<3

Ohi on! ;)

"Anna mun elää mun elämää!"

Olen erittäin eläväinen, seurallinen, aktiivinen ja aikaansaava persoona. Nautin pienestä positiivisesta paineesta, otan toisinaan riskejä ja elän joidenkin mielestä ns. veitsen terällä. Olen ollut tällainen pikkutytöstä asti, joten kyseessä ei ole mitenkään uusi tai epänormaali tapa toimia. Ette arvaakaan, kuinka koomista on kuulla analyysejä, joissa ihmiset, joita en edes kunnolla tunne, ruotivat, miten olen ajautunut milloin korkeakouluopintojen, yrittäjyyteni tai milloin lukuisten eri harrastusteni takia tähän kaaokseen. Ja asiaa ei tietenkään auta yhtään, että tykkään provosoida näitä spekulaatioita joskus ihan omaksi huvikseni.

Muistan ikuisesti, kuinka ylioppilaskirjoituksia ennen puhuttiin koulun pihalla ringissä, kuinka paljon kukakin hikari on valmistautunut ylppärikirjoituksiin. Kun suurin osa kavereistani vähätteli panostustaan kokeisiin, ilmeisesti selittääkseen mahdolliset epäonnistumisensa ulkoisilla tekijlöillä, kerroin minä suurieleisesti, miten olin opiskellut neljä kuukautta yötä päivää kofeiinipillereiden, energiajuomien ja kaffen avulla. Höystin vielä tarinaa niin, että sanoin muuttaneeni lukulomaksi Helsinkiin, jottei kukaan voisi häiritä lukemistani kotikaupungissani.

Kyllähän minä paljon luin, mutten ikinä neljää kuukautta yötäpäivää. Ja Helsingissäkin olin vain siksi, että sattui olemaan niin pirusti kuvauksia ja tutulla asunto tyhjänä. Voitte kuvitella, kuinka paljon repeilin keskenäni, kun luokkatoverini pähkäilivät vielä arvosanojen saamisenkin jälkeen, olinko puhuinut totta vai vedättänyt heitä huonolla huumorillani. Ilmeisesti he uskoivat juttuni, koska muistan koulumme terveydenhoitajan pysäyttäneen minut museosiiven käytävällä ja kuiskanneen varovaisesti korvaani, että "meillä olisi hieman puhuttavaa opiskelustressiisi liittyen". En tosin ehtinyt jutella terkkarin kanssa, koska ilmeisesti saamani keskinkertaiset arvosanat olivat paljastaneet totuuden panostukseni määrästä.

Oli tätä reippautta, energisuutta, sosiaalisuutta ja superpuuhastelua havaittavissa jo ennen lukiotakin. Alle ala-asteikäisenä yleisurheilukoulun ohjaaja valitti, että harjoituksissa ei saisi puhua papattaa kavereiden kanssa kaikilla tauoilla, vaan sinne tultiin treenaamaan. Ai niinkö? Mä olin jotenkin käsittänyt, että siellä saisi myös tutustua uusiin kavereihin ja pitää treenien välissä kivaa sosiaalista puuhaa yllä... Ylä-asteella puolestaan, kun suurimmalle osalle luokkalaisiani ei opiskelu juuri maistunut, minä ahkeroin sitten muidenkin edestä. En edes tiedä miksi. Kai huvin vuoksi. Muistan, kuin tein toisinaan läksyt etukäteen viikkokausiksi. Ja kuinka surkeeta olikaan, kun opettajat läksyttivät minua liiasta ahkeruudesta ja energisyydestä vedoton niinkin typerään asiaan, kuin tasavertaisuus. Useimpien maikkojen mielestä koko luokan piti nimittäin edetä samalla tahdilla. Mielestäni tämä kyllä kertoo vain opettajien vajavaisista taidoista luotsata eri kehitysvaiheissa olevia ja eri motivaatiolla varustettuja oppilaita.

Superpuuhastelun lisäksi olen rakastanut riskejä koko pienen elämäni. Näkeehän sen jo tämänhetkisestä elämäntilanteestani, että olen tykännyt elää täysillä ja valinnut yleensä vaihtoehdon, johon liittyy suurempia haasteita ja enemmän tekemistä. Toisinaan täysillä eläminen on ollut totaalista koheltamista, mutta mitään menojani ja tekojani en oikein osaa katua. Kaikesta paskasta huolimatta olen tippunut tassuilleni ja vieläpä oppinutkin jotain samalla. Haavat on nuoltu jo moneen kertaan ja samoja virheitä en ole tehnyt koskaan useammin kuin kolmesti.

Ensimmäinen suurempi ammattillinen riskini liittyy lukioaikoihin, milloin päätin, että hakisin lukemaan psykologiaa ja luinkin pääsykokeisiin puoli vuotta. Jotta varmasti saisin itseni opiskelemaan, päätin myös kirjoittaa reaalissa vain tämän yhden aineen. Kaikki tai ei mitään, sanoin psykan maikalle, joka yritti ylipuhua minua opiskelemaan muutaman kurssin uskontoa tai filosofiaa, varmuuden vuoksi. Olihan hänellä ihan fiksu peruste. Jos en olisi osannut vastata kaikkiin psykologian kysymyksiin ja/tai jokeriin, en olisi saanut tavoittelemaani laudaturia reaalista. Kirjoitin psykologiasta pistettä vaille täydet pojot, mutta valitettavasti papereistani ei muuten ollut mitään apua yliopistoon pääsemisen kanssa.

Näitä juttuja voisi kirjoittaa elämän täydeltä, mutta jääkööt. Enää 40 minuuttia ja minun uusi parempi vuoteni alkaa. Mutta se, miksi halusin tämän jutun kirjoittaa, liittyy erääseen kaveriini, jonka kanssa meilailin kuluneella viikolla. Kaveriin, joka jaksaa aina vaan jankata tästä samaisesta asiasta, eli kuinka elämästäni on tullut yhtä kaaosta. Hänen mielestään syynä on asemani yrittäjänä sekä liian kovaopiskelutahti. Ja tiedättekö, mikä on huvittavinta, että tälläkin hetkellä tuo frendini on sitä mieltä, että elämäni on hektistä ja hallitsematonta kaaosta.

Niin, kai se sitten siltäkin voi näyttää, kun kirjoittelen blogia kuitenkin päivittäin, piipahdan ihmisten ilmoilla sosiaalisessa yhteisössä eli Facebookissa pitkin päivää ja poistun nykyään asunnostakin joka päivä pikkukävelylle. Ja herranjestas sentään, nyt matkustin jopa anoppilaan asti, tähän seitsemän kilsan päähän, joskin makoilemaan ja ottamaan entistä rennommin. Ystäväiseni, älä huolehti. Tai ihanaa että huolehdit, mutta keskitä ajatuksesi vain todellisiin murheisiin. Kuinka paljon stressiä aiheuttaakaan sellaiset huolet, jotka eivät koskaan toteudu. Joululahjapipon sanomaa lainaten toivon, että "Annat mun elää mun elämää". Näin on aina ollut hyvä, ja tulee olemaan jatkossakin. Huoli pois. <3

Päätös on sinun

Onko lääkepurkkisi puolityhjä vai puolitäysi? ;) Olipa niin tai näin, erinomaista uutta vuotta 2010 itse kullekin. Tuokoon uusi vuosi rohkeutta, rakkautta, reippautta ja riemuja, mutta myös sopivassa suhteessa haasteita, hankaluuksia ja haikeutta. Tämä yhdistelmä pitäköön mielen nöyränä ja saakoon arvostamaan elämän pieniä, ja suuriakin, ihmeitä. Se, mikä ei tapa, sattuu aivan saatanasti. Ja lopulta myös kasvattaa!

<3

Winter Wonderland

Hyalganin ihme

Ei kai tässä muuta voi sanoa, kuin että olisi pitänyt uskoa ammattilaista, joka ehdotti vissiin 6 kuukautta sitten ensimmäisen kerran, että pistetään vähän tukigeeliä niskaan. Mut kato ei, ku pelkäsin niin paljon sitä asentoa, missä homma hoidettaisiin. Päin makuulla, pää siinä hoitopöydän reunassa, leuka rinnassa ja koko ranka laskettuma pöydän taittuvan osan avulla alaspäin 45 asteen kulmaan. Lisäksi kädet piti olla lantiossa kiinni, jotta lääkäri pääsee riittävän tukemaan asentoon ja piikittämään just siitä kulmasta, mistä parasta.

Ensi kerralla uskon sitten viisaampiani, jos ne jotain tuollaista ehdottaa. Tää niska on aivan erilainen pistoksen jälkeen. Vaikka nolla ny muljuu miten muljuu, niin C2 ei ole vetänyt hirveitä kilareita kertaakaan Hyalganin jälkeen. Uskomatonta. Onhan Isolla E:llä aina ollut mun 120-prosenttinen luotto, mut nyt se nousi vahvistui vaan lisää. Myös hermovammailu poskesta loppui. Pari päivää se kipuili ja se siitä. Ja jotenkin tuntuu, että vointi senkun kohenee, mitä pidempi aika piikistä on. Vielä kun silmät kestäis konetta, että sais alkaa tehdä duunia, mutta ei liikaa kerralla. No, pikkuhiljaa, pikkuhiljaa!

Tiedättekö, huomenna olisi kaverilla uuden vuoden kemut ja voisin kuntoni puolesta lähteä niihin. Mutta koska olen älykäs ja oppiva yksilö, en edes ajattele meneväni. Niin paljon kuin mieli tekisi. Mutta ei. Jään tänne karvapallon kanssa suojaan paukuilta. :) Hyvä minä, kiitos että minulla on rohkeutta vastustaa tätä houkuttelevaa kiusausta. Ja suoraan sanoen, ei mua edes houkuta katsoa, kun iso porukkaa juo viinaa ja alkaa kuitenkin puhua äänekkäästi ja hermosto laukeaa. Ja sitä paitsi en ole käynyt paikassa aiemmin, niin ei voi tietää, millaiset istumamahdollisuudet siellä on. Ja kun mukaan tulee myös vieraita ihmisiä, en todellakaan jaksa mennä selittelemään kaikille heille tilannettani. Enkä etenkään makoilemaan mihinkään sohvan kulmaan sirkuseläimeksi. ;)

Historiallisia hetkiä

Päästin pihalle Bernin ja takaisin tuli jääkarhu. Aikamoinen kaiffari valkoisen lumivaipan alla. Siellä se kölli tyytyväisenä valaistujen kuusen oksien alla lumeen puoliksi hautautuneena. Vasta kun nälkä tuli, haukkui pari kertaa, että kävin sisälle päästämässä. Onneks tuo kaveri on niin fiksu, että kun minä olen yksin ja joudun kuivauspuuhiin, hän osaa jo laskeutua maaten. Tietää, että siitä asennosta on helpompi askarrella . Nyt on tyytyväinen poika lämmityshuoneen oven edessä sulattelemassa. Poika ei vielä tiedäkään, että hän perii kaulatukeni, kun en enää käytä sitä. Sen verran monta kertaa kaveri on yrittänyt sen mun kaulasta viedä, että täytyyhän se paketoida Pontukselle ensi jouluksi.

Minäkin olen vain tyytyväinen, jos suinkin pääsen eroon kaulatuesta. Tämänpäiväinen fyssarin peruutus on askel kohti sitä. Toista kertaa koko potilasurallani saatoin jättää aikani välistä. Fyssari vastasi, että loistava juttu ja ei huolta, niska kuntoutuu kyllä loppuun asti, mutta otetaan seuraavalle viikolle kysymysmerkkiaika. Kysymysmerkkiaika on sellainen, että menen jos menen, ja voin sen perua vaikka 15 minuuttia ennen. Kun ei noista nikamista koskaan tiedä, mihin ilmansuuntaan ne sit ens viikolla jo osoittaa ja fyssari, jos joku tietää tämän.

Luulen, että lukon aukeaminen johtui siitä, että miekkonen sai nitkutettua nollaa auki sen verran, ettei se enää tunnu olevan kierteellä niin pahasti. Tai ehkä hermoston herkkyys on kadonnut sen verran, ettei suojajännitys iske samassa määrin päälle, kuin aiemmin. Ei mitään väliä, kunhan toimii. Ihan sama, vaikka ois törkätty sementtiä piikillä tai pultattu paikoilleen ruuvilla tonttujen toimesta. Käy käy, kunhan olo on hyvä.

Taidanpa tämän kunniaksi sujauttaa kahviini kermalikööriä, joskin mitkään juhlat ei ole kyseessä, koska edelleen nolla jakittaa, vaikka se onkin parempi. Sen jos minkä olen tämän vajaa kaksivuotisen kanssa oppinut, että koskaan ei ole hyvä hetki iloita _liikaa_. Onnellinen, kiitollinen ja tyytyväinen pitää pienestäkin edistyksestä osata olla, mutta turha lyödä hirveitä panoksia pöytään pysyvän paremman voinnin puolesta. Keho rankaisee aina. Ennemmin tai myöhemmin, kunnes todella on ollut useita kuukausia ilman oireita. Ja sittenkin voi käydä mitä vaan, mikä muuttaa tilanteen silmänräpäyksessä päinvastaiseksi. Joskus kauhulla mietinkin, mitenköhän psyyke jaksaisi, jos tämä kaikki alkaisi välittömästi alusta, kun olis juuri päässyt kuntoon. Toivottavasti ei tarvitse testata moista skenaariota. <3

Xmas 09

Nättiä on

Hendrixin tie Helsingistä Pirkanmaalle

jimillä on kaksi tarinaa. Toinen niistä liittyy heebon näyttävään uraan, toinen minuun. Tämä purppuranpunainen Jimi killuu nykyään mieheni pikkuveljen lapsuudenkodin huoneen viistokatossa. Samaisessa katossa, johon muuten muksautin pääni tänään, mutta ei tullut seurauksia! Kyllä se kuula kestää yllättävän paljon.

Jimi tarttui mukaani Hesasta 2003, jolloin mieheni pikkuveli, olkoot vaikka Johannes, täytti vuosia. Olin jo hetken aikaa miettinyt, miten ilahduttaa nuorta miestä, joka ei välittänyt niinkään materiasta, eikä etenkään krääsästä, jota ihmisille usein lahjaksi tupataan ostaa, kun muutakaan ei keksitä. Musiikkimiehellä oli jo nuottiteline, nuotit, vahvarit ja soitin, joten mitään hyödyllistä en pystyisi hänelle hankkimaan. Niinpä päätin olla ostamatta mitään, kunnes silmiini osui tuo purppuranpunainen 2,6 m x 1,5 m Jimi.

CASIOT JA ROLANDIT

En arvosta itsekään krääsää ja tykkään fiilistellä musiikin parissa, joko itse tuotetun tai muiden tulkitseman. Opin soittamaan pianoa 4-vuotiaana, en tosin vieläkään tiedä, miten. Eikä tiedä kukaan muukaan. Yks päivä olin huutanut huoneestani äidille, että tuuhan kuuntelemaan, minä soitan pianoa! Äiti pyöritteli silmiään ja totesi, että tyttö tarvitsee selkeästi lisää koskettimia. Vanhassa muovisyntikassa oli vain pari oktaavia, sillä saattoi soittaa vaan kahta kosketinta kerrallaan ja taidot riitti useampaan. Muistaakseni 6-vuotislahjaksi sain ihka oikeat Casinon sähköurut, jotka vaihtui nopeasti isompiin ja tehokkaampiin mööpeleihin.

PIANOTUNNEILLA

Tuohon aikaan, ennen ala-astetta, taisin käydä pari kertaa pianotunneillakin. Ensin yksityisellä opettajalla Lahdessa Vesijärvenkadulla, mikä tosin päättyi yhtä surkeasti kuin oli alkanut, sillä opettaja oli ekalla tunnilla kännissä, eikä pystynyt kunnolla puhumaan saati opettamaan. Äiti haki meikäläisen pois ilmoittaen, ettei maksa viinanjuomisesta. Ja minä puolestaan ilmoitin äitille, etten enää IKINÄ mene pianotunneille, vaan haluan opetella soittamisen itse. Toisin kävi, kun löysin vihdoin mukavan ja minua ymmärtävän opettajan, Tiinan. Tiina opetti aikoinaan musiikkia Joutjärven ala-asteella ja pidin hänen innostavasta ja iloisesta asenteestaan alusta asti. Ei virsiä, ei 50-luvun Beatlesiä, eikä lastenlauluja. Jesh!

Äidin vihjauksesta Tiina alkoi opettaa minua torstaisten musatuntien jälkeen. Korjaa äiti jos olen väärässä, mutta minulla on sellainen mielikuva, että maksoimme Tiinalle opetuksesta 10 markkaa joka toinen kerta. Jotenkin muistan elävästi, kuinka kannoin sen ryppyisen setelin suht polleena Kyproksen tuliaisena saadussa pinkissä lompakossani. Tuohon aikaan suurin osa ystävistäni soitti Lahden musiikkiopistossa tai konservatoriossa, joiden lukukausimaksuihin meillä ei olisi ikinä ollut varaa, eikä ilmeisesti haluakaan investoida. Ne pennoset laitettiin meidän kolmen lapsen yleisurheiluharrastukseen.

Tämä toinen soittotuntisessio kesti jopa pari vuotta, kunnes totesin opettajalle, että olen jo riittävän hyvä, enkä jaksa enää harjoitella tuttuja kuvioita. Pystyinhän säestämään itseäni, kun lauloin ja osasin soittaa korvakuulolta levyiltä kuuntelemani kappaleet. Tiina oli muuten samaa mieltä. Olin tuolloin tokalla luokalla eli kahdeksan, eikä minulla mitään absoluuttista säveltäkorvaakaan kyllä ollut.

BÄNDIJUTTUJA

Ala-asteelta lähtien olenkin ollut mukana yhdessä jos toisessa bändissä niin soittajana kuin laulajana. Enemmän ensimmäistä, vaikka kyllähän minä viisi vuotta harrastin laulamista vakavamminkin. Yliopistoaikoina soitin Lines of Leaving -nimisessä vaihtoehtorock-pumpussa, joka muuten tekee edelleen musiikkia, jossa on sanomaa. Bändin omistama levy-yhtiö on Independents Sounds Oy ja viimeisin albumi The Battle of Humanity. Musiikkia voipi kuunnella mm. http://linesofleaving.com tai http://myspace.com/linesofleaving -saiteilta.

Tuohon rock-aikaan ryhmän paine pisti hankkimaan hienosoundisen ja arvostetun merkkibrändin koskettimet. Niinpä jossain suuremmassa aivotoiminnan häiriössä (jo silloin;), ostin törkeänhintaisen Rolandin sähköpianon. Tässä oli vain yksi ongelma, se painoi 15 kiloa, koska siinä oli aito vasarakoneisto. Enkä muuten saanut sitä nostettua edes autoon ilman kundien apua. Niinpä Roland lähti myyntiin 4 kuukauden päästä hankinnasta. Ei ollut mennyt kaupalliset opinnot hukkaan, koska sain siitä 2050 euroa ja olin itse maksanut 1750. Ja arvo oli kyllä taatusti pudonnut tuona aikana. Sitten olinkin pari vuotta ilman soitinta, koska en (muka) ehtinyt soittaa työni takia. Kun vihdoin sain aikaa itselleni, eli kun kaaduin helmikuussa 2008, päätin hankkia uuden soittimen. Silloin sai painavat Rolandit jäädä, ja investoin markkinoiden kevyimpään Yamahaan. Olen soittanut sitä about 20 kertaa haverin jälkeen, viimeksi jouluna. Mutta ehkäpä ensi vuonna. ;)

INVENTAARIO

Säästelin lapsuudenaikaisia Casinoitani aina vuoteen 2006 asti (arvotavarana;), kunnes päätin inventoida elämäni muuton yhteydessä ja lahjoitin urut vähäosaisten keräykseen. Sinne meni yli puolet maallisesta omaisuudestani telttaa, hokkareita, sisustustauluja, pyykkitelinettä ja ainakin 30 kenkäpareja myöten. Kaksi A3:sta tavaraa häipyi nurkistani joillekin, jotka oikeasti niitä tarvitsivat enemmän kuin minä. Tuntuu karsealta ajatella, että joku olisi heittänyt nuokin tavarat kaatopaikalle, missä niistä ei ole kenellekään iloa tai arvoa.

Takaisin Johannekseen ja Jimiin... Musiikki-ihmisenä ja krääsän vihaajana päätin, että Johannes jäisi ilman lahjaa, jossei mitään fiksua löydy. Ja kuin kohtalon oikusta, törmäsin Jimiin eräänä keväisenä päivänä Helsingin Vallilan veturikirpparilla, missä olimme kuvaamassa SOK:n katalogia. Jostain syystä taustalle haluttiin punatiilitaustaa ja sellainen löytyi Flemarin studion vierestä vanhoilta veturihalleilta. Kuvaustauolla päätin piipahtaa Valtterin ihmemaailmassa ja kappas, törmäsin Jimiin ensimmäisellä myyntikojulla. Jimin lisäksi myynnissä oli myös Marilyn, Elvis ja joku kolmas musiikkilegenda, mutta eipä ollut varaa maksaa niistä kaikista.

MITEN JIMI PÄÄTYI MINULLE

Jimin ongelmaksi osoittautui sen valtava koko. Kyseessä oli siis kovasta pahvista/muovista tehty seinälakana, joka oli melkein kolme metriä pitkä, 1,5 leveä ja painoi kuin synti. Ja meikäläinen oli tietenkin junalla liikenteessä. Ei ollut mitenkään mahdollista roudata Jimi-poikaa omin avuin Tampereelle, joten oli turvauduttava leveisiin hartioihin ja voimaan. Niinpä järjestin mieheni synttärit "aivan sattumalta" Linnanmäelle ja auto jätettiin tietenkin Valtterin viereen parkkiin. Ja siinä sitten puolihuomaamattomasti onnistuin ylipuhumaan liikenneturvallisuudesta erittäin tarkan rakkaani, joka inhosi ylitse kaiken myös turhaa sähläämistä, hakemaan Jimin kirpparilta, tunkemaan sen farkku-Volvon katon rajaan etupenkillä istuvien pään päälle möllöttämään, ja lopulta myös ajamaan tämä kyseenalainen kuormausmenetelmä valloillaan takaisin Treelle. Uskon edelleen, että jos kyseessä olisi ollut investointi omaan kotiimme, moista venymistä ei olisi tapahtunut. Mutta kun nyt oli kyse hänen veljensä lahjasta, joustoa löysin.

Näin purppuranpunainen seinälakana päätyi siis Tampereelle, tuohon viistokattoon, jonka olla tälläkin hetkellä löllöttelen. Ja täytyy kyllä sanoa, että on taatusti ollut sekä saajan että antajan tyylinen yllätys, eikä mitään turhaa krääsää. Nyt kun Johannes ei enää asuta tätä huonetta ajattelin kysyä, josko julkka voisi päätyä sinne, mihin se selkeästi nykyään kuuluu, nimittäin meikäläisen seinälle. Satuin pari kuukautta sitten tilamaan purppuranpunaiset Jimin sävyyn sopivat paneliverhot muistamatta koko herran olemassaoloa ennen kuin tulimme tänne pyhien viettoon.

Lisää Jimistä vaikkapa täällä:
http://fi.wikipedia.org/wiki/Jimi_Hendrix

Kirjat ja lukeminen

Niin kiva, kun kirjoja olisi vain lukea ja lukea, ei voi. Eilen imaisin 400-sivuihin romaanin loput 300 sivua kolmessa pätkässä, ja sen huomaa heti tänään otsan juimimisena. Hermot ei tykkää, ku kalvoja ärsytetään jatkuvasti silmien kautta. Ja onhan se aikamoista liikettä kun hyppii riviltä seuraavalle ja kääntelee sivua ja kaiken lisäks vielä pitelee staattisesti raskasta kirjaa käsissään. Se käy hartiaan yhtä lailla, kun läppärillä tai puhelimella surffailu.

Jälleen on alistuttava kehon edessä ja lukea vieläkin pienemmissä pätkissä. Ehkä joku 50 sivua päivässä voisi olla sopiva määrä. Tän päivän ainakin saan lepuuttaa silmiä ihan suosiolla. Onneks on siihenkin tarkoitukseen erinomainen joululahja. Pitää kirjat ja pukit poissa... ;) Väistämättä sitä miettii, että mitähän sitä _oikeesti_ voisi tehdä niitä päivinä, kun hermosto on todella ärtynyt ja kaikki aistit herkillä? Ei vissiin mitään paitsi olla hiljaa ja pimeässä ilman, että kukaan häiritsee. Elämää se sekin, vaikkei kaikille maistuiskaan. ;)

Poolo

Hyvinhän tätä pooloa pystyy pitämään, kun pitää vaan ja huolehtii, ettei kaulus ole myttynä niskan alla. ;)

Tämän päivän olen yrittänyt saada nollaa pois lukosta. Mutta ei se onnistu. Se on ollut koko ajan siinä ja hilkulla, että jääkö lukkoon vai ei, mutta nyt se kyllä on jumissa. Kattotaan, kauan pärjää, ennen kuin kalvot alkaa kiertää. Ei ihan vielä riitä pitovoima lihaksissa, että se pyörähtäis pois itsestään aktivoimalla koukistajia. Mutta ei ole kaukana.

Ai saakeli, että tulee liukasta huomiseks. Lumi on sulanut vedeksi ja kohta jäätää taas. Sit sattuu niska- ja päävammoja. :(

White Xmas

Ja asteen verran vaarallisempaa Uutta Vuotta...

Onnen käpälät

Terveydestä, sairaudesta ja toipilaisuudesta

Olen mielestäni ollut lukuisia kertoja _terve_ ja elänyt kuten ennen kaatumista. Palannut samoihin arkisiin toimiin kuin ennen onnettomuutta: yrittänyt olla kokonaisia päiviä jalkeilla, touhottanut kaikkea kivaa, kutsunut ihmisiä luokseni, tehnyt töitä valtavalla intensiteetillä ja lopulta pettynyt, kun keho ei kestänyt. Itkenyt ja manannut, kuinka tällainen romahdus on mahdollista viel tässä vaiheessa, kun onnettomuudesta on jo 18 kuukautta. Miettinyt kerta toisensa jälkeen, mitähän ihmettä minä nyt tein väärin, että olen jälleen kuilussa ja kunto floppas täysn.

Kuinka monta päivää toisensa jälkeen olen iloinnut siitä, että vihdoinkin voin tehdä ihan mitä huvittaa. Voin marssia ovesta ulos ja tanssia halutessani ripaskaa bussipysäkillä aamunkoitosta illan hämärtymiseen. Tai käppäillä kauppaan ja ostaa kaks lavallista limsaa ja kantaa ne kotiin ja puntata ne jääkaappiin. Minähän on terve herranjestas sentään, ja voin siis tehdä aivan mitä lystää. Vaikkapa hyppiä narua yhdellä jalalla piikkikoroissa, aivan kuten Orbit. (Sisko, tää oli sulle!;)

Olen puhunut tästä terve-käsitteestä monet kerrat fysioterapeuttini kanssa. Hän on siis tuo viisas nainen, josta olen aiemminkin maininnut. Kuinka monesti olen marssinut hoitoon ja ilmoittanut, että "ei ole mitään oireita, olen terve". Yleensä hän sitten kysyy, että miksi tulin hoitoon, jos voin hyvin. Sitten olen alkanut miettiä lausuntoani uudelleen ja lopulta luetellut, kuinka "olen muuten terve, mutta korvat on lukossa, oikeaan silmään vetää ja sit tohon hartiaan sattuu enemmän ja vähemmän ja itseasiassa silmässäkin on joku rinkula". Ja siinä samassa koen jälleen oivalluksen: en ole terve, vaan oireistoni on ainoastaan helpottanut.
Terveen sijasta olenkin alkanut käyttää ilmaisua, että voin paremmin ja olen toipilas. Mutta terve en ole millään valtakunnan mittapuulla. Vielä.

Terveet päivät on silmän lumetta ja helposti katoavaista omaisuutta. Vaikka niitä onkin nykyään enemmän ja pääsen kuopista nopeammin takaisin jaloilleni, kehoni ei silti ole terve. Se ei toimi, niinkuin se toimi ennen onnettomuutta, vaikka päällepäin siltä saattaa näyttää. Pysyn pystyssä, minulla on melko hyvä voimataso, pystyn puhumaan, kuulen, ymmärrän, muistan asiat, toimin loogisesti ja selviän arjessa, mutta terve minä en ole. Fyssariani mukaillen terveyshän tarkoittaa sitä, että oireet ovat pääasiassa kokonaan poissa ja tunnen olevani kunnossa, myös psyykkisesti. Mutta silloin ei ole terve, jos oireet on pysynyt poissa pari päivää, mutta tulevat heti pienen rasituksen tai aistiärsykkeen myötä takaisin. Silloin on sairas, vähemmän sairas tai ihan vain simppelisti, toipilas. Keho voi paremmin, muttei ole siinä kunnossa, että sillä voisi tehdä, mitä huvittaa ja miten huvittaa. Topilas keho on kuin äärimmäisen huteralle pöydälle kasattu korttitalo. Se ei kestä yhtään turhaa törmäystä, puhallusta, äkkinäistä riuhtaisia tai säikähdystä.

Ero paremmin voimisen/toipilaskehon ja terveen kehon välillä on parempi sisäistää, koska muuten elämä on jatkuvaa vuoristorataa, kun paremman kauden jälkeen kunto kuitenkin romahtaa edelliselle tasolle, ehkä jopa alemmas. Yleensä tässä vaiheessa sitä vasta tajuaa - jälleen kerran - että enpäs ollutkaan TERVE, vaikka kuinka niin halusin ja itselleni uskottelin. Olin toipilas tai voin paremmin, mutta nyt olen jälleen sairaampi, koska en muistanut elää, kuten kuntoni olisi edellyttänyt. Oireiden poistuminen joiksikin päiviksi ei tarkoita, että olisi parantunut! Eikä muutama kuukausikaan tarkoita vielä mitään.

Vasta kun keho on ollut useamman kuukauden oireeton, voi varovasti iloita mielessään, että keho saattaa olla tervehtymässä tai jopa terve. Mutta siltikin kannattaa muistaa, että saavutettu kunto on huomattavasti helpompi menettää uudelleen kuin pystyä pitämään. Tästä tämä viisas nainen minua aina muistuttaa! Takapakkeja pitäisi pystyä välttelemään kaikin tavoin, eli ohjaamalla kehon toimintaa järjellä. Säännöstelemällä voimansa kulloisenkin tilanteen mukaan ja välttämällä turhaa riskin ottoa. Sillä jokainen floppi, kuoppa, takapakki, kuilu, hermoston kilahdus, tai miksi niitä ikinä haluaa sanoa, hidastaa paranemisprosessia kokonaisuudessaan ja rasittaa hermostoa valtavasti. Jokaisen takapakin jälkeen on vaikeampi nousta jaloilleen ja päästä kiinni jo saavutettuun kuntoon. Joillekin käy jopa niin surullisesti, ettei keho enää toivukaan megalomaanisesta takapakista, kun rasitus kertakaikkiaan meni aivan totaalisen yli. Tätä olen pelännyt itseni kohdalla viime kesän rasituspiikin jälkeen.

On erittäin tärkeää sanoa itselleen joka aamu, että hei tyttö, sinä et ole terve, vaikka voitkin paremmin. Äläpä siis innostu liikaa, vaan koitahan pysyä tutkan alapuolella. Oireiden ollessa poissa rasitus suhteessa jaksamiseen on kohdillaan, ja silloin pitää mennä kipurajan alapuolella tai korkeintaan jaksamisen keskitasolla. Muttei missään nimessä unohtaa sairasidentiteettiä ja alkaa elää kuten TERVE. Niin kauan kun on toipilas, energia ja elämänhalua täytyy osata säännöstellä. Voimat on jaettava fiksusti. Pää on pidettävä kylmänä ja jarrut pohjassa, vaikka sitä haluaisi ihan jotain muuta. Täytyy jatkuvasti muistuttaa itseään, että hermosto ei toimi kuten aiemmin, vaan se voi tiltata aivan pienimmästäkin virheliikkeestä. Minulla näitä ovat aivastaminen seisoaltaan, pään painaminen rintaan kuin kuperkeikan aloitusasennossa, silmien kohdistaminen liikkuvaan tv-kuvaan liian pitkäksi aikaa tai yksinkertaisesti liian kova ajatus- ja/tai tunnetyö.

Nykyään aloitan päivänä sillä yksinkertaisella toteamuksella, että nyt on mennyt VASTA 16 kuukautta hoitojen aloittamisesta ja että lääkärini, johon luotan 120-prosenttisesti, mukaan 24-36 kuukautta on keskimääräinen aika vaikeiden hermo/niskavammojen korjaantumiseen. Ja siltikin voi olla, ettei paraneminen ole täydellistä ja keho ei koskaan korjaannu täysin. Eli en ehkä saavutakaan terveen olotilaa siinä merkityksessä, miten sen olen aiemmin ymmärtänyt. En kenties koskaan voi elää kuten ennen onnettomuutta, kun olin TERVE. Siis ihan oikeasti.

Tärkeintä on kuitenkin oppia hyväksymään omat rajoituksensa, eikä missään nimessä jatkuvasti ruikuttaa sitä, mitä kaikkea ei enää voi tehdä. Paljon olennaisempaa on pyrkiä nauttimaan siitä kaikesta, mitä jäi jäljelle, olipa keho sitten täysin terve, melkein terve tai lopun elämää renkkana ja topilas. Tällä hetkellä tuntuu siltä, että saatan joskus sanoa olevani terve, niin että myös todella olen sitä, enkä vain huijaa itseäni. Siihen asti minä olen toipilas tai voin vain vähän paremmin. <3

Kun on itse sairas, osaa arvostaa terveyttään melkoisesti ja vain toivoa, että saa sen joskus takaisin. Ja samalla sitä toivoo, että ne etuoikeutetut ihmiset lähipiirissä, jotka ovat terveitä, osaisivat arvostaa hyvinvointia ja pyrkiä ehkäiseminen sairastumisensa kaikin mahdollisin keinoin. Toki on fiksua muistaa, että kohtalo ei ole lopulta ole omassa hallinnassamme, vaan mitä tahansa voi sattua kaikista varotoimenpiteistä huolimatta. Itseään voi suojella vain tiettyyn pisteeseen saakka ja sen jälkeen kohtalolla ja sattumalla on suurempi valta. Jokainen voi kuitenkin itse valita, missä määrin haluaa omaa terveyttään ja hyvinvointiaan edistää ja vaalia.

Outouksia

Voi tää todella olla totta, että keho kesti eiliset matkustelut ja koiran kanssa palloilut? Tämänpäiväiset ruokailut ja 100 sivua kirjan lukemista? On muuten mielettömän hyvä kirja. Ensimmäinen, joka osui käteen hyllystä. Jeffrey Archerin Tuhlaajatytär, vuodelta 1984. Kertoo puolalaissyntyisen liikenaisen ja poliitikon uran kehittymisestä sotien jälkeisessä Yhdysvalloissa. Piti lukea vain pari sivua, mutta nyt ois menossa #77. Ei vaan pysty lopettamaan, kun on aloittanut."Ihan nopeesti vaan".

Ja keho on kestänyt myös viiden tunnin purkan jauhamisen, viileässä nukkumisen, portaiden ramppaamisen sekä tämänkin päivän sosiaalisen aktiviteetin. Tästä innostuneena otankin loppuillan entistä iisimmin. Ehkäpä ensi jouluna hermosto kestää jo ns. tavallista elämää...

Mutta kyllä minä mahdan olla erikoinen näky täällä talossa, jossa en ole pyörinyt juurikaan kolmeen vuoteen. Tavallaan olen tuttu, mutta tavallaan en. Olenhan aina ollut ihminen, joka on tottunut rempomaan ja rieskomaan kaiken ja sekä puhumaan suht suoraan, ronskisti ja tunnetilansa selväksi tehden. Nyt taidan olla vain varjo entisestä. Ehkä ihan hyvä niin. Kappas, kuinka kaikki tekeminen on hallitun hidasta ja suorastaan jopa pelottavan järkevää. Koheltamisesta ei voida enää puhuakaan tämän plikan yhteydessä.Tämä harkittu rauhallisuus on minun ainoa keinoni hallita kehoni. Pitää kaikki toiminnot ns. lapsessa ilman, että korttitalo, joka on taas saatu vaivalla kasaan, murtuu pieniksi palasiksi pöydälle. Siinä on aina niin iso työ kasata rakennus uudelleen, että parempi olla nyt heiluttamatta pöytää liikaa, välteltävä äkkinäisiä liikkeitä ja mietittävä jokainen siirto järkellä.

Kyllä mahtaa muut ihmisellä, kun tyttö leikkaakin nyt joulukinkkua harkitusti pieniksi siivuiksi, eikä yritäkään pusertaa kerralla kahden sentin viipaleitä. Tai hän ei juokaan suoraan 1,5 litran pullosta limsan pohjia sheikaten pulloa holtittomasta puolelta toiselle. Tai laittaessaan roskikseen jotain, hän vetääkin sen esille hallitusti jalalla, avaa luukun harkitusti ja pudottaa roskansa täydellisen hallitussa asennossa. Tai rakentaa sängyn laidan viereen tuoleista turvamuurin, ettei tipu yöllä unissaan lattialle.

Mutta tuon kahvinkeittimen kanssa meillä on edelleen samanlainen viha-rakkaussuhde: lataan sen kyllä, mutten koskaan muista laittaa päälle. Ja sitten ihmetellään mikä on, ku kaffeen ihana tuoksu ei tunkeudu sieraimiin.

Jaahas, nyt taas puhelin pois. Hellumarei ja hellät tunteet. Rankaisua odotellen. ;)

Ps. Arvatkaas, mitä kodin koristeita alan värkkäämään ens viikolla? Noita ihania valopalloja.

Valtakunnassa kaikki jees

Vielä pienet iltatankkaukset: luumurahkaa, kinkkua, itse tehtyä soodavettä (meidän isi on taikuri, se tekee raanavedestä kuplajuomaa vaimitensenyoli), limpparia, joulutorttuja, salaattia, rosollia jne. Pysyy hankitut muodot kunnossa... ;) ;) Eli oon hiukka repsahtanut taas terveysruokavaliostani. No, joulun piikkiin!

Ja hermostokin tottui uuteen paikkaan! Kasasin pari peittoa sängylle, siirsin sänkyä (Musti huom! Vipuvarren avulla, en siis työntänyt koko voimallani!!) ja tilkitsin vanhemman omatalon ikkunoita jesarilla hermostoystävällisempään muotoon. Vieläkin hiukkasen on viileä kaulasta, mutta ei mulla ole huivia enkä ole pystynyt olemaan poolossa kaatumisen jälkeen. Vai pystyisinköhän jo? Hmm... Ehkä mä kokeilen kuitenkin.

Nyt hyvää yötä. Oikeesti. <3

Kähinää kahvan kanssa

Koin melkoisen hermoston shokkitilan äsken vessassa. Pistin oven perässäni lukkoon (mitä en yleensä kotona tee tietyistä syistä) ja naps, kahva tippui maahan. Kuka arvaa, millainen ajatuskulku ja kauhuskenaario siitä seurasi? Kerrottakoon, että tilanne ei päättynyt katastrofiin, vaan onnistuin järkeilemään ratkaisun.

My Kingdom

Minuutti meni ja rakensin jälleen valtakuntani viereeni. Mutta oi miksi unohdin, että valtakunnassani on viistokatto? Ei kun sänkyä siirtämään. Minähän en pysty nukkumaan viistokaton alla, koska se ahdistaa ja saatan iskeä pääni kattoon aamulla unen pöpperössä.

Öitä! Katsotaan, osaanko nukkua "uusvanhassa" paikassa vai lähdenkö takas kotiin...

Valintoja

Vaikka pääasiassa pyrin suojelemaan kehoani kaikelta vääränlaiselta rasitukselta ja riekkumiselta, tänään mielen hyvinvointi meni fysiikan ohi. Oli pakko täydentää koiruusvarastoja, kun ei olla nähty "pikkuisen" kanssa muutamaan kuukauteen. Lenkittämään tai leikkimään en sentään lähtenyt. Kärsitään nyt sit oikein kunnolla, jos niinkseen tulee. Mut ainakin on ollut kiva joulu. Ei voi taas vähään aikaan valittaa, ettei pysty tekeen mitään, koska pystyyhän sitä. Ja päivä päivältä enemmän ja pienemmällä palautumisajalla.

Ja voihan se olla, ettei tää ehkä rankaisekaan. Luulen, että Hyalgan tekee tehtävänsä, sillä hetki sitten jumiin jäänyt C2 luiskahti takaisin paikoilleen. Siistii. Mut nollaa en kyllä saa itse riviin, eli ei passaa innostua liikaa. Onneks 31.12. on seuraava CST. Joskin, jos oon hyvässä kunnossa, en mene hoitoon. Näitä kalvoja ei tosiaan kannata käsitellä yhtään enempää ku mitä on must.

Mää oon taas vähän ku selvityksen tehnyt matkustajakone kiitoradan päässä valmiina nousuun. Tehot on tökätty täysille, mut jarrut on vielä pohjassa. Mut auta armias, ku nostaa vähänkin kytkintä, niin se lähtee vyörymään rankalla kiihdytyksellä eteenpäin, ja silloin kriittiset V1:t pädekään.

<3

Anoppilaan

Tää tyttö läks nyt anoppilaan. Ja hyvin pystyi istuun 10 minsaa autossa. Eikä palele, ku on kaiks joululahjat päällä lapasista paitoihin... Morjens!

Joulun käytetyimmät lahjukset

Näin yhden päivän kokemuksella joulun käytetyimmät ja siis käytännöllisimmät lahjat ovat:

1. Tyylikkäät villasukat (voiko moista yhdistelmää edes olla?) liukuesteillä
2. Jääpussi hermojen rauhoittamiseen
3. Sininen puuvillapaita, joka ei kiristä eikä kihistä (Mustin kieltä: kihistä = kutittaa).

Katsotaan, mihin suuntaan lista päivittyy tulevaisuudessa. Lenita-kirja odottaa vain rykäisyäni, samoin nuo siskokullan antamat siveettömämmät joululahjat. <3

Virtuaalimaailmassa

Tänään on ollut erityisen raskas päivä. Olen aiheuttanut tämän tuskan ihan itse. Olisin voinut valita nimittäin myös toisin. Mutta ei. Olen kiduttanut itseäni tietoisesti ja ajan kulua kaihtamatta. Tiedättekö, mitä olen tehnyt? Minä poloinen menin viettämään puolikkaan päivän Facebookissa, tuolla vallattomassa virtuaalimaailmassa.

Facebook on paikka, missä monelta perusjärkevältä ja ajattelevaiselta ihmiseltä katoaa kaikki tilanne- ja elämäntajua, toisten ihmisten huomioonottaminen ja kunnioittaminen, yksityisyyden suojausvaisto sekä totutut sosiaalisen elämän käytöstavat. Tuosta tuskin voi syyttää sen kummemmin ketään, vaan täytyy ainoastaan pyrkiä ymmärtämään, että sosiaaliset mediat ovat rantautuneet Suomeen vasta hetki sitten, eikä ihmisiltä voi vaatia, että niitä osattaisiin vielä käyttää.

Varmaan sama ilmiö on ollut aikaisemmin kännyköiden, meilin ja blogien kanssa. Ja oikeastaan, kukapa tuon käyttötarkoituksen tai -tyylin edes voisi määritellä niin, että se olisi ainoa oikea malli? Ei kukaan. Facebookissa ja feisbuukkaajissa sinänsä ei ole mitään kammoksuttavaa, vaan siinä, kuinka FB saa niin monet käyttäytymään siellä niin epätyypillisesti verrattuna siihen, miten he muussa arjessaan elävät. Toisinaan tuntuu, että monessa ihmisessä elää kaksi persoonaa: nettiminä ja tosielämän minä. Tämä havainto on mielestäni pelottava ja huolestuttava. Kuinka moni todella kuvitteleekaan, että se, mitä netissä tulee sanottua tai tehtyä, jotenkin mitätöityisi täysin tosielämässä? Kuinkahan moni tietää, että Facebookin muutettua yksityisyysasetuksiaan hetki sitten, kaikki salaamattomat FB-keskustelut löytyy Googlesta? Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että jos olet kommannut jotain täysin ääliötä vaikkapa jonkun salaamattoman henkilöprofiilin tai groupin seinälle, tämä kommenttisi on Googlen löydettävissä nimelläsi. Erityisen hienon tosta tekee se, että yhä useampi ihminen googlaa tuntemattoman tyypin nimen aivan ensimmäisenä, ja että sitä kautta syntyvään ensivaikutelmaan on aika vaikea vaikuttaa jälkikäteen.

Kuvittelepa tilanne, jossa olet hakemassa vaikkapa uutta työpaikkaa, ja hausta vastaava henkilö googlaa nimesi. Mikäli sinusta ei löydy mitään tietoja, haastattelija selvittänee taustaasi jotain kautta. Riippuu toki pestistä ja rekrytoijasta, kuinka paljon hakijoiden taustoja edes jatkaa selvittää. Mutta mitä suurempi riski henkilövalintaan liittyy, eli mitä tärkeämpi tehtävä on kyseessä, sitä enemmän tietojasi etsiskellään.

Sen sijaan, ettei Google kerrokaan sinusta mitään, se voi myös paljastaan jotain sellaista, jota et halua edes äitisi tietävän. Google voi kertoa, kuinka kuulut FB-ryhmään nimeltä "Jammu-setä on hyvä äijä", "Haistakaa koko Helsinki vittu" tai "Räjäytetään Messilän laskettelukeskus". Vaikka ryhmien toiminta olisi kuinka laillista ja huumoriväritteistä, rekrytoija ei sitä välttämättä ymmärrä tai tiedä.

Tai entä sitten, kun Google tuo rekrytoijan silmiin kommentin, jossa satutkin haukkumaan kaikki rekrytointikonsultit "yksiksi helvetin idiooteiksi, jotka pitäis lopettaa maan päältä niskalaukauksella"? Tai entäpä se ainejärjestön sivuilta löytyvät valokuva, jossa olet varsin edustavassa kuosissa ja varustuksessa laivan kannella vappuna -99. Onkohan siitä jotain haittaa työnhaussa, että kuvassa päässäsi sattui olemaan kaasunaamari, ylläsi pelkät karkkistringit, rinnassasi huulipunateksti "Ekonomi1999" ja toisessa kädessä skumppapullo ja toisessa täyteen puhallettu Durex? Niin, jokainen voi itse miettiä, mitä moiset kuukkelilöydökset kertovat itsestään. Tulkinnoista ei voi kiistellä, mutta ainakin kannattaa ehkä kahdesti miettiä, mitä sinne omaan julkiseen Facebookkiin jatkossa kirjoittaa.

Tänään mm. seuraavat statukset herättivät hilpeyttä ja/tai suurta myötähäpeää:

1. Vitun joulu. Loppuis jo. Niin vitun perseestä, ettei mikään ikinä. Mä vihaan teitä kaikkia joulun viettäjiä. Tai no, melkein kaikkia.

2. Pikku-Juusolta tuli tänään kahdeksan kertaa kakka. Yhden kerran se oli aivan löysää ja keltaista ja sitä oli ainakin puoli litraa.

3. Voiko enää surkeampaa kohtaloa olla, kuin sairastaa flunssa jouluaattona. Selviän ehkä hengissä. Hyvää joulua teille, jotka voitte joulusta nauttia. Minä kärsin. Onneksi sentään kinkku pysyy sisällä.

4. Kiitos lahjoista, vaikka suurin osa niistä oli tylsiä, rumia tai turhia. Ensi vuonna rahaa.

5. Antaa sikojen kärsiä. Tämä on sen arvoista. Kinkkua napaan siis. Mars, mars.

Ehkä enemmänkin pitäisi miettiä, mitkä ovat ne tunteet ja motiivit tämäntyyppisten kirjoitusten taustalla. Kuinka monessa olikin kyseessä sisäpiiriläppä, jota 99 %:a frendeistä ei ymmärrä halutusti? Kuinkahan moni liittyi johonkin aikaisempaan sutjautukseen ja oli tulkittavissa oikein ainoastaan siltä pohjalta? Kuinka moni status oli päivitetty pienissä joulusievissä? Kuinka monessa tapauksessa kirjoittajan koneelle oli tunkeuduttu ja huomenna statuksissa lukee: "Anteeksi. Tuo ei ollut minun ajatukseni, vaan sen kirjoitti ilkeä Tonttu-Torvinen".

Ps. Em. statukset oli kevyesti mukailtu tunnistamattomiksi sanomaa tuhoamatta. ;)

Äiti toi joulun

Äitiseni, kun luet tätä, tiedän, että pääsit turvallisesti kotiin. :)

Äidit on parhaita. Tai ei ehkä pidä yleistää. Mun äiti on ainakin ihan paras. Harvoja ihmisiä elämässä kunnioitan, arvostan ja rakastan niin paljon kuin äitiäni. Suhteeni äitiin on aivan ainutlaatuinen. Niin kai äidin ja lapsen suhde usein onkin. Voin vain toivoa, että osaisin joskus olla samanlainen äiti omille lapsilleni, mikäli sellaisia minulle suodaan. Silloin tietäisin, ettei tarvitsisi murehtia turhaan pikkuisteni selviytymisestä elämässä.

Loistavaa äiti, sä toit joulun niin sydämeen kuin konkreettisesti tänne susirajalle. Äiti on kaiken mahdollisen keskus, ydin, energia ja liikkeelle paneva voima.

Kiitos myös muille nassukoille perhepiirissä. En muista, milloin olen nauranut viimeksi näin hartaasti, pitkään ja aidosti. Seuraavan kerran sit taas ens jouluna. ;)

<3

Joulupäiväkuvatuksia

Kappas, ilmahan on oikein kaunis ja jouluinen. Kyllä vuodenajat vaan on hyvä juttu. <3

Joulupvää!

Kummallista. Alkaakohan Hyalgan vaikuttaa, kuten kuulemma nuorilla saattaa käydä. Eli sen suurin teho tulee ilmi vasta viikkojen jlk. Jaksoin olla koko eilisen jalkeilla ja hermostokaan ei lauennut, vaikka kuvattiin ni maan pirusti. Olin ollut myös erittäin kiltti. Kiitos vaan kaikille! :)

Hou hou hou

Leppoisaa aattoiltaa. <3

Kannustava viesti

Luin pitkästä aikaa Tahdonvoimaa -meiliäni. Boksissa odotti erittäin kannustava viesti. Ensin viestissä kuvailtiin, kuinka kirjoittajan vaimo oli löytänyt niskavammaansa apua tämän blogin vihjeitä noudattaen. Erinomaista! :) Tämän jälkeen kirjoittaja kertoi, kuinka paljon hän arvostaa omalla nimellä rohkeasti bloggaavia ihmisiä. Hän oli erityisen iloinen siitä, että myös yrittäjä uskaltaa avata myös yksityiselämänsä portteja ja valottaa elämän epäoikeudenmukaisuutta häpeilemättä. Ehkä tuo viimeinen tarkoitti sitä, että tämä blogi kertoo tästä niskavammakuntoutumisesta eikä vaikkapa päivän bisnesvaatevalinnoista? ;) Korjaa, jos olen väärässä.

Lopuksi hän kirjoitti, että kaltaistani ihmistä, joka on muutakin kuin kasvot web-sivuilla tai puhelinnumero Enirossa, on todella helppo lähestyä firman asioissa. Olen kuulemma "inhimillinen ihminen, jolla selkeästi on mielessä muutakin kuin kivikovat arvot ja rahanteko". No joo, osui kyllä oikeaan. Ja vielä sokerina pohdalla hän kertoi, että on lukenut blogiani alusta asti ja elänyt kanssani kaikki pahimmatkin hetket, mutten ole koskaan viitsinyt kommata, koska ei hänellä ole ollut antaa konkreettisia neuvoja. Se nyt ei haittaa, vaikkei neuvoja antaisikaan. Niitähän satelee kaikkialta, mutta erään viisaan ajatuksin: "Otan neuvoja muilta, mutta päätän itse". Toimii!

Kiitos vielä kerran palautteesta, joka oli mieltä lämmittävä ja myös hieman imarteleva. Noh, pääasia, että vaimosi voi paremmin ja hienoa, että minusta on ollut apua tässä. Ja lopuksi vastaus viimeiseen kysymykseesi: kyllä, olen ajatellut jatkaa bloggaamista myös kuntouduttuani, mutta tämä pysyy edelleen henkilökohtaisena blogina ja firman jutut menee sitten muihin osoitteisiin. Hyvää joulua vielä kerran! :)

Paketointi-project

Päätin hieman harjoittaa käden ja silmän yhteistyötä ja paketoin aivan omin pienin tärisevin sormin kuusi joululahjaa. Jihaa, mikä saavutus! Kuten kuvasta näkyy, ei edes tullut järin rumia. Ja mitäs sen on väliä, ajatus tärkein. Tämä paketointi oli suuri kädenojennus joululle! Ensin meinasin feidata koko joulun, mut nyt tuntuu yhä varmemmin siltä, että tästä joulustahan voi tulla oikein onnistunut ja hauska! Totesin, et helvettiiks sitä periaatteesta murjottamaan, jos kerta pystyy jo tekemäänkin jotain, ilman, että hermosto räjähtää. Niinpä kajautin ilmoille pianolla joululaulurallin. Kaikki tuhannet nuotit on hävinnyt johonkin, niin täytyi treenata huomiseks muistiaan. Sieltähän ne tuli, vaikken ole pariin vuoteen joulubiisejä veisannut. Ja vielä kaiken kukkuraksi, JOS pää on huomenna yhtä hyvä kuin tänään, ajattelin kokeilla, pystyisinkö lähteä mummolaan joulupäivänä. Pitääpi katsoa, eihän sinne aja kuin 20 minuuttia. Mutta viisastuneena en lähde, jos on vähänkin hönö olo. Sehän voi olla, et tämänpäiväinen paketointikin rankaisee huomenna. ;)

No, olipa niin tai näin, pitää nyt yrittää nauttia niistä eväistä, mitä on on tarjolla tällä hetkellä. Ja ensi joulu on taatusti aivan erilainen kuin tämä. ;) ;) Joskin ... Kuulin tänään piipahtaneelta yhtiökumppaniltani niin jännittäviä uutisia firmaamme liittyen, etten hetkeen taas olekaan iloinnut näin täysillä. Tai no, vissiin silloin, kun kuulin, etten joudu palauttamaan niitä monen tonnin verorästejä.

Nyt öitä, että jaksaa huomenna valvoa. Meidän perhe ei tunnetusti nuku ennen klo 04 jouluyönä... Ja ei saakeli, mullahan on joulusauna!!! <3

Mehevää joulua ja toimivaa niskanhallintaa vuodelle 2010!

Kiitos kanssaeläjille, lukijoille ja kommentoijille kuluneesta vuodesta ja parempaa Uutta Vuotta 2010. Vaikkei kroppa toimi kuten tahtoo, niin onneks mieli toimii. Mieli pyysi välittämään kaikille lämpimiä ajatuksia, onnea, rakkautta ja energiaa kaikille.

<3
Päivi aka Tahdonvoimaa

Elämää, opettelua ja sovellettua arkea

Tänään huomasin hassun pikkuisen jutun. Sitähän pystyy jo toisinaan elämään ilman, että jatkuvasti joutuu pelkäämään, milloin kosahtaa. Jos muistaa pitää asennon hyvänä eikä kumartele, nostele tai venytä selkäydin, alkaa selvitä arjen pikkuaskareista. Saa ruokaa, pystyy vähän soitteleen synaa, ihan pikkuisen istuun koneella ja joka päivä pääsee ihmisten ilmoille ulos. Tosin eipä täällä perämetsissä juuri muita kuin liito-oravia, kettuja ja vanhuksia koiravanhuksineen liiku. Ja tietenkin vähän lapsia kulkee kouluun. Aika usein harjoitukseksi riittää lumien puistelu toisen auton päältä, roskapussin vieminen tai pikkuinen kävelyhengaus omalla pihalla. <3

Toisinaan lihakset sippaa varoittamatta ja koko kropan hallinta häiriintyy niin, että on pakko levätä. Se voimattomuus tai kokovartalospasmi voi tulla ihan mistä vaan ja varoittamatta. Ja suuresta se tulee varmasti. Mutta sitä oppii aika huolelliseksi näiden asioiden kanssa, kun tiedostaa itse rajoitteensa ja seuraukset siitä, mikäli ei kuuntele kehoaan. Minä olen pärjännyt näillä arjen nikseillä:

1. Ei koskaan istu kovalla alustalla.

Jos joudun lattialla istumaan, tuloksena on välitön selkäytimen kramppi. Tämähän johtuu siitä, että hermosto on herkistynyt tuntoärsykkeille ja kovalla istuminen on juurikin sellainen. Aivan alussa, kun selkäydin oli vielä shokissa, enkä pysynyt mitenkään päin missään asennossa, pystyin istumaan ainoastaan kovalla alustalla. Mutta se muuttui sn. 7 kuukauden päästä ytimen vammautumisesta. Nykyään tyynyt, vaatteet, AquaJocker, talouspaperirulla tai joskus pelkklä paksu matto kelpaa hanurin alle. Paras on sängyn reuna tai kunnon työtuoli, jossa (selkäytimeen kohdistuvaa) painetta pystyy säätelemään. Herranjestas, ne on muuten kalliita! Ja tämä kovan alustan välttely koskee myös sänkyä, sohvaa yms. Silloin kun hermosto on pahimmillaan, nukun edelleen pehmeämmällä petarilla. Kovalla ei pysty olemaan, koska sänky ahdistaa kaikkialta.

2. Kävelee kaikkialla hyvissä kengissä.

Aluksi oli, yllättäen, pakko olla paljain jaloin, koska silloin tunsi edes hieman, missä lattia on. Ja siltikin saattoi joka askeleella pudota viisi metriä. Kuin olisi kävellyt vieterikengät jalassa upottavassa suossa neljän promillen humalassa. Aika ahdistavaa. Staattinen seisominen ei onnistunut ollenkaan, vaan jaloilla oli koko ajan tehtävä pientä steppausta. En mä vieläkään miksikään kuorotytöks alkaisi, koska paikallaan oleminen pystyasennossa on todella raskasta. Asentoa ylläpitävät pikkulihakset rangassa ei jaksa, koska nehän menetti kaiken hermotuksensa vamman myötä. Nyt voima ja koordinaatio rakennetaan alusta asti uudelleen. Onneksi on urheilutaustaa, saattais muuten olla jäänyt projekti kesken.

3. Rauhallisesti, ja huonommassa kunnossa, sitäkin rauhallisemmin.

Kaiken mitä tekee, tekee rauhallisesti. Ei äkkinäisiä liikkeelle lähtöjä, pysäytyksiä, pomppuja, käännöksiä tai muutakaan höntöilyä, niin hermosto pysyy mukana. Aluksihan en pystynyt liikkumaan ollenkaan. En osannut edes kääntyä kyljeltä toiselle ilman, että annoin kropalle tietoisen käskyn toimia. Ja sittenkin liike oli hirveen hankalaa ja rasittavaa. Toisinaan pelkkä istumaan nousu pisti puuskuttamaan ja sydämen läpättämään. Nämä on niitä autonomisen hermoston vaurioitumisen aiheuttamia hankaluuksia, jotka syntyy usein selkäydinvammoissa, jotka on korkeammalla kuin T6 (thorax)-tasolla. Mulla varsinaiset löydökset oli C6/7:ssa, vaikka koko ydinhän tässä pääsi venähtämään.

Voitte muuten kuvitella, kuinka vaikeaa oli aluksi, kun en osannut kääntyä. Siis konkreettisesti en pystynyt pyörähtämään akselin ympäri, koska keho ei lähtenyt liikkeelle. Oli suht hankalaa vaikka ottaa ruokaa liedeltä ja sit peruuttaa siitä pois, koska peruuttaminen sujui, mutta kääntyminen ei. Fyssari selitti kyllä, mistä toi johtui, mutta en muista enää. Nooh, aina piti toimia niin, että ensin sanoin mielessäni aivoissa kääntykää, sit nostin käden haluamaani suuntaan sivulle ja muu kroppa pyörähti sit perässä. Joskus treenasin niinkin, että joku toinen ihminen kosketti vaikka sille olalle, minkä puolelle halusin kääntyä ja siitä sit pyörähdin ympäri. Hitto, et se oli vaikeaa. Edelleen toisinaan, kun menetän täysin vartalonhallinnan tuo pintapaineen aktivointi kosketuksella auttaa hahmottamaan suuntia. Esim. jos haluan kääntää päätä sivulle, laitan etusormen sille puolelle leukaa, mihin pään pitäisi mennä ja sit homma rokkaa. Tosin tällä hetkellä pää ei käänny mihinkään, koska yläniska on ylirasituksen takia lakossa. Kaikki liike lähtee hartioista.

4. Turvallisuus

Kaikki arjen ratkaisut täytyy tehdä turvallisesti. Nostelut, kantamiset, kuuman ja kylmän kanssa puljaaminen, liukkaat paikat peittoon, kuopat piiloon, etäisyydet kuntoon jne. että kaikki tekeminen on helppoa ja turvallista. Onneksi ei ole pieniä lapsia tai isoja eläimiä. Ei pystyis hoitamaan tässä kunnossa. Tippuis vauvat lattialle ja eläimet varmaan unohtuis johonkin tolpan mieleen... Tarkkaavaisuus on POP! Ja kuinka monta kertaa silti olenkaan meinannut astua suihkuhuoneen lattiakaivoon, jonka joku tyhmä sisärakennesuunnittelija on keksinyt vajottaa n. 15 sentin syvyyteen. Tai sitten vessan lattia on uusittu ja viemäri upotettu syystä X.

Toinen tärkeä juttu on tämä etäisyyksien oikea hahmotus. Pitää liikkua niin hitaasti, että aivot pysyy mukana. Jos tekisin kuperkeikan tai kärrynpyörän, varmaankin pyörtyisin. Tai itse asiassa, en mä osaa niitä enää, vaikka ennen olen ollut aikamoinen akrobaatti. Oppiihan ne tietty uudestaan, jos haluaa oppia. Tällä hetkellä en ajatellut alkaa harrastaa mitään tuollaista, jossa voisin teloa itseni uudelleen. Nenyahan on varoittava esimerkki, kuinka niskansa voi teloa myös joogassa kupsahdettuaan päälläseisonnasta "ympäri". Autsautsauts. Ei se paljon siis tarvitse.

Nyt pää toimii paremmin, mutta aluksi törmäilin jatkuvasti ihmisiin, esineisiin ja itseeni. Jos piti niistää nenä, käsi oli otsassa. Tai jos piti taivuttaa ripset, taivutin usein luomea myöten. Onneks en käytä ripsaria tai harrasta itseni parturointia. Jos täytyi saada jalat kenkiin, ne meni aina kenkien viereen. Ihan kuin pieni lapsi pukisi, vähän sinne päin, mutta yritys hyvä kymppi.

Kaikki toiminnot olet opetellut uudestaan alusta asti, mutta pikakelauksena. Harva saa tilaisuutta elää lapsuutensa konkreettisesti uudelleen. Ja mikä parasta, nyt kun psykososiaaliset taidot on aikuisen tasoa, nää Erikssonin palvomat kehityskriisitkään ei tunnu niin ylitsepääsemättömiltä. Paitsi toisinaan.

Mut nyt täytyy kehittää jostain unta palloon. Jostain onnistuin tosin hankkimaan hirveen paineen nenään, joten voipi olla nukkuminen vaikeaa. Huominen painetaan sit meitin 13-kiloisen kinkun kokoisin silmäpussein vaikka väkisin ja sit onkin aatto ja saa taas levätä illalla, ku pukki on käynyt ja perhe toivottavasti rahoittunut. Ollaan vaan kaikki tällaista suht eläväistä sakkia, että saas nähdä kenen hermosto ekana laukeaa, kun hengataan seitsemän ihmisen (ja tietty pukin) voimin meitsin pikkuapartomentoksessa.

Tervettä Joulua odotellen edelleen mutta tästäkin mahdollisimman paljon nauttien ja iloiten. On tää nyt sata kertaa kivempi joulu kuin edellinen. Se on varma. Tervetuloa vaan kotijoukot! Täällä ollaan jo koristelemassa kuusen alaoksia, ripustamassa jouluverhoja ja murskaamassa lanttuja laatikoihin. Ja paskanmarjat. ;)

Testi

Tämä on linkkitesti:

<a href="http://www.taistelijat.blogspot.com">http://www.taistelijat.blogspot.com</a>

I wish a Merry Xmas

Loistava huumorintaju äitillä. Tuo kynttilä... Ei jestas! Sehän palaa päästä/niskasta. Tällaisen vitsailun sallin vain niiltä ihmisiltä, jotka oikeasti on nähnyt kaiken mun kärsimyksen ja tuskan. Tai kuullut, kun itken kivusta, kun tuntuu siltä, että aivot on tulessa...

Mutta on tossa muutakin sanomaa: Tänä jouluna ei polteta kynttilää molemmista päistä! :)

Jaahas, nyt alkoi kirvellä taas kasvoja, joten... Heipsun kaikki!

Piiri pieni pyörii - Joulu ku joulu perkele

Kyllähän mulla paremmin jo menee, ku viime jouluna. Joo, joo, menee, menee. The Power of Denial.

http://taistelijat.blogspot.com/2008/12/ei-voi-olla-totta-tahdonvoimaa.html

Edellinen joulu on sellaista yhtä sumua. Muistan kyllä kaiken, mitä tein, mutta muistan myös sen, kuinka saatanasti sattui päähän ja kuinka kävely oli sellaista ihmeellistä keikuntaa. Aivan kuin olisi ontunut toista jalkaansa, ku niska antoi askeleella periksi oikealta puolelta. Eikä mulla oikeastaan edes ollut mitään erityistä joulua. Kun ei itse pysty puuhastelemaan mitään, se on päivä muiden joukossa. Ja toisaalta, nyt kun olen päässyt irti tästä perinteisestä kulutus/koristelu/höösäysjoulusta, voi keskittyä ihka oikeaan joulusanomaan. Olla läheisten kanssa ja nauttia elämästä niin hyvin, ku se tällä ketutuksen määrällä on mahdollista.

Viime jouluna lähdin vastentahtoisesti seuraksi pienen matkan päähän joulunviettoon ja ketutti alusta asti, että lähdin. Olisin halunnut vaan olla himassa rauhassa, yksin ja syödä sen maksalaatikkoni kynttilän valossa. Mutta ei, kun piti olla tyhmä ja tehdä muiden mieliks. Sit makasin huoneessani kuunnellen, ku muut suunnitteli matkaansa ja katteli kuvia olkkarissa edelliseltä reissulta. Itse vedin pimeessä huoneessa ja söin aivan saatanasti lääkkeitä, mun joulukarkit. Lopultahan joulu päättyi katastrofiin ja Iso E:n piikkeihin.

Lisäks väänsin Kelan kanssa niistä loka-marraskuun saikkupäivärahoista ja sainkin ne, vajaa kolmelta kuukaudelta. Marraskuun 2008 jälkeen sieltä ei olekaan sitten herunut mitään. Pohjola sentään maksoi vielä joulukuun 08 lääkärikäynnin (130 e) ja sen jälkeen loppui avustukset sieltäkin suunnalta. Yllättävän hyvin sitä on pärjännyt kohta vuoden ilman tuloja, tosin seuraavaa joulua en enää näe. Ei se Pyhä henki ikuisesti mua ruoki. Etenki ku erosin kirkostakin, koska sillä instituutiolla ei ole ollut mulle enää pitkään aikaan mitään annettavaa.

Jaahas, josko sit kokeilis keitellä kahvit ja miettis jotain keinoa vapauttaa kasvohermot. Eilisestä lähtien puutunut taas nollasta. Se on totaalisen vinossa, mut ei aukea sit niin millään, kun onnistuin käveleen ja riuhtoon sen lyttyyn. Varmaan hajos lopullisesti. No, ens kerralla jatketaan taas. Sen jälkeen fyssari varmaan heittää mut vesilinnuille.

Jippijaijee, tänään saan H&M-pakettini. Tilasin pirusti uusia vaatteita, ihan vaan huvin vuoks. Voi sit näyttää himassa ihmiseltä. ;) Ja lopuksi vielä viime vuoden pukkikuva ilahduttamaan joulunalusaikaanne! Savolaisella tyylillä mennään...

Käytännön vinkki: Omatekoinen kylmäpussi

Jos ei satu olemaan kaapissa kylmäpussia, niin sisältä foliopintainen ja Minigrip-tyylisellä kiinnityksellä varustettu karkkipussi toimii tilapäisesti. Pitää vedet sisällä ja pysyy kylmällä, eikä tartte raiskaa luontoa heittämällä pusseja aina roskiin tyhjentymisen jälkeen. :) Oikein hyvä keksintö. Ja mikä parasta, auttaa suuttuneen hermot kihelmöintiin.

"Ihan nopeesti vaan".

Lause, jonka mun suusta on kuullut sairauden aikana suht monesti: "Ihan nopeesti vaan". Siis mä ihan nopeesti vaan teen ruokaa, käyn saunassa, tulostan pari työjuttua, suunnittelen rekryasioita, meikkaan, käyn autolla, ripustan jouluvalot, soitan kitaraa, ompelen miehen revenneet housut/paidan, suunnittelen joulukortin, vaihdan lampun, ripustan pyykit, kirjoitan blogia, luen väikkärin, pidän puhelinpalaveri, rasvaan ihon tai vaikkapa tutustun Naistenpankin toimintaan. IHAN NOPEESTI VAAN!

Mutta kun nopeesti ei koskaan ole nopeesti, siis mulle. Suunnitelmat muuttuu lähes 99 prosenttisesti vähemmän nopeaksi toiminnaksi. Aina tulee joku mutka matkaan ja "ihan nopeesti" muuttuu tehdään-nyt-kun-on-aloitettu -ajatteluksi. Ja sekös kuulkaas on pirullinen tapa ajatella ja toimia! Tunnustan edelleenkin tekeväni vaikka mitä asioita tuohon tyyliin. Eli aloitetut jutut viedään loppuun, vaikka hampaat irvessä. Mä en halua jättää asioita puolitiehen, vaikka NYT jos ikinä tämä pitäisi hallita, sillä Seuraukset siitä, että jatkaa hommaa väkisin, on aina järkyttävät: vitutus, särky ja hönö olo.
Otetaanpas esimerkki eiliseltä ja tältä päivältä. Eilen lupasin ottaa kuvan miekkosesta hänen tärkeään paperiin. Näin heti kättelyssä, että valo ei riitä kunnon kasvokuvan saamiseen. Oli ilta ja iltavalosta ei ole mihinkään peruspokkarilla. Vaikka onkin hyvä pokkari, niin tiesin, että kuvasta tulee ok, muttei täydellinen. No ensin kokeiltiin olkkarissa. Kaikki spotit valkoiseen seinään ja kaihtimet auki. Ei toiminut, sekavalo oli paska. Sitten kokeilin erilaisilla automaattiohjelmilla, josko salamaa säätämällä ja autoasetuksilla tulis tulosta. Paskan marjat. Kasvot alkoi palaa puhki. Ei hyvä. No, otetaan sit manuaaliasetuksilla ja vaaleammilla vaatteilla, josko heijastuva valo riittäisi valottamaan myös kasvot kunnolla. Ei riittänyt. No kokeillaan sit keittiössä, missä on spottivalot matalammalla ja valkoinen seinä, jos saisi varjot häivytettyä oikeilla asetuksilla. Ja taas samat kokeilut, säädöt ja yritykset siellä. Ihan nopeesti vaan oli jo muuttunut "tää on pakko saada tehtyä" -muotoon.

Malli alkoi selkeesti menettää mielenkiintoaan pikku kuvausessioomme, koska näki mun tuskan irvistyksen kasvavan kuin keski-ikäisen pälvikaljun päälaella. Tämä "malli" nääs tietää, milloin mua sattuu, niin henkisesti kuin fyysisesti. Hän tietää, että "ihan nopeasti vaan" ei oikeasti koskaan pidä paikkaansa ja että teen silti, kunnes homma on viety loppuun kunnialla. Perfektionismini ilmenee etenkintällaisissa visuaalisissa jutuissa ja pahimmissa mahdollisessa muodossa: väkisin tekemisenä. Annan sen itselleni anteeksi, kukaan ei ole täydellinen.

Lopulta kuva saatiin purkkiin, joskin tiesin, että joudun näkemään sen eteen melkoisesti työtä, että se saataisiin printteristä ulos hyvälaatuisena. Mutta ei hätää! "Ihan nopeesti vaan" käsittelen värit, kontrastit ja kylläisyydet. Enhän mä niistä juurikaan ymmärrä, mut sen verran, että keskinkertaisella valolla otetusta (joskin komeasta ja rakastettavasta mallista:) saataisiin riittävän hyvä kuva tarkoitukseensa. Niinpä sitten tänään aloin mulkata kuvaa, ihan nopeesti vaan.

Tunti meni, ja sama kaava toistui: malli alkoi taas potea huonoa omaatuntoa siitä, että mä tekisin taas enemmän kuin mitä pystyn. Mä hoin hänelle, että "ihan nopeesti kato vaan", "ei tässä ole ongelmaa" ja "kun on aloitettu, niin ei tätä voi lopettaa". Ja vielä kyrpämäisyyttäni mainitsin, että aikooko hän itse sitten tehdä tän vai jätetäänkö kokonaan tekemättä. Siis nuo ei ollut edes oikeita vaihtoehtoja, kunhan halusin olla mulkku. Anteeksi. Ois pitänyt pitää turpa vaan kiinni, mutta tänään on vituttanut muutenkin, joten sallin tämänkin paskapäivän itselleni.

Kun kuva oli käsitelty, se piti ihan nopeesti vaan tulostaa valokuvapaperille. Ei ollutkaan sitten ihan niin nopeeta kuin kuvittelin. Ensinnäkin mulla ei ole kunnollista työtuolia ja printteri oli siirretty keittiöön mikron alle maan tasoon. Perkele sentään. Tuo on suora kehotus, että mä istuisin lattialla kone sylissä, jotta kaapeli ylttyisi printteriin. No, näin tein. Talouspaperirulla perseen alle ja siinä oli oikke jees kökkiä, niinkuin kuvasta näkyy. ;) Meni muuten 45 minuuttia, ennen kuin sain yhtäkään vitunaikaista valokuvapaprua ulos printteristä. Ja sentään asetukset ja ajurit oli kunnossa, kun tappelin niiden kanssa yhden päivän heinäkuussa Rauhiksessa. Ja kaapelitkin löytyi välittömästi, ja mallini toi myös musteita ja valokuvapapereita pyynnöstäni.

Ihan nopeesti vaan tämän yhden kuvan ottamiseen, käsittelyyn ja tulostamiseen meni sitten kolme tuntia. Ja mikä pahinta, kun olin menossa istumaan toisen kerran maahan tulostimen ääreen, en huomannut takani ollutta roskapönttöä (itse jätin sen siihen), vaan iskin sitten suloisen ja luisevan pikkuperseeni siihen aivan saatanan kovaa. Siis istuin roskapöntön päälle täydellä vauhdilla, mikä tietenkin "hieman" sattui päähän, sekä yläpäähän että kantapäähän. Edelleen oikea kanta aivan pirun kipeä, kun se tietty tuikkas viiltävän kivun lantiosta reittä ja pohjetta pitkin alas. Myös silmä on aivan perkeleen kipeä, oikea. Mutta ei se mitään.

Onneks mä tein ton vaan "ihan nopeasti" ja sillä seurauksella, että vedin täällä pienet itkuraivarit ja peruin koko joulun, omalta osaltani. Mä mökötän enkä syö mitään aattona, muut saa tehdä, mitä lystää, kunhan on hiljaa eikä leiki yltiöpositiivista, saatana. Mut arvatkaas, mikä on hyvä juttu tässäkin vitutuskohtauksessa ja mökötyksessä? Mä teen sen ihan nopeesti vaan. Oikeastaan olen jo nyt leppynyt, vaikka sattuukin niin saatanasti päähän.

Heipsun! Nyt mä meen pyytään anteeksi tolta malliltani... Siihen kyllä kulutan aikaa oikein huolella. <3

Joulupuu on rakennettu.

Huikea panostus viime vuoden sijaan! ;)

Toimivan yläniskan muistoa kunnioittaen.

Fyssari sanoo, että sitä ei pidä murehtia, mitä ei enää voi tehdä, vaan pitää yrittää iloita siitä, mitä vielä voi kaikesta huolimatta puuhailla. Ja toisaalta, olla ylpeä siitä, mitä kaikkea on ollut ilo aikaisemmin päästä tekemään. Viisas nainen, viisaat ajatukset.

Ihan heti en voi sännätä kuvauksiin, koska yläniska ei yksinkertaisesti toimi kuten ennen. Pää ei pyöri, eikä eteen/taaksetaivutus ole vielä mahdollinen ilman huimausta. Ja tosiaan, nuo staattiset asennot kaula pitkällä, katse taivaalle, katse maahan, katse vinossa ja kierrossa toiseen ihmiseen, kasvot valoon, kasvot salamaan, korkkarit ja hyppy, kumartelu ja kierto, trampoliinihyppy + lenkkareihin katsominen jne. ei vain ole mahdollisia enää/vielä. Mutta saahan sitä silti fiilistellä ja miettiä, että voi kumpa vielä joskus pystyis tekeen kuvauksia, ompelemaan ja soittamaan pianoa niin, että katsoo käsiinsä. Nyt täytyy vetää kaikki näppituntumalla, mikä sekin onnistuu, muttei ole kivaa. Kun soittaessaan näkee myös koskettimet, tulee jotenkin parempi draivi. Vaikea selittää...

Kaikkihan nämä on jo nähnyt, joten pistetääs ilmoille uudestaab niskakuvien parhaimmistoa! Ei niitä aikoja, kun oli vielä nuori ja terve! Nyt on vain "ja". ;)

Kuvat:
Copyright by Taistelijat. Elikkäs ei saa pölliä tai käyttää muualla.