"Eeeeen minääää ainakaan"...
Toleranssi pelkojen suhteen on nykyään aika helvetin kova. Maalliset kivut, säryt, epämiellyttävät tilanteet tai hämärästi käyttäytyvät tyypit pimeillä kujilla ei saa ihokarvoja nousemaan pystyyn. Varsinaista kauhun, epätoivon, kuolemanpelon tai suoranaisen paniikin tunnetta ei vaan jostain kumman syystä enää synny. Ei sitä jaksa pelätä mitään, koska kaikesta selviää, kun on selvinnyt siitä, että selkäydin ja aivorunko venähti. Eikä siinä vielä kaikki, vaan samalla meni kaikki, mitä ihminen voi menettää, joko suoraan tai välillisesti.
Seuraavat pelot, jotka ennen veivät lähes yöunet, ovat osoittautuneet aivan turhiksi:
1. Viisaudenhampaan poistaminen leikkaamalla tai vetämällä:
Ei tunnu missään. Hampaissa oli helvetillinen paine ekat 6 kuukautta kaatumisen jälkeen. Aivan kuin hampaita olisi jatkuvasti porattu ilman puudutusta. Ja hampaista paine säteili keskelle päätä, korviin sekä nenään. Ei se viisaudenhampaiden poistaminen ole tuohon verrattuna yhtään mitään.
2. Synnytys (tai raskausajan vaivat):
Miksi pelätä jotain, mitä ei välttämättä joudu edes kokemaan? Kukas sen on sanonut, että voi ikinä edes saada omaa lasta? Ja keisarinleikkaukset, epiduraalit ja muut kivunlievitykset on keksitty. Ja toisaalta, aivan loukkaantumisen alussa koko alakroppaa jostain syvältä lantio/vatsakalvoista ja -hermoista vihloi ja särki niin paljon, että taitaa olla röörien venymiskivut suhteellisen pientä.
3. Ryöstäjät, raiskurit ja muut hämäräheebot:
Katsotaan millaista jälkeä tulee kun tämä aggressio purkautuu itsepuolustustilanteessa! Tosin ensisijaisesti pitää aina pyrkiä pysyyn poissa vaikeuksista, joissa on pienikin mahdollisuus loukata niska tai pää uudestaan.
4. Tilanteen hallitsemattomuus esim. lentokoneessa:
Uskoni suomalaiseen pilottikoulutukseen on nykyään varsin kova, tiedä sitten miksi. Huippusällejä, huippumoraalilla ja huipputarkasti valvotulla alalla, ja pulkatki on turvallisempia kuin moderneimmatkaan autot, saati motskarit. Harvoin lentokone kaatuu, keikahtaa kyljelleen tai joutuu kolariin. Paitsi Iran Air Stokiksessa, liukui lumihankeen. Mutta todella harvinaista tuo on, ja johtui todennäköisesti kokemattomuudesta lentää peräpohjolan keleillä tai sitten jostain teknisestä nyanssista kuten jarruviasta. Ja sitä paitsi, jos meikäläinen onnistuu lento-onnettomuudessa kuolemaan, niin sit kyllä lähipiirin pitää alkaa lottoamaan. Tilastot on nääs meitsin puolella aika vahvasti!
5. Taloudelliset murheet:
Juu ei. Aina on keskitty jotain ja aina tulee keksittyä. Oottakaas vaan, kun kuulette joskus... Se on varma, että jossei työkyvyttömäksi jää, niin sitten ei ole mitään huolta. Tällä motivaatiolla, turhautumisen määrällä ja kasvaneella henkisellä kapasiteetillä on vaikea kuvitella jäävänsä ilman duunia/palkkaa. Sitähän vaikka syö, juo tai nukkuu työkseen, jossei mitään muutakaan ole tarjolla. Veikkaan kuitenkin, että huippuunsa viritetty luovuus ja intohimo tarjoavat jotain mieluisampaakin tekemistä tulevaisuudessa. Enää ei ole niin väliä, mitä työtä tekee, kunhan voi tehdä jotain. Vaikka mittailla kukkien varsien pituuksia, kirjoittaa lähtöselvityksiä tai haistella lääkkeiden tuoksuvivahteita.
6. Sosiaaliseen eristykseen joutuminen syystä tai toisesta:
Täähän on jo koettu ja ei nyt niin pahalta tuntunut. Itseasiassa yksinolo on tehnyt helvetin hyvää. Ei sillä, etteikö ihmisseura olisi ihanaa. Riippuu ihmisistä. Mutta turha pelätä, että internetmaailmassa pystyisi täysin eristäytymään ihmisistä. Päinvastoin! Nyt kun aikaa on ollut enemmän kuin laki sallii,yhteydet on kunnossa jokaiseen maanosaan. Jo muumioituneet yläasteaikaiset kirjekaverien letteritkin on kaivettu esille ja jalostettu nettikontakteiksi. Ihmeellinen paikka tuo internet chatteineen, Faboineen, Twittereineen ja irkkeineen.
No mitä pelkoja jäi jäljelle? Mikä olisi pahempaa kuin viimeiset kaksi vuotta? Hmm... Ainakin se, että sama alkaisi uudelleen alusta, joko minulla, siskolla tai jollain muulla perhepiirissä. Ylipäänsä kaikki perheeseen kohdistuvat sairaudet, epäoikeudenmukaisuudet tai laittomuudet saa vitutusviisarin värähtämään. Myös joku kiduttaen tappava syöpä tai helvetillinen krooninen kipu itsellään tai läheisillään voisi olla suht tiukka kilpailija viimeisille vuosille, mutta muuten ei kyllä hirveästi maailman meno meikäläistä hetkauta. Voiko tää nyt ihan oikeasti olla muka näin? Onko tämä tervettä? Toisaalta, olenko mä muutenkaan ihan terve? Siis siinä siinä mielessä, kun puhutaan tavallisuudesta tai normaaliudesta? No en helvetissä ole. <3
Nyt mä vedän tirsat. Alkaa tuntua tämä 24 tunnin valvominen. Ja menin sit vielä siistimään (Musti: En siivoomaan) talonkin noita matkalaisia varten. Downhillii kun tykkään harrastaa...
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti