Lukossa (Tahdonvoimaa)

Yläniskan nivel siis. Yksi liian nopea pään kääntö ja taivutus ja naks! Niin se sanoi ja siirtyi oikeaan reunaan. Tutusti turvalliselle paikalle, missä on ollut 5 vuotta. Ja samantien alkoivat oireet: takaraivolihas turposi, silmä puutui, korva alkoi mennä lukkoon jne. Kyllähän te tiedätte. Mitä mä näitä selitän. Varmaan 50 tekstiä olen tostakin aiheessa tehnyt, joten ei jaksa jauhaa paskaa.

Huomenna vaihtoehdot ovat seuraavat:
- Kuuppa jumissa, hirvee hedari, ei pääse sängystä ylös (nyt veikkaan tätä, mutta tilanne voi vielä yöllä muuttua!)
- Maa keikkuu, pystyy vielä huomenna meneen altaalle ja sit la-ke makausta, hirvee hedari ja kokovartalojumi.

On kyllä hienoa ajatella, että olen 27, ja muutaman millin nivel on tappanut mut henkisesti ja sosiaalisesti ja tulee varmaan tappamaan myös fyysisesti - siis ihan vahingossa. Nyt en puhu marttyyri-itsemurhasta, joka sekään ei ole huono ajatus. Muinaisessa Japanissa varsinkin harakirit arvostettiin tosi korkealle. Täällä kun tapat itsesi, niin koko kaupunki sekoaa.

No, ei mun varmaan tartte mitään harakirejä tehdä, kun joku kevätpäivä kaadun kaakelille altaalla tai ajan kolarin. Oon meinannut kaatuakin monta kertaa, mutta aina oon vielä ottanut vaistomaisesti jostain kiinni. Ehkä ens kerralla, kun kaadun, pidän huolen, että räsähdän onnellisesti pää edellä johonkin terävään kulmaan.

Jos oisin talvella tiennyt, mihin tilaan joudun, olisin taivuttanut päätä reippaasti taaksepäin, rukoillut ja toivonut, että henki lähtee. Mutta eipäs voinut tietää silloin. Niinpä nyt olen elävä ruumis, jolla kaikki periaatteessa toimii, muttei silti toimi mikään.

Mä oon semmonen kärpänen, jolta lapsuudessa pojat veti yksitellen jalat ja siivet irti, ja se raukka kärsi toimintakyvyttömänä aikansa, kunnes sitten jossain vaiheessa henki lähti. Selätetty mut on jo henkisesti ja sosiaalisesti. Lisäksi on vedetty siivet irti, eli en voi lentää. Jalkoja viedään parhaillaan. Siitä ei ole enää pitkä matka siihen, että oon kuollut. Ja pahinta on, että mä en enää osaa ajatella muuta kuin, että jostain syystä mun kohtaloksi oli määrätty tämä kärsimys. Jos tervehdyn, se ois kiva, mutta sisimmässäni tiedän, että yläniskasta on jotain paskani ja sille ei ole parannuskeinoa. Vaikka kuinka yritän uskoa siihen, että tervehdyn, niin en vaan pysty. Keho kertoo jotain muuta.

Ehkä kohtaloni on tarkoitus olla opetus mun lähipiirille. Näyttää, kuinka joku voi tippua taivaasta sekunnin murto-osassa hautaan. Se pistää muut tajuamaan, ettei oma elämä olekaan perseestä. Kaikella on tarkoituksensa. Kun yksi kärsii, muut oppii ja saa enemmän. Karski tapa ajatella, mutta ei maailma yhtä ihmistä kaipaa. Se on huomattu.

On monta sellaista tyyppiä, jotka salaa ovat tyytyväisiä, että mä oon poissa pelistä. Olen muuten ajatellut myös näin terveenä, että sinänsä jutussa ei ole mitään ihmeellistä. Ei kannata hätkähtää. Jokuhan saa mun työpaikan, mun osuuden firmasta, mun roolin sosiaalisissa piireissä, mun miehen jne.

Hetken aikaa kyllä puolitutut ja -tuntemattomat päivitteli, 'kuinka karmeeta' ja 'voi että', mutta se unohtui nopeasti.
Muutaman käden sormilla voi laskea ne ihmiset, joille OIKEASTI on väliä mun elämällä. Minä itse en kuulu niihin. Pistää miettiin, oisko kannattanut rakentaa kyseistä sosiaalista piiriä ollenkaan, vai valita aikoinaan toisin.

Nyt joku ajattelee, että miten toi kirjoittaa noin. Helposti. Maailma on raadollinen paikka, ja siihen pitää osata suhtautua raadollisesti. Voin sanoa tämän kaiken myös suoraan niille ihmisille, ketä ajattelin tätä kirjoittaessani, ja tiedän, ettei mun edes tartte sanoa tätä ääneen, koska ne tietää muutenkin, miten ajattelen. (Olipas pitkä, paska ja itseääntoistava lause!)

Hyvät yöt! Jumikuuppa yrittää nukahtaa. Se on kyllä aika hankalaa, kun ei pysty oleen kyljellään, selällään tai mahallaan. No, kai mä meen sitten seisoon tonne olkkariin, kun sotilas Pressanlinnan kopissa. Tai vuokraan Kauppihotellin altaan, hommaan korvatulpat ja alan kellua vedessä yöt. Jälkimmäinen lienee niskaystävällisempi ja rentouttavampi.