesta...?! Ja entä jos tulevaisuus ei saavukaan niinkuin odotit? Entä jos huominen on se The Last Day of Your Life? Kyllä meikää harmittais, kun kaikki haaveet ois jätetty tekemättä ja siirretty tulevaisuuteen. Ja ainakin omassa kuntoutumisessa olen huomannut, et jos oottais parempia aikoja aivohermot yläniskaa myöten ristissä, tuskin mikään itsestään muuttuisi. Kyllä sitä tulevaisuutta rakennetaan tämän päivän valinnoilla ja teoilla. Kukin tyylillään. Eimen.
Tekstit
3 kommenttia:
Allekirjoitan. Carpe diem on klisee, jota teinit toistelee ihkuboxeissaan ymmärtämättä sen merkitystä. Elämä ei ole sitku.
Life is what happens when you're busy making other plans.
T.S62
Juu ja sit toinen havainto... Kun joku toteutta carpe diemiä iha aikuisten oikeasti, hän on yli-impulsiivinen, epärationaalinen ja kypsymätön. Ehkä ADHD tai superhyperADHD. Ü Ah, ihanaa tämä ihmisten luontainen kyky niputtaa eri ominaisuudet ja persoonallisuuden piirteen yhteen. Kaunis on tylmä, lentäjä rikas, työintoilija pomon nuoleskelija ja saksalainen konservatiivinen. Et nyt sit tiedätte noikin. ;) V-loppuja. Kohti suapi rikas ja nuoleskelija pannaria. Ou jeah!
"Mua on aina syytetty siitä, että miten voin pyyhkiä kaiken paskan mielestäni ni helposti."
Hallelujah ja amen, pidä tuosta taidosta kiinni! Jos tuohon pystyy, on varmasti onnellisuuteen taipuvainen ihminen!
Olen miettinyt viime aikoina paljon tätä aihetta. Esimerkiksi mulla on yksi kaveri, jolla on aina paljon ihmisiä ympärillään. Tästä joukosta muutama on joskus käyttäytynyt todella epäreilusti kaveriani kohtaan, mutta ystävyys ei silti ole kadonnut. Ja tämä on aivan selvästi kaverini oma valinta: hän on valmis unohtamaan tiettyjä asioita, jotta ystävyys säilyisi. Hän ei ole mikään vässykkä, vaan hän toimii näin puhtaasti omaksi hyväkseen: hän tarvitsee näitä ihmisiä enemmän kuin katkeruutta ja kaunaa. Näin olen sivusta seuranneena asian tulkinnut.
Lähipiiristäni löytyy myös toinen ääripää. Tämä henkilö on elänyt vuosikymmeniä negatiivisia asioita vatvoen, enkä ole voinut käsittää, mistä hänellä riittää tähän energiaa. Tässäkin taitaa olla kyseessä työskentely mielen eheyden saavuttamiseksi. Ko. vatvoja käsittelee ikivanhat kaunat uudelleen ja uudelleen - aina samalla tavalla - ja selvästikin peilaa itseään näiden kaunojen avulla. En tiedä, mitä hän sillä haluaa saavuttaa. Jotenkin minusta tuntuu, että marttyyrijuttujaan kertomalla hän hakee jonkinlaista hyväksyntää ja oikeutusta itselleen. Enkä edes tiedä, voinko suoralta kädeltä tuomita tätä. Ehkä tämä on ainut tapa, jolla hän pystyy pitämään itsensä eheänä? Ko. henkilö on äärettömän vahva, voimakastahtoinen ja menestynyt. Pysyäkseen sellaisena hän ehkä tarvitsee tämän voimanlähteen? Voisi kuvitella, että jatkuva marttyyrisävytteinen vatvominen tekisi ihmisen hyvin väsyneeksi ja masentuneeksi, mutta ei - tämä tyyppi saa siitä energiaa! Viha ja katkeruus ovat täynnä latausta - ehkä ne todella ovat hänen ainoa voimanlähteensä?
Lähetä kommentti