More to Love -blogin Mimmi ja Peppi ovat sitä mieltä, että liikalihavuudesta kannattaa tehdä yhteiskunnan normi, ikäänkuin ihmisen luonnollinen tila. Jenkeissä tätä muotivillitystä kutsutaan fat acceptance-termillä. Tällä tarkoitetaan mm. sitä, että lihavien ja normaalipainoisten tulee olla ihmisarvoltaan samalla viivalla ja heitä pitää kohdella samalla tavalla. Mutta entäs jos pullea todella vie kaksi paikkaa junassa tai lentokoneessa? Mielestäni hyväntekeväisyyttä ei tarvitse minkään firman tehdä, vaikka ihmisinä lihavia tulee kunnioittaa ja arvostaa. Suurempi kehokuorma ei tarkoita sitä, että olisi jotenkin huonompi, tyhmempi tai alempiarvoisempi. Sen sijaan lisäkilojen auttamasta ylikuormasta saakin joutua maksamaan extraa. Kyllä kampaajakin veloittaa enemmän täyspitkien kuin lyhyiden hiusten leikkaamisesta.
Fat acceptance -käsitteeseen sisältyy myös ajatus siitä, että yleinen kauneusihanne ei saa suosia laihoja, vaan lihavatkin voivat olla upeita, viehättäviä ja haluttavia. Ihanteet ovat ihanteita ja ne eivät muutu kovinkaan nopeasti. Lihavaa naista palvottiin viimeksi renesanssin aikakaudella, saa nähdä tuleeko läskiys muotiin uudelleen 2010, tuskin. Asenteet ja arvostukset muuttuvat hitaasti ja pitkään asennetyötä tehneet potilasliitot, terveysjärjestöt ja yhteiskunnalliset toimijat ovat saaneet huomata, että ihanteiden muuttaminen on hankalaa. Toisin kuin tätä läskiyden hyväksymistä tai sen positiivisten puolien korostamista, pidän kuitenkin näiden yhteiskunnallisten toimijoiden työtä todella tärkeänä. Sen sijaan näiden bloggareiden nostaminen median valokiilaan, jossa heidän annetaan vouhottaa suureen ääneen, kuinka lihavana oleminen on jotenkin luonnollista, ihannoitavaa tai jopa tavoittelemisen arvoista, on mielestäni aivan vinksahtanutta. Sairaus, josta lihavuudessakin on kyse, ei voi koskaan edistää terveyttä. Vaikka sairaanakin voi olla onnellinen, minun mielestäni ketään ei pidä ainakaan rohkaista hankkimaan itselleen vaivoja, ei sitten minkään näköisiä!
Eikö vaikuttaisi todella hassulta, jos minä kehoittaisin täällä blogissa ihmisiä jättämään pyöräilykypärät naulaan ja valitsemaan huonot talvikengät, joilla sitten kaatuilla ja hankkia samalla päävammoja ja niskaongelmia? Tai toitottaisin, kuinka hienoa on, ettei pysty sairauden takia huolehtimaan itsestään ja on joutunut luopumaan niin monista iloa ja eloa tuovista asioista? Tai vouhottaisin siitä, että niskavamma vaan kannattaa hyväksyä normaaliksi osaksi elämää ja oikeastaan se on niin hieno juttu, että kaikkien muidenkin kannattaa sellainen pyrkiä hankkimaan? Tätähän nuo bloggarit nyt mielestäni tekevät. Ja media tietenkin peesaa heitä, koska yhä suurempi osa kohderyhmästä todella ON lihavia.
Mielestäni sairaalloisen lihavuuden hyväksyminen sekä sen ihannoiminen kääntyy lopulta sekä yksilöä itseään että yhteiskuntaa vastaan. Fat acceptance on vain käsite muiden joukossa, ja on aivan yhtä erikoista hyväksyä liikalihavuus kuin kakkostyypin diabetes tai sydän- ja verisuonitaudit. Faktathan kuitenkin kertovat, että lihavuus ja tietyt sairaudet kulkevat käsi kädessä. Tämän vuoksi ihmisen ei mielestäni pidä hyväksyä sairautta, joka on itse hankittu elintapaongelma. Kohonnut verenpaine ja moninkertaistunut aivoinfarktiriski ei saa olla missään nimessä tavoittelemisen arvoista.
Sairaalloinen lihavuus ja sairaudet kun eivät ole erotettavissa toisistaan, eli ihminen ei voi yhtä aikaa olla todella lihava ja täysin terve ja hyvinvoiva. Kääntäen, lihavatkin voivat elää mahdollisimman terveellisesti mutta se ei silti poista sitä faktaa, että lihavalla on ainakin kohonnut riski saada tietyt sairaudet ja vaivat. Tässä lienee meikäläisen ja lihavien bloggareiden ajatusmaailman suurin ero. Minun mielestäni lihavuus, sikäli kun se siis ilmenee ulkoisina makkaroina, selluliittina, lurpsahtaneena ihona ja pyöreinä muotoina, ei ole kuvottavaa. Ei minä arvota ihmisiä sen perusteella, onko niillä paksut pohkeet, pyöreät reidet, muodoton ahteri, roikkuvat allit tai heltta kaulanalla. Lihavan ulkonäkö ei rassaa. Bloggarit taas nimenomaan nostavat tämän lihavuuden ulkoisen aspektin pääteesikseen korostaen, että lihavakin voi olla kaunis, tyylikäs ja trendikäs. Sen sijaan sanallakaan he eivät mainitse sitä, että kaunis, trendikäs ja tyylikäskin lihava on aina sairas, ja sairastaminen ei koskaan ole tavoittelemisen arvoista.
Yhden aiemman lauseen tekstin alusta joudun muuten pyörtämään tähän lopuksi. Kirjoittaessani tuli mieleen, että on olemassa sittenkin yksi lihavuutta puoltava seikka. Nimittäin jos paljon rasvakerrosta omaava ihminen kellahtaa odottamatta niskalleen, ihrakerros suojelee herkkää aluetta huomattavasti paremmin kuin luikeron nahkat ja luut. Mutta siltikään en kehoita ketään lihomaan sairaalloiseksi pullaksi. Siinä vaiheessa, kun lihava ihminen joutuu makaamaan sängyssä vuoden syöden kuitenkin normaalisti, veikkaan että tuki- ja liikuntaelinvammojen kuntouttaminen on huomattavasti vaikeampaa kuin hyväkuntoisella sopusuhtaisella ja terveellä.
Ja sit niitä kiivaita argumentteja, kiitos! ;)
--
Edit:
Osittain aiheeseen liittyvä teema.
http://taistelijat.blogspot.com/2010/01/erilaisuudesta-tulen-toimeen.html
Tekstit
37 kommenttia:
Renesanssin naiset olivat jotain aivan muuta kuin ylipainoiset jenkit.. Kurvikkaita ja reheviä kyllä mutta eivät muodottomia ihrakasoja. Nuorena aikuisena lihavuuden puolesta jaksetaan mesota, mutta useimmiten vaivojen lisääntyessä ja ennenaikaisen kuoleman alkaessa uhata muuttuu ääni kellossa.
T. S62
Totta. Muodokas ei ole sama kuin lihava. Muotoja antaa myös luut ja tukikudos, eikä siellä tartte olla yhtään rasvapaskaa tai sellua joukossa. Itseään muodokkaiksi kutsuvat sairaalloisen ylipainoiset huijaavat itseään.
Täällä yksi aivoleikkauksesta toipuva rimppakinttu... teen jatkossakin mitä vaan tarvitaan, että ainakin kokoni puolesta pysyn terveenä. Onnettomuuteen voi joutua kuka vaan, mutta omilla valinnoilla voi välttää kamalatkin sairaudet.
Neurologisessa kuntoutuksessa ihmettelin hölmönä ääneen, että täällähän suurin osa potilaista on ihan pulkannaruja toisin kuin kuvittelin. Hoitaja kommentoi ykskantaan siihen, että että ne lihavat eivät ehtineet sairaalaan asti. Turpani tukkiutui tehokkaasti. Varmaan totta ainakin osittain.
Nyt olen hankkimassa reserviä lihaksiin ja rasvakerrokseenkin, kaikki paloi sairaalan sängyssä. Ihan ruikkukaan ei kannata olla, että jaksaa!
Hyvää talvea kaikille ja parempaa vuotta 2010,
toivottaa Mari
Kehottavatko Peppi ja Mimmi liikalihavuuteen? Eivät. Heidän mielestään lihava voi olla myös näyttävä, itsensä ylpeästi kantava henkilö eikä nurkassa lymyilevä hissuhiiri.
Peppi ja Mimmi tällä viikolla tv:ssä painottivat, etteivät halua kenenkään tahallaan lihottavan itseään läskiksi, missään nimessä. Tytöt toivovat, että nykyiset läskit kantaisivat kilonsa ylpeinä! Villinä veikkausena 8 kymmenestä läskistä kun häpeää itseään. Eivät he ihannoi lihavuutta, mutta kun tästä sairaudesta on vaikea päästä irti, ainakin nopealla aikataululla, niin olostaan ja ulkonäöstään voi myös yrittää nauttia, koska läskitkin voivat olla kauniita.
Moi Mari!
Toivottavasti kuntoutuminen on lähtenyt liikkeelle mukavasti. Milloinkas sinut on operoitu? Ja kyllä tuossa hoitajan kommentissa on varmasti perää. Tätini on ollut neljässä aivoleikkauksessa ja joka kerta hänelle on sanottu sitä samaa, että laihduttaa olisi pakko leikkausten välillä, koska kuulemma riskit pienenee suhteessa kilojen vähenemiseen. Ja sama homma kuntoutuksen kanssa: kun jaksaa liikkua leikkausten välillä, seuraavaan leikkaukseen voi mennä aina turvallisemmin mielin. Ja sama täällä, teen kyllä taatusti kaikkeni nimenomaan omilla valinnoilla kaikilla niillä osa-alueilla joilla vain voin terveyteeni vaikuttaa. :)
Ano,
Mimmi ja Peppi ovat sitä mieltä, että hankittu liikalihavuus on hyväksyttävää ja kannattaa kantaa läskejään hymyssä suin ja ylpeänä siitä mitä on. Vaikea sanoa, kun en ole itse ylipainoinen, mutta jos olisin, todennäköisesti taistelisin kaikin keinoin turhaa painolastia/riskeja vastaan ja kehottaisin myös muita ihmisiä ympärilläni miettimään kahdesti, ennen kuin tyytyvät tilanteeseensa sairaalloisen lihavana.
Ja mun mielestä ylipäänsä tuollaisesta ajattelusta, jossa niputetaan yhden ominaisuuden perusteella lukuisia muita ominaisuuksia yhteen ihmiseen, pitäisi päästä eroon. Esimerkkinä vaikkapa se, että lihavia ihmisiä pidettäisiin automaattisesti jotenkin huonompina kuin sopusuhtaisia ihmisiä. Itseasiassa mielestäni Mimmi ja Peppi vain ylläpitävät tuota stereotypiaa, etteikö lihava voisi olla myös tyylikäs ja hyvännäköinen, kun he niin kovaan ääneen ja kaikkialla yrittävät jotain muuta toistella.
Toki tässäkin pitää huomioida, että media tekee tietenkin omat valintansa sen suhteen, mitä argumentteja ja millä tyylillä he nostavat suuren yleisön luettavaksi.
Mari, sama homma muuten täällä! Rimppakinttuudesta ei ole kuntoutumisessa mitään etua, päinvastoin. :)
Onko teistä kukaan ajatellut, että jospa näillä Pepillä ja Mimmillä onkin oikeasti sairaus, joka saa heidät lihoamaan? Sairaus joka liittyy aivojen mielihyvä-sensorin toimintaan.
Siinä ei paljon muu auta kuin olla onnellinen siitä mitä on, niin kauan kuin on.
Ja nämä tytöt varmasti myös "taistelevat" liikakilojaan vastaan.
Niin, sitähän ei tiedä kukaan mutta ainakaan toistaiseksi he eivät ole asiasta puhuneet ääneet. Jos näin on, että taustalta löytyy sairas, uskoisin heidän saavan entistä paremmin sanomansa perille, jos tämäkin fakta otettaisiin huomioon.
Hiukan aiheesta ohi;
urheiluvamma yhdistettynä synnynnäiseen valuvirheeseen sai minut leikkuupöydälle.
Putosin lokakuussa hevosen selästä ja mursin selkänikamani. Vähän myöhemmin paikat alkoivat puutua ja parin viikon kuluttua näin kaiken kahtena ja jouduin ensimmäisen kerran sairaalaan. Päästäni löytyi synnynnäinen verisuoniepämuodostuma, joka oli revennyt auki retkahduksessa, kun lensin kuin leppäkeihäs soratiehen selälleni. Sairasloman viimeisenä päivänä suoni aukesi uudestaan ja olin tarkkailussa, kunnes kuukausi sitten pääsin leikattavaksi.
Olen kuntoutunut ihan hyvin, kävely alkaa sujua puutuneisuudesta huolimatta, kaksoiskuvatkin ehkä vähentyneet inan. Hassua, mutta selkä on ollut pienin murhe ja parantunut rauhassa kaiken muun ohella. Jos näillä selvisin tästä keikauksesta, niin olen enemmän kuin tyytyväinen, vaikka välillä olen valunutkin itsesäälin valtakuntaan!
Kiire ainakin loppui kuin seinään... :)
Olen saanut kuulla ratsastuksen vaarallisuudesta kyllästymiseen asti, otin itse riskin ja nyt saan siitä kärsiä (voiko tätä verrata liikalihavuuteen?). Olen kuitenkin saanut harrastuksestani niin paljon energiaa, että nyt voi olla vaikea etsiä sitä muualta, jos en enää hepan selkään nouse. Ehkä hyvä, että kavernooma löytyi nyt, eikä joskus kymmenen vuoden päästä kuukahdettuani Finlandia-hiihtojen lähtötohinoihin (en tosin harrasta hiihtoa, ehkä aloitan kypärä päässä suksimisen) ;)
Mitään ongelmaa aivoissa en toivoisi kenellekään, varmaan raskainta on ollut läheisillä katsoa liikkuvan ihmisen muuttumista heiveröiseksi hoippuraksi. Itse olen koittanut ottaa tämän pakollisena talvehtimisena ja vähät välittää luuleeko naapurin setä minun olevan humalassa, kun huojun postia hakemaan enkä heti osu laatikkoon :)
Paljon voimia sinne,
toivoo Mari
No siinäpä oli kerrakseen vaivaa yhdelle keikaukselle, Mari. Mutta kuten totesitkin, hyvä että löytyi nyt eikä päässyt yllättämään myöhemmin.
Toivottavasti niskasi selvisi retkahduksesta ilman suurempia vaurioita ja muutkin oireet lievenee ajan myötä. Niskasta ei onneksi löytynyt mitään vammoja magneetissa noin kovan pudotuksenkaan jälkeen? Jos oireet alkaa jostain syystä lisääntyä tai tulla takaisin, lienee fiksua tsekata myös kaularanka/niska. Niin monilla tuntuu tämä niskavaiva peittyneen muiden vammojen alle, ja oireisto alkaa hiipiä yllättäen ja pitkällä aikavälillä. Toivon sydämestäni, että sinulla ei näin ole. Kuulostaa ainakin tosi hyvältä tuo kuntoutuminen.
Ja totta viserräs, tuo tasapainohomma on kyllä kurjaa. Omalle hoipertelulle ei osaa enää kuin nauraa. Onneksi tämä on mennyt paljon eteenpäin, mutta kyllä silloin aikoinaan hiukkasen pisti miettimään, kun ei tosiaan saanut sihdattua edes kattilaa oikealle liedelle tai kenkää jalkoihin, kun ei ihan koordinaatio toiminut. ;)
Tsemppiä myös sinne suuntaan kuntoutumisen kanssa! Ja jos siltä tuntuu, tervetuloa myös Niskavammat-foorumille, jossa tosin hyvin yleisesti keskustellaan kaikista tuki- ja liikuntaelinvammoista, myös selän kuntoutuksesta. :) Oikeessa yläkulmassa on linkit foorumille.
Öitä kaikille!
Tietyllä tavalla tämä postaus oli aika huvittava.
Sinun blogiasi jossain vaiheessa tiiviimminkin seuranneena väsyin sinun ainaiseen negatiivisuuteensi ja toisaalta itsesi erinomaisuuden korostamiseen.
Muistanpa sellaisenkin postauksen, jossa kirjoitit, kuinka olet empaattinen, toiset huomioon ottava, ymmärrät ihmisiä ja olet kuulemma saanut näistä ominaisuuksistasi paljon positiivista palautettakin...
Nyt tökkäset omalla mielipiteelläsi tietynmuotoisten ihmisten persooniin ja vieläpä väität täyttä soopaa. Mistä ihmeestä olet saanut päähäsi, että Peppi ja Mimmi suorastaan kehoittavat toisiakin hankkimaan massaa ympärilleen? Tuosta väitteestä kyllä haluaisin saada ihan konkreettisen osoituksen vaikkapa antamalla blogista osoitteen, jossa he näin muka antavat ymmärtää!
Ohjelmassa Maria Maria eivät kyllä sanallakaan siihen viitanneet, kertoivat enemmänkin siitä, miten jo lapsuuden ylipaino oli aiheuttanut koulukiusaamista jne. Nyt, kun ovat sinut ulkonäkönsä kanssa, niin haluavat näyttää esimerkkiä muille.
Ylipaino ei tule koskaan loppumaan, joten ei sinun tilitykset täällä valivali-blogissa muuta mitään mihinkään suuntaan.
Peppi ja Mimmi ovat upeita esimerkkejä POSITIIVISISTA ihmisistä, heistä sinun kannattaisi ottaa monessakin suhteessa esimerkkiä!
Vaikka et olekaan terve (en muuten ole minäkään), niin ei siihen potilaan rooliin kannattaisi juuttua---jonain päivänä sitä voikin alkaa voida hyvin ja kuinkas sitä elämää sitten alkaa elämään, jos se sairaan ja potilaan rooli jää kuitenkin päälle...?
Erittäinkin erinomaista huomenta kaikille! Ilma on kuin morsian. Sopiva kirpsakka pakkanen ja kaunista, jälleen kerran.
Ano,
Mitä huvittavuuteen tulee, mielestäni liikalihavuus on kaikkea muuta kuin huvittava ilmiö, vaikka siitä voikin satiirinomaisesti kirjoittaa. Lisäksi blogikirjoituksissa, kuten muissakin kirjoituksissa, on kyse tulkinnasta. Sinä saat tehdä omasi, me muut omamme. Siihen tosin kannattaa varautua, että myös empaattisilla ihmisillä on mielipiteitä ja näkemyksiä, myös kärkeviä. Nuo eivät sulje toisiaan pois, kuten erilaisuus kirjoituksessani otinkin kantaa.
"Ainainen negatiivisuus", mitähän tuohon kommentoisi? Ettet vain heijastaisi omaa pahaa oloasi tässä lauseessa? Olen pitänyt 18 kuukautta elämästäni, sairaana. Mistä lie sitten johtuu, ettei täällä kirmailla kukkakeholla, joissa kasvaa vkauniita vaaleanpunaisia ruusuja, aurinko paistaa ja linnut laulavat. Ja kuten aiemminkin olen tainnut myhäillä, "beibe, turn you back". Nettihän on täynnä loistavia blogeja, joista valita sellaista simppelimpää lukemista.
Mukavaa päivää immeiset. Pitäkää huolta toisistanne ja katsokaa mihin astutte! Koskaan ei passaa unohtaa, että kerran niskansa loukanneelle seuraava kaatuminen on yleensä kohtalokkaampi. Malttia tarvitaan, vaikka oiskin kiire. :)
kirjoitusvirhepaholainen:
turn you back -> turn your back. :)
Jaa niin, joku kysyi meilissä, että mistä tiedän, että sopusuhtaisen ja hyväkuntoisen ihmisen kuntoutuminen vaikeista vammoista on simppelimpää kuin sairaalloiden lihavan. En sano, että tiedän, mutta kirjoitin että veikkaan. Ja veikkaukselleni on aika vinha perä erinäisissä tutkimuksissa. Ja mitä kysyit siitä hyväkuntoisuudesta ja sopusuhtaisuudesta en osaa omalla kohdallani tuohon oikein mitään, koska laiminlöin liikkumisen ja kehon hoidon ennen kaatumistani, enkä voi sanoa olleeni mielestäni hyväkuntoinen tai sopusuhtainen. Ennemminkin huonon rasituskestävyyden ja kutistuneet syvät lihakset omaava ruikku.
Olen huomannut, että sairaana huonot ja hyvät päivät korostuvat ja huonoista selviää jotenkuten synkän huumorin avulla, vaikka mieli tekisi kävellä järveen (paitsi että sinnekään ei pääsisi omin avuin). Hyvänä päivänä voi huomata, että pystyy tekemään jotakin, mitä ei eilen pystynyt tai että sää on erityisen kaunis. Itse olen itkenyt herkemmin, mutta myös nauranut, pahinta on olla henkisesti yhtä tunnoton kuin vasen puoliskoni välillä tuppaa olemaan.
Loukkaantuminen on raskas taakka, mutta miten jaksavat ihmiset, joilla ei ole toivoa toipumisesta tai jotka ovat olleet sairaana koko elämän! Sairaan/toipilaan blogi voi olla synkkää luettavaa jonain päivinä, mutta ainakin samassa jamassa viruvat huomaavat, etteivät ole yksin ja huomenna ehkä jokin asia on taas paremmin.
Nyt toipumisvaiheessa sitä koittaa pitää itsestään mahdollisimman hyvää huolta ja olla varovainen ettei pahenna omaa tilaansa. Olen miettinyt itse tuota painoasiaa paljonkin ja kyllä se vaan on aika kiistatonta, että terveellinen ruoka yhdistettynä liikuntaan antaa hyvät edellytykset terveeseen elämään tai onnettomuuksista/sairauksista toipumiseen. Voi tietenkin kysyä, että olisiko vain parempi "nauttia elämästä" ja ajatella seurauksia myöhemmin, itsekin olen elänyt tässä haavoittumattomuuden harhassa, kun ajattelen aiempia elämäntapojani tai harrastuksiani. Tässä sitä nyt kumminkin ollaan kunnon ventti päässä ja opetellaan kävelemään kolmatta kertaa tässä elämässä(sinänsä aika jees, että voin sen tehdä!). Paras rakas ystäväni, joka on ylipainoinen, kiittelee onneaan, että on terve. Terveys vaan ei ole pysyvä olotila, minuakaan tämä onnettomuus ei suojaa muilta vitsauksilta, elämäntavat sentään joiltain. Huoli "läskien" terveydestä on aiheellista ja veikkaan, että kukaan ei halua nähdä läheistään lasareetin pedissä tai vielä vähemmän joutua sinne itse.
Tahdonvoimaa: epäilin itse aluksi niskan retkahdusvammaa, koska oireet periaatteessa sopivat, eikä päätä tai ylärankaa oltu vielä kuvattu. Kaksoiskuvien tultua kehiin, myös niska/kaula ja silmät tutkittiin ennen kuin aivot kuvattiin. Toivottavasti mitään uutta ei ajan myötä enää paljastukaan, täytyy koputtaa puuta... Huomasin muuten nyt vasta, että sinäkin olet Tampereelta, terveiset täältä saman kaupungin luoteis-kolkasta :)
Aurinkoista lauantaita!
Mari
no mutta, mistä asti kehoitus "hyväksyä itsensä sellaisena kuin on" on ollut lihavuuteen kannustamista? eivät nämä kyseiset tytöt ole missään vaiheessa käskeneet läskejä rueta ihannoimaan, he vain toivovat oman julkisen taistelunsa avulla kaikkien ylipainoisten pääsevän painosyrjinnästä eroon, koosta huolimatta. jos todella olet sitä mieltä, että nämä tytöt kannustavat olemaan lihavia, olet heidän sanomansa käsittänyt täysin väärin. kannattaa tutustua aiheeseen lisää, ennen kuin alkaa ihan summamutikassa hutkimaan ;)
Mari,
Vielä nopsa kommentti. Jep, täällä ollaan länsikolkassa kyllä. Melkein Nokian rajalla asti. Hyvä olla metsän siimeksessä, kaunista luontoa ympärillä ja ennen kaikkea asunto, jossei ole rappusia. On tää Manse kyllä sen verran pieni kaupunki, että jos pistät meiliä, niin todennäköisesti todetaan, että hei me tunnetaan toisemme, ainakin jonkun tutun kautta vähintään. :)
Ja kyllähän se on totta, että toipilaan blogi ei ole pelkkää positiivisuushöttöä, vaikka kuinka olisi positiivinen ja elämänmyönteinen ihminen. Ja minun mielestäni on ihan oikeutettua, ettei sairaana etenkään tarvitse kantaa mitään ylioptimistisuuden viittaa harteillaan. Niitä ihmisiä on liikaa, joilla kaikki on mukamas hyvin ja sitten yhtäkkiä kaikki piilotetut huolet, murheet ja surut purkautuukin jollain todella järkyttävällä tavalla. Mieluummin sitä välillä heittää hanskat tiskiin, ärjyy perkelettä ja itkee itsesäälissä päivän jos toisenkin, kuin että feikkaa kaiken olevan hyvin tai toisaalta, vaipuu ikuiseen itsesääliin ja toivottomuuteen, ja lopulta masentuu totaalisesti.
Mietit sitä, miten toivottomassa tilassa oleva potilas voikaan jaksaa raskaassa tilanteessa. Ehkä saat mietintääsi lisää puhtia Pandoran blogissa, jossa hän varsin rankasti kertoo syöpään menehtyneen äitinsä tarinaa. Osoite on parantumiseni.blogspot.com. Todella hienosti kirjoitettu blogi, jossa on suuria ajatuksia. Tykkään! :)
Ja hei hyvä kuulla, että ranka on ainakin kuvattu! Jos niskassa on jotain pragaa, se kyllä ilmoittelee itsestään ja sen varmasti huomaisi juurikin oireiden pahentumisena tai uusien ilmestymisenä. Toivokaamme siis, ettei moista enää ilmesty.
Laura,
Minun mielestäni lihavuuden hyväksyminen "osana elämää ja persoonaa" sekä liikalihavuuden hyviän puolien korostaminen tai sen ajatuksen pönkittäminen, että lihavuus olisi perus-ok tila ei ole hyvä juttu. Siitä asiasta taas, että lihava voi olla kaunis, näyttävä ja trendikäs ei mielestäni tarvitse edes keskustella, koska jotenkin se on niin itsestäänselvyys tässä omassa ympäristössä, jossa niin lihavat kuin laihatkin osaavat arvostaa itseään eivätkä jostain syystä sen suuremmin ole koskaan joutuneet moista seikkaa toitottamaan. Mutta kenties ympäriilläni onkin poikkeuksellisesti ajattelevia ja lihavuuteensa suhtautuvia henkilöitä? Voisiko olla näin?
Mari,
Vielä nopsa kommentti. Jep, täällä ollaan länsikolkassa kyllä. Melkein Nokian rajalla asti. Hyvä olla metsän siimeksessä, kaunista luontoa ympärillä ja ennen kaikkea asunto, jossei ole rappusia. On tää Manse kyllä sen verran pieni kaupunki, että jos pistät meiliä, niin todennäköisesti todetaan, että hei me tunnetaan toisemme, ainakin jonkun tutun kautta vähintään. :)
Ja kyllähän se on totta, että toipilaan blogi ei ole pelkkää positiivisuushöttöä, vaikka kuinka olisi positiivinen ja elämänmyönteinen ihminen. Ja minun mielestäni on ihan oikeutettua, ettei sairaana etenkään tarvitse kantaa mitään ylioptimistisuuden viittaa harteillaan. Niitä ihmisiä on liikaa, joilla kaikki on mukamas hyvin ja sitten yhtäkkiä kaikki piilotetut huolet, murheet ja surut purkautuukin jollain todella järkyttävällä tavalla. Mieluummin sitä välillä heittää hanskat tiskiin, ärjyy perkelettä ja itkee itsesäälissä päivän jos toisenkin, kuin että feikkaa kaiken olevan hyvin tai toisaalta, vaipuu ikuiseen itsesääliin ja toivottomuuteen, ja lopulta masentuu totaalisesti.
Mietit sitä, miten toivottomassa tilassa oleva potilas voikaan jaksaa raskaassa tilanteessa. Ehkä saat mietintääsi lisää puhtia Pandoran blogissa, jossa hän varsin rankasti kertoo syöpään menehtyneen äitinsä tarinaa. Osoite on parantumiseni.blogspot.com. Todella hienosti kirjoitettu blogi, jossa on suuria ajatuksia. Tykkään! :)
Ja hei hyvä kuulla, että ranka on ainakin kuvattu! Jos niskassa on jotain pragaa, se kyllä ilmoittelee itsestään ja sen varmasti huomaisi juurikin oireiden pahentumisena tai uusien ilmestymisenä. Toivokaamme siis, ettei moista enää ilmesty.
Laura,
Minun mielestäni lihavuuden hyväksyminen "osana elämää ja persoonaa" sekä liikalihavuuden hyviän puolien korostaminen tai sen ajatuksen pönkittäminen, että lihavuus olisi perus-ok tila ei ole hyvä juttu. Siitä asiasta taas, että lihava voi olla kaunis, näyttävä ja trendikäs ei mielestäni tarvitse edes keskustella, koska jotenkin se on niin itsestäänselvyys tässä omassa ympäristössä, jossa niin lihavat kuin laihatkin osaavat arvostaa itseään eivätkä jostain syystä sen suuremmin ole koskaan joutuneet moista seikkaa toitottamaan. Mutta kenties ympäriilläni onkin poikkeuksellisesti ajattelevia ja lihavuuteensa suhtautuvia henkilöitä? Voisiko olla näin?
Jep, tuli. Mut nappasin sen pois. Mä oon onnistunut parhaimmilla postaan joitain artikkeleita vissiin viisikin kertaa... ;)
...täysin samaa mieltä kirjoittajan kanssa... hyväksymällä itsensä lihavana hyväksyy myös koko ilmiön nimeltä liikalihavuus. hieman vastuuta myös medialle siitä miten ovat tuotakin blogia kehuskelleet... ja ano, älä huoli, kaikille ei tämä mustaa huumoria sisältävä tekstityyli aukea, millä tämä tyttö kirjoittaa. itse pidän. xD xD marille voimaa. sinäkin olet taistelija.
minusta tämä on erittäin valoisa ja vaihteleva blogi. kuka jaksaisi lukea päivä toisensa jälkeen, miten ihanalle muotibloggaajan aamukahvi vaikka maistuu tai millaiset vaatteet tai kynnet hänellä juuri sillä hetkellä on? ihmiset jotka pitävät blogia kakan koostumuksesta tai jakauksen paikasta ovat pääosin lahjattomia kirjoittajia ja tylsiä ihmisiä, joilla ei ole mitään sanottavaa oikeista tärkeistä asioista....
jatka samaa vaihtelevaa rataa tahdonvoimailija. aina löytyy niitä, jotka eivät pidä. xD xD
Hakiessani lisätietoa fat acceptance-"liikkeestä" eksyin tännekin. En yleensä kommentoi kenenkään blogia, nyt en malttanut olla kommentoimatta.
Mielestäni on hienoa, että nykyään tuodaan esiin sitä, että voi, ja saa hyväksyä itsensä ja kehonsa myös muussa koossa kuin vallitsevan kauneusihanteen vaatimassa.
Minua nämä XL-kokoisten muotiblogit ja ajatus että pyöreänäkin saa hyväksyä itsensä, ovat ilahduttaneet suuresti. Helpottaneet. Olen lakannut piinaamasta itseäni.
En ole itse mikään hirvittävän iso, jos nyt painoindeksiä katsotaan niin olen lievästi ylipainoinen. 15-vuotiaasta saakka olen yrittänyt pudottaa painoani, jotta pääsisin kokoon 36-38. Olen kyllä onnistunutkin siinä, montakin kertaa, mutta pysyvästi en siinä koossa vaan pysy. Olen siis (tekisi mieleni sanoa, että OLLUT) ikuinen jojolaihduttaja. Voi sitä itseinhon määrää, kun en hoikkana ole pysynyt. Ja itseasiassa, olen inhonnut kroppaani myös ollessani ihannekoossani, en ole ikinä päässyt kuitenkaan niin kiinteäksi kuin vallitseva kauneusihanne "määrää". Jojolaihduttelu on myös aiheuttanut sen, että elämäni on ollut todella ahdistavaa, ruoka ja syöminen sekä painoni on pyörinyt mielessä koko ajan ja määrittänyt (sairasta kyllä) ihmisarvoni ja viehättävyyteni. Päähäni on (oli?) iskostunut, että vain hoikka voi olla kaunis, tehokas, terve, kaikkea hyvää mitä vaan kuvitella voi.
(ja tähän väliin, jos jollekulle tuli mieleen että olen kituuttanut ns. ihmedieeteillä, niin ei suinkaan. Painoni olen aina saanut alemmaksi ihan vaan "elämäntaparemontin" tekemällä, hitaasti hoikistuen. Siltikään se ei vaan ole onnistunut, siis pysyvästi, tiedä sitten mistä johtuen)
Nyt olen sitten jojolaihdutukseen ja ahdistavaan ajatusmaailmaan kyllästyneenä alkanut opetella hyväksymään kehoani tällaisena kuin se on. Yritän opetella uskomaan sen, että voin olla kaunis, tehokas ja terve myös näin lievästi ylipainoisena. Ja tämä "sanoma" mitä nykyään esim. xl-blogeissa jaetaan, on suorastaan balsamia haavoilleni.
Voin sanoa, että alan suorastaan löytämään rauhan. Kunnioitan kroppaani. On ihanaa, kun ei tarvitse koko aikaa ruoskia itseään ja tavoitella hoikkaa olemusta, vaan voin ajatella, että olen nyt juuri hyvä, juuri tällaisena.
Haluan kyllä syödä terveellisesti, rakastan vihanneksia, monipuolista ruokaa, tummaa leipää. En syö kovinkaan paljon ns. roskaruokaa enkä makeisia, enkä aio syödä jatkossakaan. Liikunnastakin pidän. Mutta syön paljon, ja nyt "saan" syödä paljon.
Enkä minä ole tässä viime aikoina edes lihonut mihinkään. Ehkä minun keholleni sopiva, luontainen paino on tämä, jossa olen lievästi ylipainoinen?
Ja olen sitä mieltä että olen paljon terveempi, kun pysyn tässä lievästi ylipainosessa painossani, kuin että painoni jojoilee myös seuraavat 15 vuotta 15 kg edestakaisin. Puhumattakaan mitä jatkuva jojoilu tekee henkisesti.
Ja tarkennan, että en minäkään ketään kehota itseään lihottamaan, ja mikäli runsaasti ylipainoinen vaan pystyy painoaan alentamaan (pysyvästi), se on hyvä asia, terveydellisestikin. Mutta mikäli se paino ei lukuisista yrityksistä huolimatta vaan pysy niissä ihannelukemissa, on ehkä parempi vaan "tyytyä" syömään terveellisemmin ja liikkumaan, pitämään huolta kehostaan ja rakastamaan itseään, ihan sen painoisena ja kokoisena kuin on. Elämä on liian kallis hukattavaksi itseinhoon ja jatkuvaan jojoiluun.
Pikku kommentti minultakin:
Kaikkihan me tiedämme, että laihuuden ihannointi on mennyt länsimaisissa medioissa yhä räikeämpään suuntaan. Vielä räikeämpi on se kontrasti, joka vallitsee esim. USA:ssa tavallisen kansan lisääntyvän liikalihavuuden ja julkkismaailman anorektikoiden välillä. En tajua, miten esim. yhä useampi naisnäyttelijä jaksaa pitää itsensä luutikun kokoisena, kun töitäkin pitäisi tehdä - näyttelijäntyö kuitenkin on suhteellisen raskasta.
Minusta lihavuudensuitsutusblogit edustavat puhdasta äärireaktiota tälle toiselle ääripäälle. Ne perustuvat tarpeelle vastata samalla mitalla siinä toivossa, että vaakakupit tasoittuisivat edes hieman. Siinä mielessä ymmärrän näiden blogien tarkoituksen oikein hyvin.
Mutta tosiaan: kahdella ääripäällä ei saada aikaan kultaista keskitietä. Ihailin muinoin kovastikin The Gossip -bändin ohella heidän laulajaansa Beth Dittoa, joka edustaa em. "lihava on kaunista" -ideologiaa. Hän oli mielestäni todella kaunis - ja on edelleen.
Sittemmin olen kuitenkin joutunut toteamaan, että painolastin alla kärsimyksestä tutisevat, ihran verhoamat polvet ovat vähintään yhtä sairaalloinen näky kuin anorektiset tikkuraajat.
http://www.independent.co.uk/multimedia/archive/00198/beth_ditto5_198865s.jpg
Kumpaakaan ilmiötä ei mielestäni ole hyvä suitsuttaa. Ehkä sairaalloinen lihavuus tosin tappaa hieman hitaammin kuin sairaalloinen laihuus? Tässä olisi tutkimuksen paikka :)
Sitten vielä kommentti tähän kommenttiin:
"Sinun blogiasi jossain vaiheessa tiiviimminkin seuranneena väsyin sinun ainaiseen negatiivisuuteensi ja toisaalta itsesi erinomaisuuden korostamiseen."
Minua hämmästyttää suuresti se, että kutsut tätä blogia negatiiviseksi. Ehkä et ole ihan selvillä siitä, minkälaisissa oloissa tämän kirjoittaja on elänyt jo kuukausikaupalla. Sitä taustaa vasten blogikirjoitukset ovat mielestäni ihmeellisen positiivisia. Moni kirjoittaisi samanlaisissa olosuhteissa pelkkiä itkuvirsiä - jos nyt kirjoittaisi ollenkaan.
Hyvää keskustelua, oikein asiallista, jossei huomioi tämän yhden anon v*ttuilua. Mutta eipä se tuossa loistavien kommenttien seassa kenenkään päivää pilaa. Vai pilaako? Kertokaa ihmeessä, sehän napin painalluksella poistettavissa.
Olen vain vähän huono poistamaan negatiivisia kommentteja, koska ne heijastavat vain tämän anon omaa epätoivoa, surua tai tahdittomuutta. Ja niin se vaan on, että negatiivinen ihminen tulkitsee neutraalitkin kirjoitukset negatiivisesti, ja sama taitaa päteä myös niihin, jotka eivät tästä ko. bloggarista satu henkilönä pitämään. ;) Kaikkia ei voi miellyttää, eikä ole tarvekaan.
Kiitos CH mielenkiintoisesta näkökulmastasi tähän läskiysasiaan sekä kivoista sanoista muuten.
Hei!
Ensin ajattelin etten kommentoi, mutta luin tekstisi uudestaan ja on ihan pakko laittaa kommenttia.
Toivottavasti tutustut hieman paremmin More to love blogiin, kommentteihin ja heidän ajatusmaailmaansa. Sillä olet tainnut lukea vain sellaiset asiat jotka saavat verenpaineen nousemaan. Jos tutustut aiheeseen avoimin mielin ilman ennakkoluuloja niin voisit yllättyä. Ylipaino ei todellakaan ole kenenkään tieten tahtoen hankkima sairaus. Ylipainon taustalla on monesti sairaus, (sitä paitsi More to loven pitäjät eivät kumpikaan ole sairaalloisen lihavia.)Suurin osa ylipainoisista yrittää pitää painonsa kurissa eikä varmasti nauti kiloistaan. Laihdutus ei ole ihan muutaman viikon eikä kuukaudenkaan juttu. Sen kanssa taisteluun menee vuosia. Jotkut onnistuvat toiset eivät. Se ei tee ihmisestä yhtään parempaa tai huonompaa. Lihavuus voi johtua myös todellakin sairaudesta. Kun näin on taistelu on vielä vaikeampaa.
En kannusta ketään lihomaan, päin vastoin. Itse olen taistellut vuosia ja taistelu jatkuu. Jos itsetunto on kohdillaan laihduttaminenkin on helpompaa. Jos ei hyväksy itseään laihdutuskin on tuskallisempaa. Sillä kun laihdutat, olet koko ajan tarkkailun alla, itsesi ja lähimmäistesi. paino ja olemus on esillä koko ajan. Nämä inhoamasi ihannoinnit ja blogit antavat voimaa meille joilla ongelmia on. Vai oletko sitä mieltä että lihavien pitäisi rypeä huonossa olossa ja itsetunnossa, sillä sitä se elämä oikeasti on, kuinka moni masentunut jaksaa taistella painoaan vastaan? ei todellakaan moni. Kuinka moni onneton ihminen jaksaa sitä? Pitäisikö vain vetää säkki päähän ja kadota taustaan. Jos saa jostain voimaa oppia hyväksymään itsensä niin siitä saa todennäköisesti myös voimaa ja virtaa muutokseenkin. Ja se välimuoto, lihavasta normaalipainoiseen ei ole ihan muutaman viikon juttu. Sellaisen joka ei ole koskaan joutunut ongelman kanssa painimaan ei voi sitä ymmärtää. Kuin myös joku joka ei ole kokenut samaa kuin sinä ei voi ymmärtää mitä sinä joudut käymään läpi ja minkä kanssa joudut taistelemaan. Näitä asioita ei voi verrata. Kunnioitan taistelutahtoasi ja sinnikkyyttäsi. Toivon että myös sinä avaisit pikkuisen myös omia ennakkoluulojasi ja vaikket ymmärtäisi toista näkökantaa asiaan ainakin kunniottaisit myös lihavuuden kanssa taistelevia ihmisinä joilla on oikeus hyväksyä itsensä, vaikkeivat muut hyväksyisikään.
Heipsun Pirita ja kiva että päädyit kommentoimaan kuitenkin. :)
Nostit esille hyviä poitteja tuosta laihduttamisesta. Sellaisia pointteja, joita ei voi heinäseipäät tietää. Sanoit, että laihduttaja on jatkuvasti muiden silmätikkuna ja se on siksi hirvittävän raskas asema. Onko näin pakko olla? Ympärilläni on joukko lihavia ihmisiä, mutta ei heistä läheskään kaikki huutele tuosta -laihduttamisprojektistaan? Osa asettuu tähän silmätikun asemaan, koska heille on kuulemma helpompaa laihduttaa, kun paine tähän tulee myös ystäväpiiristä. He saavat tsemppiä mutta myös valvontaa/kontrollia ystäviltään. Osa taas ei laihdutuksestaan huutele ääneen. Minä en osaa sanoa, kumpi suhtautumistapa olisk tehokkaampi, mutta sen verran ymmärrän, että eikös tyylin voisi valita itse? Eli tehdä itse päätöksen siitä, haluaako olla valokiilassa kilojen karistuksen kanssa vaiko ei.
Mutta tuo on varmaankin niin totta, että laihduttaminen on helpompaa, mikäli on sinut itsensä kanssa, mutta se ei ole sama asia kuin hyväksyä ilmiö nimeltä liikalihavuus. Miksi sitten edes laihduttaa, jos hyväksyy lihavuuden ja itsensä sairaalloisen lihavana? Mikä on muutoksen motiivi, jos koet, ettei enää tarvitsekaan muuttua? Missä vaiheessa itsensä hyväksymisestä tulee itsensä muutoksen jarru?
Näitä asioita ei voi suoraan verrata, mutta mietippäs, että jos minä olisin hyväksynyt julkisen puolen lääkäreiden tuomion siitä, etten enää ikinä palaa töihin enkä saa tasapainoani takaisin, tuskin olisin jaksanut yrittää päästä takaisin pelikuntoon tällä draivilla, mitä nyt olen tehnyt. Tai jos olisin hyväksynyt lukion matikanmaikkani analyysin "kuinka olen äärettömän lahjaton numeroiden kanssa ja minun kannattaisi pysyä pois talousalalta", tuskin olisin valinnut yrittäjän ammattia. Tai kuinka yliopistossa proffani tokaisi vuosia sitten, kuinka "minä ja minun PK-yrittäjyyteni tulee olemaan tuhoon tuomittu valinta. Kukaan järkevä ihminen ei jätä gradua lojumaan ja keskity tässä tilanteessa vain yritykseensä. Epäonnistuminen on varmaa, keskittyisit kouluun ja unohtaisit tuon hömpöttelyn". No, kappas, en suostunut hyväksymään tuotakaan pudotusta, onneksi.
Esimerkkejä löytyy lukuisia, varmaan sinunkin elämästäsi. Mutta tosiaan, milloin oman lihavuuden hyväksyminen antaa oikeuden lopettaa yrittämästä tehdä niitä muutoksia?
Tuosta olen Pirita kanssasi eri mieltä, ettei ylipaino ole kenenkään tieten tahtoen hankkima sairaus/tila. Mitäs se elintasolihavuus sitten on? Niinkö se menee, että ennen sporttinen, sopusuhtainen ja tervepainoinen nuori aikuinen yhtäkkiä "sairastuu" ja lihoo sellaiseen kuntoon, ettei saa itse solmittua kengännauhojaan? Ja kun lihominen usein vielä osuu tiettyyn elämänvaiheeseen, esim. miehillä naimisiinmenon jälkeisiin aikaa tai naisilla vaikkapa lapsen saamiseen? Niin, ihmiset lihoo lopetettaan liikkumisen, vaihdettuaan fyysisestä työstä toimistotyöhön tai alettuaan kotiruuan sijaan syödä ulkona? En usko, että kyse on sairastumisesta. Tällainen ihminen on tehnyt terveytensä kannalta epäedullisia valintoja tai jättänyt koko terveytensä oman onnen nojaan aivan huomaamattaan. Mutta sairasselitys on suorastaan absurdi.
Ja edelleen korostan, että niin lihavat kuin luikerotkin tulee hyväksyttyä meikäläisen toimesta ihmisinä, vaikka lihavuus ilmiönä ei ole mielestäni edelleenkään hieno juttu, enkä halua olla omalta osaltani edistämässä millään tavalla lihavuuden normalisoimista. Kun luet vielä kerran tekstini läpi, niin huomaat, kuinka kirjoitin, etten minä lihavia ihmisinä pidä mitenkään alemmassa arvossa, vaan ointtini on edelleen se, että lihavuutta ilmiönä kannata pitää hienona juttuja. Siinä vaiheessa, kun on enemmistön mielestä liikalihavuus on "tavallista" ja "normaalia", miksi ihmeessä enää tehdä sen oman lihavuudenkaan eteen mitään? Sitä suuremmalla syyllä voi raahata ittensä Mäkkiin ja liikkumisen sijaan tapittaa tietsikan eessä tuntikausia, sekä perustella huonoista elintavoista johtuvaa pyöreyttään sillä, että sehän on nykyään ihan ok.
P:n kommentti huomioiden on entistä koomisempaa, että Mimmi ja Peppi kehottaa ihmisii hyväksyyn itsensä lihavana ja kantamaan kilonsa ylpeydellä, jos kerta eivät itsekään ole sairaalloisen lihavia. Helppo on elvistellä, jos on pikkuisen tuhti, mut jos indeksi hipoo Eiffeliä ja läskit lattiaa, tilanne on toinen. Alkuperäisessä kirjoituksessa puhuttiin *sairaalloisen läskeistä ihrakasoista*, ei niistä ihmisistä joilla on muutama lisäkilo sillä täällä. Nähtävästi P sinäkään et ole maankaatopunkero, vaan suhteellisen vähän ylipainoihin? Eli sisälukutaito hoi! Lukekaa teksti uudelleen, jossei auennut muuten. Kohta ollaan hakoteillä kirjoittajan alkuperäisen kannanoton suhteen. :P :P
*Nimetön HimoLäski *
(kelpaako allekirjoitus tahdonvoimaa?;)P:n kommentti huomioiden on entistä koomisempaa, että Mimmi ja Peppi kehottaa ihmisii hyväksyyn itsensä lihavana ja kantamaan kilonsa ylpeydellä, jos kerta eivät itsekään ole sairaalloisen lihavia. Helppo on elvistellä, jos on pikkuisen tuhti, mut jos indeksi hipoo Eiffeliä ja läskit lattiaa, tilanne on toinen. Alkuperäisessä kirjoituksessa puhuttiin *sairaalloisen läskeistä ihrakasoista*, ei niistä ihmisistä joilla on muutama lisäkilo sillä täällä. Nähtävästi P sinäkään et ole maankaatopunkero, vaan suhteellisen vähän ylipainoihin? Eli sisälukutaito hoi! Lukekaa teksti uudelleen, jossei auennut muuten. Kohta ollaan hakoteillä kirjoittajan alkuperäisen kannanoton suhteen. :P :P
*Nimetön HimoLäski *
(kelpaako allekirjoitus tahdonvoimaa?;)
Hupsista tuli tuplana nappaa pois jos häiritsee!!! :P Anteex! *Sama ku edelline*
Nimetön himoläski (oletko varma, että haluat tuon olevan sun nimes?;)). Mutta joo, kelpaa hyvin! ;) Mielenkiinnosta, tunnetaanko me jostain?!
Ei mut oon seurannut blogias vuoden. Eli tavallaan tunnetaan.:P:P
*Nimetön Himoläski*
Heippa!
Löysinpä profiilisi fb:ssä (Carrollsin kulma-systeemi) ja sitä kautta tämän blogin.Järkytyin mitä kaikkea olet tässä välissä joutunutkin kokemaan.
Olet siis joskus vuosia vuosia sitten ollut koulussani tuurailemassa :)
Mutta aiheeseen..oli pakko kommentoida hyvää kirjoitusta. Olen seurannut jonkin aikaa Pepin ja Mimmin blogia ja eipä ole nyt enää kiinnostanut käydä siellä. Osittain jotkin asiat tuntui kauhean ristiriitaisilta (itsensä hyväksyminen vs. valokuvat joissa ilmiselvästi "häpeillään" omaa ulkomuotoa) ja se, että lihavan elämä on pelkkää syömistä. Minä olen lihava. Sairaalloisen. Enkä jaksa kyllä todellakaan lukea blogia jossa valokuvataan kaikki päivän syömiset ja kannustetaan näitä rasvapommeja vetelemään.
Sairaalloisen lihava siis olen, tarkemmin sanottuna BMIni on 50. Olen ollut 5-vuotiaasta ylipainoinen. En ole ikinä syyttänyt ylipainostani ketään muita kun itseäni enkä sitä alennu tekemäänkään. Lukiossa laihduin 27 kiloa ja olin 2 vuotta normaali! Tai no.. lievästi edelleen ylipainoinen mutta aiempaan painooni nähden olin normaali ;)
Ja sitten jotain tapahtui. Ei ole mitään henkisiä traumoja, en kokenut kovia, en syönyt tunteisiini enkä sairastunut. Aloin vaan syömään ja syön edelleen.
Ylipainoisena minua raivostuttaa kommentit "läskit on lepposia" ja lihavat syö tunteisiin ja kaikilla on joku unohdettu lapsuuden trauma. Inhottaa että ylipainoiset menee leikkauksiin nopeana laihdutuskeinona (ehkä joissain tapauksissa hyväksyttävää) ja kertovat lääkäreille että kaikkea on kokeiltu; "Olen kokeillut kaikkia maailman dieettejä ja liikkunut enemmän eikä paino putoa". bullshit :P
En voi edes sanoa että olisin tehnyt tämän tilani parantamiseksi mitään. Tiedän kaiken oikeasta ravitsemuksesta ja liikunnasta yms, mutta en saa otettua itseäni niskasta kiinni. Ei ole mitään tekosyitä. Me läskit ollaan läskejä kun syödään liikaa eikä liikuta :)
Ja en todellakaan suosittele tätä tilaa kenellekään. Häpeän itseäni kun liikun ulkona. Näytän ihan kaamealta. Kavereille ja tutuille olen aina hyväntuulinen ja pirtsakka, en valita turhista ja oikeastikin olen onnellinen. Tämä olotila vaan välillä tuppaa pilaamaan sen. Painoa tuli niin nopsasti ja niin paljon että liikkuminen on tuskaa. Hengästyn 100m tasaisella käveltyäni ja kenkien laittaminen on vaivalloista. Olen 24 ja selkääni ja polviani kolottaa kun vanhuksella. Kärsin päänsäryistä ja nyt pahimpana eteen on tullut "lapsettomuus". Eli tämän ihran aiheuttama lapsettomuus. Joka nyt toivottavasti lopullisesti avasi silmäni. Ilman lasta en halua jäädä :(
Ja en todellakaan ikinä halua oman lapseni kärsivän lihavuudesta.
Olen riippuvainen ruokaan samanlailla kun joku on riippuvainen alkoholiin. Olo on niin ahdistavan tukala 24/7 joten miten ihmeessä tässä tilassa ihmisen tulisi hyväksyä itsensä tällaisena kuin on ja elää loppuelämä vaivaisena ja särkyisenä?!?
Muita sairauksia ei onneksi vielä ole.. verenpaine on ok ja kolesteroli yms ihanteelliset. Mutta kuinka kauan kun suvussa on kaikki kuolleet sydän- ja verisuonisairauksiin ja diabetekseen. Lupaavaa.
Anteeksi paasaus mutta oli pakko päästä sanomaan asia lihavan näkökulmasta. Tämä ei ole suositeltavaa eikä millään lailla kivaa.
Lihavien on turha loukkaantua blogin kirjoituksesta sillä ulkonäköasioihinhan tuo ei liity. Vaan siihen että ei kukaan lihava voi väittää että olo on parempi läskinä kuin se olisi normaalipainoisena :(
Harvoja grouppeja, joihin mää vaivauduin liittymään! Hakkis/Carrolls. ;) Aivan legendaarista! Siihen tähdetään, että jaksan ens kesänä liikkua kotikaupunkiin ja runtata tota vaikka 20 kierrosta... ;)
Totean nyt lyhyesti, että olet pirun rohkea. Kommenttisi oli todella herättävä mutta ennen kaikkea rohkea. Olipa ihana lukea tuollaista tekstiä, vaikka ymmärrän, että tilanteesi tottakai on todella kurja. Toisaalta, jotenkin uskon, että tuolla rohkeudella ja varmuudella, joka kommentista paistoi läpi, pystyisit varmasta tekemään painoasialle paljonkin? Ethän ole lyönyt hanskoja tiskiin tuon suhteen? Et toivottavasti! Luovuttaminen ei kannata, vaikka välillä haluiskin vaan lyödä hanskat tiskiin ja lopettaa kaiken yrittämisen. Tyytyä paskaan kohtaloonsa ja surra vaan asiaan. Mut EI. Se ei kelpaa ratkaisuksi. :)
Vastaan tähän pidemmin kun olo on parempi. Olin tänään juuri fysioterapiassa ja ei saa roikkua koneella vielä...
Olenko opettanut sua Lahdessa siis, Hakkiksesta päätellen. Musiikkia eikös niin? :)
Kyllä, musiikkia yhtärissä :)
Ja en missään nimessä ole lyönyt hanskoja tiskiin. Ärsyttävän kauan mennyt itseä liikkeelle potkiessa, mutta nyt on fiilis sen kannalta hyvä että elintavat on muuttunut askel kerrallaan paremmiksi, juuri tuon lapsettomuuden kannustamana. Nyt on joku muukin kenen vuoksi tätä teen kun minä itse. Suapi nähdä miten käy! Syöminen onkin helpompi muuttaa, mutta liikkuminen on tosiaan vaivalloista ja välillä jopa kivuliasta. Siskoni patistaa millon mihinkin jumppaan, mutta ei mitään toivoa.. Kun sanon että sattuu niin minulle sanotaan "sen kuuluukin sattua". Ai kun kyseessä olisikin jalat maitohapoilla yms muttakun tuntuu että selkä katkeaa tai polvi vääntyy väärään suuntaan ja vihloo niin vietävästi ni se ei ole liikunnan aiheuttamaa "hyvää kipua"!.
Tuntuu ihan hirveältä valittaa tällaisesta kun kaikki on itse aiheutettua. Kuten sinun kohdalla, vaikea olo ei ole oma valintasi. Pahoitteluni tästä.
*lähtee potemaan kahvin juonnin lopettamisesta johtuvaa päänsärkyä* :D
Hieno homma, että jaksat yrittää! Se on ainoa tie onnistumiseen.
Kokeileppas vettä? Otat jonku hyvän frendin mukaan, meet uimahalliin ja alat harrastaa vesikävelyä/polkemista? Ei rasita niveliä, ei satu ja ennen kakkea@vesiharjoittelu kasvattaa sekä koordinaatiota (vedessä tasapaino saa haasteita), lihasvoimaa että kestävyyttä. Ja jos tuntuu siltä, ettet halua mennä veteen, koska hallissa kaikki tuijottaa laihduttajia, niin kannattaa mennä aamulla heti kun se aukeaa. Kokemuksesta voin kertoa, että siellä on silloin pari valjua pappaa, pari uimataidotonta selkäkuntouttajamammaa sekä yleensä yks niskavammainen, joka ei jaksa olla tuijotettavana esim. kaulatukensa takia. Tai selitellä, miksi pitää seinistä kiinni kävellessään tai pyytää jotain avaamaan biksunsa, kun ei itse voi kurkotella. Tosin nyt olen Mansessa ja luopunut uimahallista, kun voin jo polkea stpeerillä. Siinä on toinen hyvä vaihtoehto. Vaikka meillä onkin erityyppinen kivun aiheuttaja, niin sen voin todeta, että KUN liikunta sattuu. se ei ole oikeanlaista. Sinuna unohtaisin ne puheet, että liikkua pitää vaikkei hyvältä tunukaan. Suuremmilla kloilla moni laji tekee vaan hallaa, jos sitä väkisin vääntää. Ja jos aloittaa liian rankasti, saa vaan paikat paskaks ja vitutus nousee, kun mahdollisuudet laihtua vähenee entisestää lajivalikoiman supistuessa vammojen takia.
Tsemppiä taisteluun! Jokaisella on omat murheensa ja huolensa, eikä niitä voi keskenään verrata tai pistää \"paremmussjärjestykseen". Eli tervetuloa avautumaan jatkossakin! Tämä on place to be, juuri sitä varteb. ;)
Muiden kommentoijien parasta ajatellen, laitathan säkin jatkoossa jonkun tunnisteen kommasi perään, niin vastaukset on helppo kohdistaa oikealle anolle. Kiitos!
Mun pitäiskin tehdä tänne kommentointiohje. Mun mokahan tää on, että kommentointi on vähän niin ja vähän lukijoiden kannalta. Kiitos muistutuksdesta. Askartelen ohjeen ens töikseni, jahka oon hoidosta elpyny.
Hauskaa iltaa lukijoille!
Vesi, tuonhan olen unohtanut kokonaan! Ja siis todellakin siitä syystä etten ole kehdannut mennä uimahalliin...Mutta en tosiaan ole aikoihin muistanut koko ko. liikuntamuotoa :) Pitää kokeilla käydä mahdollisimman aikasin aamulla. Ensin tietty edessä sopivan uimapuvun metsästys!
Oon ihan tykästynyt tähän blogiin! Joku tuolla aiemmin kommentoi että on ainaista valitusta, mutta positiivinenhan tämä koko juttu on. Sinnikyytesi on tosi kannustavaa.
Olen pitkääään haaveillut ite blogin kirjoittamisesta, mutta päätynyt aina miettimään onko mulla sittenkään mitään viisasta sanottavaa.
Ja tuosta nimestä, unohdinpa kokonaan. Sori :)
Terkkusin,
Minttu
Moiks Minttu,
Kuulehan, senkun pistät blogin pystyyn! Se kyllä löytää lukijansa ja ennen kaikkea on todella terapeuttista itselleen. Eikä tartte olla äikänmaikka sitä kirjoittaakseen. Mistä tulikin mieleen, että tämä nimeltä mainitsematon kaimani meidän koulusta sanoi aina, että "älä ala TV ikinä kirjoittamaan, kun se ei ole sun vahvuuksia". Ehkäpä laitan hänelle tän blogin linkin ja skannaan nuo freelance-artikkelit, joita olen tässä tehnyt. ;)
Ja ainahan voi päättää kirjoittaa ilman omaa nimeä, niin voi blogata mistä vaan ja miten vaan kärkevästi ja joskus jopa hyvän maun rajoja koetellen... Ja jotkut dillet kuten mä, tekee sitä myös tunnistettavasti. Ei mullakaan ole yleensä sen suurempaa "järkevää" sanottavaa, mutta ei pidä sen järkyvyyden eikä etenkään muiden mielipiteiden antaa rajoittaa omaa luovuuttaan liikaa.
Jos päädyt bloggaamaan, valitse alustaksi suoraan WordPress. Niin munkin pitäis vaihtaa. Blogi on jo auki, mut en ole jaksanut muuttaa vielä rutiineja.
Lisäksi avasin tänään FN-pagen ihmisille, joilla on Tahdonvoimaa ja Taistelija-henkeä. Ajattelin et siitä tulis sellainen kokoelmapaikka kaikille tällaisille selviytymistarina/lifestyle tyyppisille häröille blogeille ja ihmisille, joita tällaisen jutut kiinnostaa. Mutta laitan sit kutsua kehiin ja linkkiä, jahka saan pagen julkaisukuntoon. Mutta mä elän tällaista deadlinetonta elämää nyt, niin en ota tuosta stressiä.
Vesi oli mullakin todella kauan unohdettu tapa liikkua, eli n. 10 vuotta! Ja johtuu täysin nimeltä mainitsemattomasta liksan maikasta rakkaassa opinahjossamme. Siitä vaaleammasta naikkosesta, jonka sukunimi alkaa L-kirjaimella. Vaikka liikunta olikin aina kymppi, inhosin sen ihmisen tyyliä opettaa. Mut siinä vaiheessa, kun vesi oli ainoa liikuntamuoto heti onnettomuuden jlk, opin sitä arvostamaan. Se oli ainoa mitä pystyin ekaan puoleen vuoteen tekeen: polkeen rauhassa 5 minuuttia.
Blogin alkuajoilta saattaa löytyy jotain juttua, mutta kuvia innostuin päivittään vasta joskus vuos sitten, eli niitä ei ole. Mutta esim. tuolla niskavammafoorumilla on oma ketjunsa vesikävelylle, kun laittaa hakusanaksi vesikävely. Samoin tästä blogista hakemalla löydät aiheista juttua. :D
Ja siitähän lhdetään, että saat kattoa itselles uutta uimapukua joka toinen kuukausi tai kaventaa Singeri suhisten vanhaa-uutta. Eiks jeah? Mut hitaasti ja maltilla hyvä tulee. Ahneella on paskanen loppu.
Illan jatkoja kaikille!
*FB
Mutta eihän Peppi ja Mimmi ole edes liikalihavia? Se tummempi (Peppi) on varmaan BMI:ltä reilusti alle 30. Enkä usko että se toinenkaan yltää liikalihavuuden rajoihin. En ole kovin tarkkaan heidän kirjoituksiaan ja touhujaan seurannut, mutta luulen että heillä on kyselä lähinnä "itsensä kokoisista" naisista, jotka ovat siis pullukoita, ei missään nimessä liikalihavia.
Lähetä kommentti