Matka sateenkaaren päähän

Minulla oli muutama tuttava, jotka elivät aina tulevaisuudelle. Nykyhetki ei koskaan kiehtonut, vaan kaikki keskustelumme kääntyivät siihen, kuinka jatkossa kaikki olisi paremmin. Tulevaisuus veisi huolet ja toisi menestyksen kaikilla elämän osa-alueilla. Näiden ihmisten lauseet alkoivat usein:
- Sitten kun minä...
- Kun minä joskus...
- Jahka joskus olen...
- Tulevaisuudessa minä...

He TODELLA elivät elämäänsä vain siksi, että tulevaisuudessa kaikki olisi toisin, paremmin. He laittoivat energian mahdollisimman ihanan tulevaisuuden tekemiseen.

Kun me olimme ala-asteella ja fillaroimme kimpassa kouluun, he halusivat jo olla yläasteikäisiä ja omistaa mopon. Kun yläasteelle sitten vihdoin päästiin, he jo miettivät, kuinka hienoa olisi olla lukiossa, amiksessa, tai ylipäänsä täysi-ikäisiä. Mopokin vaihtuisi kevariin, ja kevari autoon. Kun he vihdoin täyttivät lopulta kahdeksantoista ja tanssivat vanhojen tansseja, mielessä oli ylppäritkemut ja sitä myöten korkeakoulut ja myös jatko-opintojen tuoma lisäpätevyys ja arvostus. Lukioaikoina he myös valittivat kilpaa, kuinka halusivat muuttaa pois kotikaupungista, "jonnekin mahdollisimman kauas vanhemmista". Ja autokaan ei enää riittänyt, vaan piti saada myös prätkä tai vene. Mielellään lentolupakirjakin.

Jossain vaiheessa toinen heistä pääsi Jyväskylään ja toinen Ouluun opiskelemaan. Kun opiskelupaikan ovet oli vihdoin avoinna, alkoi jahkaaminen työelämään siirtymisestä, mielellään pikaisesti. Tällä kertaa virsi oli: "pitäisi päästä nopeesti töihin, tienata, hankkia omaisuutta, sijoittaa, ostaa asunnot, perustaa perhe ja luoda uraakin".

Kun toinen heistä valmistui ja oli päässyt unelmatyöpaikkaansa, löytänyt puolison, sijoittanut rahansa, ostanut asuntonsa, autonsa, veneensä ja kesämökkinsä, hän sairastui vakavasti. Meni joitain viikkoja, ja tuo ihminen oli poissa. Poissa ilman että hän elää tuota tulevaisuuttaan, jota oli niin kovasti rakentanut. Kaikki se, mitä hän oli odottanut, ei ikinä ehtinyt toteutua. Kaikki panostus, jonka hän oli sijoittanut, osoittautui turhaksi. Muutaman viikon, jos sitäkään, hän oli ehti olla oikeasti tyytyväinen itseensä, saavutuksiinsa ja elämäänsä.

Miettikää, hän kuitenkin eli vajaa 30 vuotta vain tulevaisuudelle, kun vaihtoehtona olisi ollut valita tyytyväisyys nykyhetkeen ja elää nuokin vuodet täysillä, tai ainakin suhteellisen tyytyväisenä elämänsä erilaisista pienistä onnen ja ilon hetkistä nauttien. Mutta ei. Hän oli tietoisesti valinnut suunnitelmallisen etenemisen kohti täydellisempää elämää, sijoittanut kaiken energiansa ja aikansa paremman tulevaisuuden tavoitteluun ja siellä odottaviin upeuksiin. Hän oli valinnut, että varsinainen eläminen alkaisi vasta silloin, kuin maallinen omaisuus olisi kunnossa, tittelit taskussa ja lapsuudessa asetetut tavoitteet saavutettu. Valitettavasti hän unohti iloita kaikista elämänvirran eteen heittämistä pienistä iloista ja nukkui pois tyhjin käsin, onnettomana ja katkerana.

Se, mitä tämä toinen tuttavistani teki tämän toisen pois lähdön jälkeen, onkin sitten oma tarinansa. Palaan siihen myöhemmin.

Millainen sinun matkasi on? Kumpi sinulle on tärkeämpään, päämäärä vai matka? Miten olet onnistunut yhdistämään reissusta nauttimisen ja systemaattisen kohteeseen pyrkimisen?