Tuntuu, että mulle on isketty maaliskuussa 08 sellainen Epäonnen leima otsaan. Aina, kun selviän yhdestä alamäestä, alkaa uusi. Käytännössä katsoen koko tämä 8 kuukautta on mennyt niin, että aina kun pääsen pikkusen jaloilleni, tapahtuu jotain, joka heittää mut taas kuilun pohjalle.
Siksipä en enää edes jaksa ajatella, että joku päivä voisin todella kuikkia sieltä kuilun reunalta ja todeta, että kappas, eipähän tartte tonnekaan enää mennä.
Tämä on niin turhauttavaa. Vähän kuin rämpisi suossa, jolla ei ole loppua ollenkaan. Vaikka kuinka kauhoo, meloo ja kiskoo käsillä sekä kokeilee jaloilla eri tekniikoita, yrittää juosta, hiipiä, kävellä, pomppia yms., niin ei vain pääse eteenpäin. Tai pääsee kyllä vähän matkaa muttei koskaan perille asti.
Varmaan vähän sama olo kuin hukkuvalla, joka näkee majakan valon loistamassa mutta tietää, ettei jaksa kuitenkaan uida sinne, vaan korkeintaan puoleen matkaan. Ja sit kun tietää, että hukkuu joka tapauksessa puolessa välissä, niin on ihan sama, vaikkei ees yrittäis päästä majakalle. Sitä keskittyy sit mieluummin katteleen öisellä taivaalla loistavia tähtiä ja antaa virran viedä mukanaan ihan sama mihin.
Eli kaiken kaikkiaan menee ihan helvetin hyvin. ;)
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti