Dodii (Tahdonvoimaa)

Tähän se johti. Pää on kivikova pallo, joka ei liiku sivuttain eikä mihinkään muuhunkaan suuntaan. Tulehtuipa koko niska. Jollei C0:aa saa välittömästi paikalleen, se johtaa tähän. Mutta eipä sitä aina voi törkätä itteensä jonon ohi fyssarille.

Ja väittäisin, että sieltä se jumitus hiipii hiljalleen rankaa alas, ja ensi viikolla mennäänkin itkien hätähoidon sijaan kortisoni-piikille. Tosin eipä siitäkään paljon hyötyä ole, kun hermot on kuormittunut. Ensin pitäisi saada tulehdus seis, sitten kalvot elvytettyä ja lopuksi piikit. Tulehdus loppuu sillä, että makaa viikon, JOS loppuu. Sitten hoitoon onkin enää 1,5 viikkoa. Ehkä siihen väliin vois yrittää saada ajan lekurille. Täytyy jutskaa maanantaina.

Mielessä kaikuu Mustin paskapuhe: 'Sä paranet, mä vaan tunnen sen'. Ihanaa ja naiivia on äidin rakkaus lasta kohtaan. Itsekin sanoisin lapselleni mitä vaan, että sillä ois parempi olla. Vaikka hänellä ois aivosyöpä, niin viimeisiin asti valaisin taistelutahtoa ja toivoa. Toki siinä vaiheessa, kun toinen tekee kuolemaa, sitä hetken miettii, kannattiko valaa turhaa toivoa ja uskoa. Vastaus on, että kannatti. Voi Musti-parka. Ensimmäinen ennustus, joka EI toteudu. Ja taas mä totean tähän: Mitäs mä sanoin! Jo toukokuussa toppuuttelin niitä optimisteja, että antakaas nyt olla, kun nyt kävi heikosti. Jotenkin vaan tiesin, että kuulun sen onnettoman 10 prosentin joukkoon, joka ei parane. Ja sopeutua en aio. Branson, varaudu jäämään kakkoseksi. Jaahas, mitäs huomenna tekis? Jospa itkis koko päivän, että tulis oikein paha olo päähänkin. Joo, niinpä mä teen. Kärsi, kärsi, kirkkaimman kruunun saat. Ja minä kärsin. Mutten onneksi kauaa.